perjantai 31. heinäkuuta 2015

Jäänteiksi maailmaan jäähtyvään.

Diivalla on henkinen putkinäkö. Se ilmenee siten, että hän aina keskittyy yhteen aiheeseen kerrallaan, hyvinkin paljon muun maailmanmenon kustannuksella, mikä ei liene epätavallista nuorissa ihmisissä. Kulloiseenkin kiinnostuksen kohteeseen tutustutaan perinpohjaisesti muutaman viikon ajan, selvästikin kaikki ajatukset askaroivat siinä.

Joskus hän käveli perässäni, ja pommitti minua kysymyksillä parisuhteista. Yleisesti. Nykyaikana ja ennen. Minun parisuhteistani. Seurusteluistani. Kaikkien tuntemiensa pariskuntien parisuhteista. Luulen, että hänellä on nyt jo nuorella iällä keskimääräistä parempi käsitys siitä, minkälaisia kiemuroita ihan tavallisissakin parisuhteissa voi tulla vastaan.

Yhtenä kesänä vietimme pari viikkoa kuunnellen Maija Vilkkumaan musiikkia. Automatkoilla. Erityisesti sanoitukset olivat kiehtovia.

"Äiti, mistä tämä kappale kertoo?"
"No se kertoo siitä, että henkilöllä on epävarma olo, ja hän miettii, mitä muut miettivät hänestä."
"No se kertoo siitä, että henkilö arvailee, mitä muilla on odotuksia häntä kohtaan, ja hän kokee, ettei täytä niitä."
"No se kertoo siitä, että henkilö ei halua täyttää häneen kohdistuvia odotuksia."
"No se kertoo siitä, että henkilö on tyytymätön elämäänsä tai itseensä, eikä oikein tiedä miksi."
"No se kertoo siitä, että henkilö tuntee olonsa ulkopuoliseksi."
"No se kertoo siitä, että henkilö vertaa itseään muihin, ja tuntee kateutta."

Minä tykkäsin kyllä Satumaan tangosta aikoinaan. Se on minulle oikein merkityksellinen kappale. Kuulin sen pari kertaa ollessani todella syvällä synnytyksenjälkeisessä uupumuksessa tai masennuksessa, ja siinä oli jotain johon tarttua kiinni. Etenkin, kun hiekkalaatikon reunalla toinen äiti kysyi, lähtisinkö mukaan Maijan keikalle. Epäluonteenomaisesti vastasin heti kyllä. Sillä keikalla olemme vieläkin, ja seurue on kasvanut. Korvaamatonta.

Sen jälkeen en ole oikein vaikuttunut Vilkkumaasta.

Nyt, kun hän on palaamassa areenoille, ja alkanut vilahdella eri tiedotusvälineissä promoilevaan tyyliin, olin lievän kiinnostunut. Olisiko hänellä uutta sanottavaa? Olisiko hän päässyt irti nuoruusiän traumoistaan äitiytymisen myötä, ja löytänyt elämään uusia näkövinkkeleitä? Olisiko hän täynnä positiivista energiaa ja naisraivoa? Jotain uutta ja tuoretta?

"Ja minä olin ujoin ja ulkopuolisin, pelkäsin elää, ja että kuolisin."



Tsiisus.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Vihreämpää ruohoa poroaidan takana.

Tein kolme päivää kestävän sukelluksen aikakapselissa. Tosin aika ei ollut pysähtynyt sen sisällä, vaan ihmiset olivat eläneet eteenpäin, kasvaneet, rakentaneet, muuttuneet enemmän itseiksiin. Jotkut vanhentuneet ja sairastuneet, mutta silti vielä kipinä siitä samasta ihmisestä tuikkii kipeästi katseessa.

Kävin pohjoisessa mutkan tyttärien kanssa sukuloimassa. Se oli vähän jännittävää, vähän hankalaa ajoittain, koska sosiaaliset tilanteet joskus ovat, mutta vain pieninä hetkinä. Suurimman osan ajasta vain nautin siitä tunteesta, että olen tervetullut ja hyvien ihmisten seurassa.

Aikakapseli olikin minussa itsessäni. Haistelin pihalla järveä ja kosteaa ilmaa ja nurmikkoa ja kuuntelin ääniä kauempaa. Työn ääniä, mönkijää, vasaran hakkaamista. Askeleita. Mies rakentaa taas jotain uutta pihassa, joka on sekä työtä että hupia varten. Vaimo pitää kodin ja laittaa joka päivä kaksi kertaa ruuan, ja mies arvostaa. Leivinuuni, jossa leivotaan. Pojat kulkevat isän perässä puukko vyöllä ja oppivat taitaviksi. Oven päälle luuta, niin naapurit tietävät olla tulematta sisään asti sillä aikaa kun ollaan poissa, muulloin aina keitetään kahvit. Kylällä on tanssit lauantaina.

Minä en koskaan ajatellut etsiväni juuri tuota, mutta kai sekin ajatus on jossain mielen taitteessa kuitenkin lymyillyt.

Tai sitten se on vain sitä parisuhdemutaa, joka alkaa laseentua ämpärin pohjalle kun sen on antanut hetken olla hölskymättä.

Ehkä se johtuu siitä, että itse olen etelästä, ja näen pohjoisen jotenkin hämyisempien lasien läpi kauniimpana. Että ihmiset siellä asettuvat kauniisti rooleihinsa, naista ja miestä kunnioitetaan siinä mitä he ovat. Näennäisesti ne naiset jotka tunnen eivät ole olleet millään tavoilla rooliensa vankeja, vaan saaneet toteuttaa itseään. Pinnan alta en aina tiedä. Pienet lapset ovat ainakin paljon enemmän äitiensä vastuulla, mutta se taitaa olla yleismaailmallista.

Kun asuin pohjoisessa, oli kiehtovaa olla nuori naimaton nainen. Ei-kenenkään-vaimo. (Keskustelut yleensä alkoivat kysymyksellä "ookho sie kenenk vaimho?" Siinä lähestymistavassa oli jotain perustavaa lailla erilaista ja suoraa kuin omalla kotiseudullani, olin harvinainen ja kiinnostava. Toisaalta myöskin hyvin pitkälti rinnastettavissa omaisuuteen. Hampaitteni kuntoa ja tasaista käyntiäni ihasteltiin kuin en olisi ollut paikalla.

Niiden kauniiden lasien läpi katsottuna näen pohjoisessa pariskuntia jotka vanhenevat kauniisti rinnakkain, toinen toistaan vaalien arvokkaimpana omaisuutenaan. Jos minä tuon viereltäni menetän, löydänkö enää ikinänsä uutta yhtä hyvää?

Toisten ihmisten kunnioittaminen nousi mieleeni enemmän kuin pitkään aikaan. Muille naureskellaan hyväntahtoisesti, ei ilkeästi. Paljon kuitenkin. Sitä oikein haluaa tehdä itsekin jotain, joka muistettaisiin, ja minullekin naurettaisiin.

Minä huomaan olevani nykyään raaempi ja kyynisempi kuin ennen, en enää niin pyöreä ja pehmeä. Paitsi ehkä ulkoisesti. Tämä havainto on sukua sille, että olen puheissani negatiivisempi kuin ennen.

Haluan mennä vähän taaksepäin.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Kuka se on kun huutaa.

Kolmen päivän elävän musiikin putki alkaa olla lopuillaan. Korvat soivat vielä.

Hevi on pekonia. Siihen voi kääriä mitä tahansa, kuten pitkiä vihreitä papuja, sieniä, parsaa, sitä voi ripotella kasvissosekeiton päälle. Mikä tahansa pekonilla höystettynä kelpaa tosiäijille ja suomalaisille. (Ainakin jos sen lisäksi uppopaistaa. Naisille sen voi vielä kuorruttaa suklaalla.) Säkkipillit, humppa, keijukaiset, evoluutioteoria, norjalainen kansanrunous, sellot, rumat viikset, peter pan ja merirosvot, kääritään ne heviin, ja hyvin kelpaa. Myös minulle.

Ihan kaikki, mikä hevinä tarjoillaan, ei ole täyttä mättöä. Pekonia kuulemma valmistetaan myös kalkkunasta, ja jopa vegenä. Amaranth kuullosti välillä enemmän E-typeltä. Ruotsalaiset eivät aina ihan osaa tuota hommaa.

Toisinaan taas osaavat. Mustasch, sen lisäksi, että se oli hyvä, on myös kovasti age appropriate. Tähän pitää tutustua lisää.

Apocalyptican sille tyypille, jolla on rumimmat meikit, pitäisi sanoa, että sellon puremisen katselemisesta ei tule Jimi Hendrix -viboja. Eikä paljon muitakaan. Luulen kyllä, että Grieg olisi tykännyt heidän vuorenpeikkojen tanssistaan. Jos ei ollut kovin nipo tyyppi.

Satellite Stories on hauska, hyvä, mutta ei ihan niin age appropriate. Tuota katsoessani ymmärsin, että minulle musiikin kuunteluun liittyy vahvasti myös ulkomusiikillisia asioita, ja se nyt vaan ei tuntunut sopivalta. Kuuntelin minä siis muutakin kuin heviä.

Nightwish ei ole koskaan ollut erityisesti minun juttuni, mutta tsiisus se Floor on upea. Valtava lavapersoona. Kookas, ylväs Valkyria, virheetön ja epätodellinen, tyylikäs ja viehkeä vaikka shortit oli lyhyet kuin Krista Siegfriesillä. Miehet yleisössä huokailivat, todistettavasti. Luulen, että kovin moni ei edes vinkaisisi, jos jonain synkkänä yönä kammarin ovi potkaistaisiin sisään karmeineen, ja oviaukossa seisoisi 185 senttiä Flooria soturihaarniskassa. Korot päälle.



Ja osaahan hän laulaakin. Ja mossata.

Valitettavasti edessäni olevalla herralla oli niska samaa kaliiberia kuin Floorin reisi. Näin keikan silti ihan hyvin, ja aika edestä.


perjantai 24. heinäkuuta 2015

Pidä mieli kirkkaana ja paita puhtaana.

Kaarle Viikatteen musisoinnin kuunteleminen osoittautui kelpo tavaksi viettää tihkusateinen kesäilta. Myös Jukka Takalo, joka luotsasi iltaa eteenpäin teki hyvää työtä. Jännä konsepti; tämä Jukka, entinen Aknestikin solisti kuulemma, ja kovin supliikkimies, höpöttelee omiaan ja soittaa jonkin biisin kitaran kanssa. Sitten illan vieraan, tässä tapauksessa siis Kaarlen, pitää ottaa koppi haasteesta, soittaa ja laulaa jotain vastaukseksi, tai edes keksiä aasinsilta, jolla seuraava biisinsä liittyy aiempaan. Kumpikin juttelee välissä levottomia.

Kaarle Viikate on Kouvolan Lemmy Kilmister.

Takalo oli selvästi harjoitellut enemmän. Meitä yleisöä oli säästä johtuen melko harvassa, ehkä n. 50 henkeä, ja keski-ikää saman verran. Huusimme silti reippaasti kuorossa "MULKKUJA", ja "HOMO", sekä äänikuvitimme kohtausta, jossa nuori pari on makuupussissa. Sitten tirskuimme. M-sanaa koskeva laulu käsitteli kunnallispolitiikkaa, ja H-sanan laulun teema oli "jokainen on pikkasen homo".

Nuoruusmuisteloita. Vuonna -90, jolloin Suomessa ei vielä ollut Lidliä, eikä internettiä käytetty laajasti, R-kioski oli instituutio, joka toi Suomeen edistyksellisiä suuren maailman innovaatioita. Kuten jugurttijäätelön. Tosin se oli pahaa jugurttijäätelöä, mutta kuitenkin. Yksi tuote, jota nuorena R-kioskin tätinä nostelin oudoksuen hyllyyn, oli pursotettava kermavaahto. Siis sellainen instant-versio, joita ehkä oli saattanut nähdä amerikkalaisissa elokuvissa.

(Diiva lähti eilen piknikille, ja ostin hänelle evääksi mansikoita ja tällaisen kermavaahtopurkin. Siitä nämä nuoruusmuistelot. Hillitsin itseni, enkä kertonut näitä hänelle kaupassa kaverinsa läsnäollessa.)

Kukaan, tietääkseni kukaan, ei ostanut yhtään purkkia tuota kermavaahtoa siinä pikkukylässä, jossa asuin ja toimin R-kioskin tätinä opiskelujeni ohella. Niinpä ne menivät päiväysvanhoiksi. Yhtenä iltapäivänä töihin tullessani pomoni sanoi, että tuossa on nyt nuo kermavaahtopurkit (monta, monta laatikkoa) - anna yksi jokaiselle asiakkaalle kaupan päälle.

Tuohon aikaan R-kioskeissa oli vielä ihan luukku seinässä, ja kaikki haluamansa tuotteet piti pyytää tädiltä luukun kautta. Suurin osa ihmisistä haki iltalehden tai tupakkaa. Monelle asiakkaalle tulin jo luukulle vastaan punaisen nortin tai harmaan marlboron kanssa. Nyt sitten nappasin mukaani punaisen nortin ja kermavaahdon. Ne sedät, joilla oli hankkijan lippis ja nenäkarvoja jotka kasvoivat myös nenän ulkopinnalla katsoivat minua hyvin, hyvin pitkään.

Vielä pidempään katsoivat ne sedät, jotka ostivat Kallen, Jallun, tai Erotiikan maailman.

Näin jälkeenpäin tajuan, että olisin varmasti voinut käyttää ihan omaa harkintaani, ja antaa tuon kaupanpäällisen vain niille asiakkaille, jotka ostivat maitopurkin tai jäätelöä. Tämä on hyvä muistutus siitä, että vaikka 17-vuotias näyttää aikuiselta, hänellä ei aina ole aikuisen harkintakykyä.



torstai 23. heinäkuuta 2015

Mr. Mojo Risin'

Toistaiseksi loma on sujunut mallikkaasti. Olen juonut kahvia, valkoviintä terassilla sopivasti, lukenut, käynyt salilla kolmena päivänä viidestä, yhdellä kertaa jopa venyttelytunnilla, jossa oli lämpölamput, joten todennäköisesti olin normaalia elastisempi. Olen pitänyt kotia riittävässä järjestyksessä, siivonnut liinavaatekaapin, silittänyt pyykkiä ja tiedossa on paljon, paljon elävää musiikkia ja ihmisseuraa. Olen katsonut vähän liikaa netflixiä, ja syönyt hieman huolimattomasti, mutta se sallittakoon.

Minusta tuntuu, että nyt olen se ihminen, joka yritän olla. En ehkä vielä ihan se, mikä haluaisin, mutta ainakin se, mihin helposti pystyn optimaalitilanteessa. Liikun. Jaksan föönata hiukset. En kiukuttele. Kun vaihdan vaatteita, en tiputtele niitä lattialle tai jätä tuolinselälle lojumaan epätietoisuuden tilaan.

Kun olen töissä, huomaan tinkiväni noista asioista. Ehkä minun pitäisi tinkiä enemmän netflixistä. Se ei ehkä silti riittäisi tällaisen liikuntamäärän suorittamiseen.

Välillä tulee paniikki tämän kaiken tarkoituksettomuudesta. Sitten muistutan itselleni, että loman yksi tarkoitus on antaa ihmisen levätä. En ole ilmeisesti ennen tullut ajatelleeksi sitä.

Tänään minulla on syömäläisiä paikalla, ja laitan ihan oikeaa ruokaa. Tai ainakin jotain tortillatyyppistä ratkaisua. Mojo-kastiketta.

Sitä ennen hammaslääkäriin. Vähän jännittää.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Rappukäytäviin yksinäisten.

Kesä tinttasi minua nenään. Lauantaina oli yhtäkkiä niin lämmintä, että kaikki ne kesän hiukkaset, joille olen vähän yliherkkä, innostuivat lentelemään ythäaikaisesti, ja kun menin ulos, ne keikki ujuttautuivat nenääni joka paisui kauttaaltaan, alkoi kutista, silmäni vetistää ja aivastelin. Otin sitten antihistamiinin, joka auttoi ihan mukavasti, mutta tuon äkillisen reaktion jäljiltä minulla on edelleenkin olo kuin joku olisi täräyttänyt minua nyrkillä nenänvarteen.

Olen löytänyt kesän myös kaupungista. Aiemmin, kun en ole asunut siellä, kaupunki on ollut oma ulottuvuutensa. Ihan sama mikä kaupunki. Kun sinne mennään, mennään ensisijaisesti kaupunkiin, ja luonto, johon vuodenajat minun mielessäni kuuluvat, jää sen ulkopuolelle. Kaupungissa voi olla kylmää tai lämmintä tai sateista tai tuulista, mutta se on ollut jotenkin keinotekoista, rakennusten välissä olevaa viipaloitua ilmaa. Aina voi kävellä seuraavasta ovesta sisälle, ja on taas lämpimässä tai viileässä.

Nyt kun olen täällä koko ajan, ja kävelen illalla lähikauppaan ostamaan purkin maitoa, en voikaan olla huomaamatta että kesä on vallannut koko tämän joen suiston, ja nämä talot vain sattuvat olemaan missä ovat, ja kesä on paljon suurempi asia kuin kaupunki.

Olen ilmeisesti tottunut kaupunkiin, eikä minun tarvitse enää käyttää energiaa siihen suhtautumiseen, vaan voin vaan olla.

Luin Atwoodin Kissansilmän. Luin sitä iltaisin, öisin, päivisin, puistossa maaten. Hänen tekstiään täytyy vain ihailla. Sen kääntäminenkin on varmasti ollut vaikeaa. Teksti itsessään on rikasta ja synesteettistä ja se, miten teksti muuttuu yksinkertaisemmaksi kirjan mittaaan kun päähenkilö vanhenee on hienovaraista ja taitavaa. Tuon kirjan juoni on melko olematon, mutta silti se rakentuu koko ajan ja jännite pysyy kasassa. Tuntuu hämmentävältä ajatella, että koska kirjailija on niin taitava, se henkilö, jonka mieltä ja elämää kirja kuvaa, ei välttämättä ole ollenkaan samanlainen kuin hän itse, vaan sepitelmä.

Kun kirja loppui, tuli vähän turvaton ja petetty olo. Mihin minä nyt menen, kun en saa unta ja ajatukset kiertävät mahassani? Kirjastoon, kuiskaa joku järkevä.

Olen tottunut kirjoihin, joiden sivut ovat harmahtavaa karheaa paksua paperia, reunoistaan kellastuvat ja hauraan oloiset. Kirja tuntuu oikealta vasta, kun sitä on lukenut jo muutama kymmenen muukin kuin minä, ja se on myös ehtinyt kellastua hyllyssä. Luen harvoin uusia kirjoja, ne ovat vähän outoja.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Love is a losing game.

Näin työpainajaista. Se oli niin todellisuutta vastaava, että kun tiesin kyseessä olevan unen, suhtauduin siihen kuin paloharjoitukseen ja tein mielessäni muistiinpanoja asioista. Laske henkilömäärä. Tiedota aikataulusta. Varmista, että käytettävissä oleva tila on henkilömäärään nähden sopiva. Piilota kellarin portaat. Muista pukea bikinien kumpikin osa yllesi.

Oksennan työasiat mielestäni sotkuiseksi kasaksi tähän loman kynnykselle.

Tuossa oli sentään syytä herätä eikä jatkaa koisimista, mikä on mukava asia. Ehdin juoda kahvia, viikata pyykit, tyhjentää tiskikoneen ja muutenkin haahuilla toimeliaana ennen kuin on soveliasta herättää tytöt jotta pääsemme matkaan ja viettämään kesäpäivää haja-asutusalueella. Notkua täällä.

Kaunomieli sai eilen allergiareaktion, johon piti ottaa vähän enemmän lääkettä. Se teki hänet huonovointiseksi. Muistui mieleen se aika, jolloin ei ollut oikein muuta vointia kuin huono. Nyt likka käy salilla, reissaa kavereidensa kanssa ja yksin, tanssii, kipaisee puolestani asioilla.

Vanhempien pitäisi kuulemma joskus tarkoituksella antaa lasten voittaa kortti- ja lautapeleissä. Kuulin tästä liian myöhään. Toisaalta juuri kukaan ei enää pysty voittamaan tyttäriäni ristiseiskassa, they learned from the best. Meillä on pelattu kaikenlaista ihan kohtuullisesti, ja pelataan edelleenkin, erityisesti Kaunomielen kanssa. Tai siis hän pelaa, ja minä saan joskus olla harjoitusvastustajana.

Viimeisin valloituksensa on tämä: http://www.plaidhatgames.com/games/dead-of-winter. Olen siinä hyvin huono, mikä vähän huolestuttaa, entä jos tulisi ihan oikea zombieapokalypsi? Peli on hyvin monimutkainen, ja siinä on paljon erilaisissa funktioissa toimivia kortteja, joissa on paljon pientä tekstiä, joka osa on pelin kulun kannalta oleellista, osa vain luo tunnelmaa, ja minä en erityisesti pidä pienen tekstin lukemisesta. Joskus Kaunomieli, todettuaan, että peli ei muuten etene, neuvoo suoraan miten minun pitäisi tehdä. Joskus hän vihjailee asioista toistuvasti holhoavaan sävyyn, mikä on erityisen ärsyttävää. Kummassakin tapauksessa reagoin asioihin hitaasti ja tunnen itseni koulutettavaksi gorillaksi.

Uusien ja muistettavien ja opittavien asioiden tulva ylikuormittaa aivoni nykyisin äärimmilleen helpommin kuin ennen. Ehkä siltä vain pitää saada levätä välillä, ei kai ihan koko ajan ole pakko vain kahmia lisää uutta opittavaa. Haluaisin tietysti olla terävämpi ja nopeampi, mutta kun jätemyllyssäni on liikaa tavaraa, se ei jaksa aina pyöriä.

Ehkä pitäisi ehkäistä dementiaa ja aloittaa jonkin uuden kielen opiskelu.

Diiva yritti eilen opettaa minulle iPhonen käyttöä. Yritin kovasti olla kiukuttelematta, ja muistuttelin itselleni, että harvat teini-ikäiset ovat noin kilttejä.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Pump up the jam.

Valahdin hyytelöksi loman alettua. Vaikka nyt on ollut töissä hiljaisempaa ja olen saanut kirittyä asioiden hallinnassa jälleen lähes mielentyyneyteni tasolle, ja vaikka olen pitkään luullut tankkini käyvän jo vain höyryillä, ilmeisesti minulla on siltikin suonissani puksuttelemassa kelpo annos luontaista adrenaliinia, mutta sen tuotanto tyrehtyi tänään klo 15.18.

Pääsin kotiin. Kuinka ollakaan en alkanut kuoria juureksia vaan sain houkuteltua lapset yllättävän helposti matkaani ja lähdimme juhlistamaan lomani alkua hampurilaisilla. Paitsi Diiva, joka söi salaatin, ja vähän perunoitani. Hampurilainen oli makoisaa, aurinko, tuuli ja Ari Koivusen soundcheck kohottivat tunnelmaa entisestään. Tosin luulin häntä äänen perusteella Maija Paakkariksi.

Sitten muistin, että minun piti mennä tänään vielä ruokaostoksille. Lähdinkin, mutta jotenkin ponnettomasti. Tuskastuin vähän siihen miten hitaasti asiat löytyivät ja tapahtuivat. Mäntysuopa oli loppu hyllystä.

Ulkona on kaunis ilma, vihdoinkin ihana kesä, polttelee perjantai ja terassi ja ihmisten ilmoilla notkuminen, mutta haluaisin myös vain nukkua. Jos ei jaksa nousta pystyasentoon, luulen, että tuo halu voittaa tällä kertaa. Nukun ikkuna auki ja haistelen.

En muista milloin olisin odottanut lomaa näin malttamattomana. Ihan oma loma, ei ketään jonka takia tehdä kompromisseja. Ajatus on mukava, mutta pelkään sen hetkellä millä hyvänsä muuttuvan kauhunsekaiseksi.

Minulla on ohjelmaa. Olen varannut auton öljyn- ja suodattimien vaihdon, sekä ilmastoinnin huollon. Keskustelin myös asiantuntevasti siitä, pitäisikö vaihteistoöljyt vaihtaa, ja sain mielestäni hyvän tarjouksen. Tunsin itseni kaikkivoivaksi autohengettäreksi, mutta tuon sädekehän kiiltoa hitusen himmensi se, etten muistanut taaskaan autoni rekisterinumeroa. Varasin myös seuraavan fysioterapian, kampaaja-ajan, hammaslääkärin ja henkilökohtaisen ajokalustoni vuosihuollon. Tiedossa on kolme musiikkifestivaalia (ei tosin kaikki loman aikana), yksi teatteriesitys, grillausta ja matonpesua. Salikorttini ei ole enää kuivumassa. Minulla on voimassaoleva kutsu sekä äitini että tyttärieni toisen suvun luo, jotka näppärästi asuvat vastakkaisissa ilmansuunnissa, joten voin ajaa autolla n. 2000 kilometriä.

Eihän kesä mene pilalle siitä, jos on kotona sen ensimmäisen lämpimän perjantai-illan?

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Through the mirror of my mind.



Loma on melkein nurkan takana. Sen ajalle on jo liplutellut kuviokelluntaan erilaisia asioita, joita voisin tehdä, ja tavoittelen kovasti olotilaa, jossa rentoudun lomallani näiden ajanvietteiden parissa, lomassa ja aikana, enkä suinkaan suorita niitä. Toisaalta loma on sen verran kiva asia, että sen eteen voi vähän suorittaakin, mitä sitä laskemaan.

Olen tehnyt itseäni koskevia havaintoja. Löytänyt jälleen lisää luonteen puutteita ja huonoja käyttäytymismalleja. Jälleen mietin, oliko tämä pitkä itsetutkiskelu tulostensa arvoista, vain olisiko minulle hyödyllisempää katsella profiiliani vain kadun aurinkoisemman puolen näyteikkunoiden heijastuksista.

No, ehkä minä, tiedostettuani asiat, joita en halua olla, osaan olla olematta niitä. Pikkuhiljaa. Ehkä oikeasti osaankin.

Ulkoinen vaikuttaa sisäiseen ja sisäinen ulkoiseen. Kaipaan uudistusta. Laitoin kirpparipöydän, koska minulla toden totta on edelleenkin vaatteita, joita en halua käyttää ja toisaalta liian vähän kaappitilaa. Vastaavasti ostin alesta muutaman t-paidan, alusvaatteita, ja seuraajat luottofarkuilleni. Ihan samanlaiset kuin edellisetkin, kahdellakymmenellä prosentilla edellisten hinnasta. Ostokset olivat hyvin klassista peruslinjaa, jota kohti olen palaamassa.

Löysin työpaikalla itsestäni valokuvan vuodelta 1995. Siinä oli erikoista se, että näytin hyvältä. Yleensä kasvoni aina jännittyvät kuvaushetkellä, väännän leuan eteen, jännitän posket, avaan silmät kauhistuneina. En ainakaan hymyile. En hymyile tuossakaan, vaan katselen tanssiesitystä hieman etäisen ja levollisen näköisenä, ikäänkuin en huomaisi, että minusta ollaan ottamassa kuvaa. Oikeasti tietysti huomasin sen, mutta huomasin myös, että pystyn täysin feikkaamaan tilanteen, jossa en muka huomaa, ja näin ollen saatoin poseerata kauniisti ihan luvan kanssa.

Turhamaisuus kun on synti, eikä meillä perähärmässä myöskään katsota hyvällä ihmisiä, jotka lipevästi hymyilevät ilman syytä ja tekevät itseään tykö kevein perustein. Tämän olen perusteellisesti oppinut. Minustahan ei oteta mitään lipeviä mielistelykukuvia, joissa yrittäisin olla parempi ihminen kuin mitä olen.

Saattaa olla liian myöhäistä muuttua tuolta osin.

Jotta jatkossakin edes mahtuisin kuviin koko komeudessani, kävin lenkillä vaikka laiskotti. Tosin ensimmäisen viidenneksen suoritettuani löysin jäätelökioskin, ja söin kesän ensimmäisen irtojäätelötuutin. Saksanpähkinää.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Sotke mut.

Kävin fysioterapiassa, pitkästä aikaa. Oikeassa olkapäässä on ollut tulehdusta, rintaranka jumissa, tenniskyynerpää - ei tämä tila nyt niin kamalasti ole vaivannut paitsi silloin, jos pää ei käänny tai vaeltava nivelkipu valtaa jotain oleellista kuten oikean ranteen jonka jälkeen ripsivärin levitys on yhtä tuskaa, ja vastahan siitä pari kuukautta on kun tuon lähetteen sain. Perjantaina ilmeisesti on ollut huonompi päivä, ja olen hetken mielijohteesta varannut ajan, ja se oli tänään. Fysioterapeutti oli minulle uusi tuttavuus, ja kohteliaasti kehotti seuraavalla kerralla tulemaan vaikkapa puolta vuotta aikaisemmin käymään vaivoineni, niin en olisi aivan näin tukossa.

Luulen, että hän tunsi silti työn iloa.

Oli mukavaa. Lihaskalvojeni jurskahdellessa ja höltyessä tuijottelin plintin aukosta metallisen polkimen päälle tipahtanutta ruskehtavaa tahraa, ja mietin laiskasti onko se verta vai ruostetta. Hoidon päätteeksi kuulin, että se on verta, edellisen asiakkaan nenäverenvuodon jämät. Terapeutti luuli jo pyyhkineensä kaiken pois aiemmin, mutta tuo oli jäänyt.

Minulla on hämmentävä keittiöhengettäryysputki päällä. Hyvin minimalistisin ponnisteluin ainakin 80% kaikista uutukaisista kasvisruokayritelmistäni on onnistunut. Aiemmin ei mikään. Ehkä se on ollut alitajuista; olen aina puuskittain päättänyt olla hieno ja sivistynyt ja eettisesti korkeaotsainen ihminen ja yrittänyt hifistellä oikein vimpan päälle ja tehnyt jotain todella outoa ja vaikeaa reseptin mukaan ja käyttänyt kaikkea kummallista mitä en ole ennen käyttänyt, ja sitten olen voinut helpottuneena todeta, että kappas, eihän tämä onnistunutkaan - ei siis ole minusta kasvissyöjäksi ja voin hyvällä syyllä palata pekonin ja syltyn pariin.

Nyt tilanne on lähtökohtaisesti eri, eli lapsi itse päättää olla vegaani minun tavoitteeni ollessa edelleen pesueeni ruokkiminen, mikään mahti maailmassa ei voi estää minua onnistumasta.

Nyt tein tomaattikeiton, johon surautin sekaan purkillisen valkoisia papuja jotta olisi ruokaisampaa. Pinnalle paahdettuja kurpitsansiemeniä. Hämmästyttävän hyvää. Laitan ohjeen tähän lähinnä itselleni talteen. Arvelen, että kaikki muut maailmassa ovat tähänkin asti osanneet tehdä tomaattikeittoa:

Kiehauta kattilassa näitä n. 10 minuuttia:
pari desiä vettä
kasvisliemikuutio
purkki paseerattua tomaattia chilikastikkeella
purkki valkoisia papuja tomaattikastikkeessa
vähän suolaa

Surauta tasaiseksi sauvasekoittimella

Lisää reilusti kaurakermaa (n. puoli purkkia). Kukin sitten lautasellaan lisää oman maun mukaan lisää mitä haluaa. Minä lisäsin taas sitä kolmen juuston ruokakermaa. Ja niitä kurpitsansiemeniä.


Poliisit kävivät tänään talon pihassa hakemassa jonkun tyypin parempaan talteen. Kaupunkiasuminen on jännää puuhaa.




sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Kuuma, ja niin kekseliäs.

Sain siivottua! Siis makuuhuoneeni, keittiön, eteisen ja olohuoneen. Tytöt huolehtikoon omistaan, ja tulevat päivät kylpyhuoneesta. Oloni muuttui kovin paljon levollisemmaksi lattian luuttuamisen myötä.

Illalla kipitin kaupungille ja katsomaan Kauko Röyhkää. Häntäkään en ole ennen nähnyt, mutta kovasti ihaillut kiinnostavana persoonana. Keikka oli Rauhalan patiolla, joka oli hieman karumpi ympäristö kuin odotin, mutta konseptina hyvin toimiva. Festaritunnelma, mutta pystyi istumaan tai seisomaan, kaikki olivat lähellä ja tarjoilu pelasi.

Röyhkä oli yllättävän hyvä. Soitti sopivasti sekä vanhaa että uutta tuotantoa. Näytti aidosti nauttivan tunnelmasta ja yleisöstä. Hänellä on paljon maneereja, mutta ne näyttävät aidoilta. Jos olisin jossain tanssilattialla, ja vieressäni olisi tuntematon henkilö joka käyttäytyisi kuin Kauko Röyhkä (humppaisi vartalo vinossa nöösisti edestakaisin ja irvistelisi välillä), vaihtaisin vaivihkaa paikkaa. Jos kyseessä olisi aito Röyhkä, en ehkä vaihtaisi.

Röyhkän uusikin musiikki kuulostaa siltä, että hän on halunnut tehdä juuri tuollaista, halusi joku sitten kuulla sitä tai ei. Tai että hän aidosti tulee yleisön eteen että katsokaa, kuuntelin räppiä ja ajattelin tehdä oman version, eikös ole kiva teistäkin? Melkein jokainen biisi kertoo tyypistä, joka menee baariin ja tapaa siellä kiinnostavan persoonan.

Röyhkän musiikissa on tilaa hengittää.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Here you come a knockin', knockin' on my door.

Nukuin kymmenen tuntia, näin valtavan hienoja unia. Yövyin unessa tyttärieni kanssa vanhan linnan salissa, jonka valtavassa takassa oli efektinä sellainen raudasta taottu figuurisarja, jonka sai kahvasta tönäisemällä kiertämään salia. Etummaisena syöksyi kiinalainen lohikäärme, perässä tuli karhuja, hirviä lentoliskoja ja vaikka mitä nooanarkkiasujaimistoa. Ja kaikkea muutakin jännää löytyi.

Jälleen kerran epäilyttää kertoa unistaan, mutta tuo osa tuntui harmittomalta.

Heräsin jostain kaukaa, täysin rentona. Makoilin ikkunasta valuvassa viileässä ilmavirrassa kuin kissa auringossa, enkä varmaan hetkeen miettinyt yhtään mitään. Diiva on kotona kolmen päivän mummoloinnin jälkeen, ja keitti minulle aamukahvin, aivan yllättäin. Etsin selkärankani, nousin istumaan, join kahvia, enkä hetkeen miettinyt yhtään mitään.

Kolme päivää on pitkä aika, koska en ole tottunut siihen, että tytöt ovat pois. Paluurutiineihin kuuluu huonolaatuinen kommunikaatio (tietoa kyllä tarjotaan kovaäänisesti mutta se ei uppoa), luurien lyöminen korvaan, agressiivinen puhelimeen vastaamattomuus, ovien sulkeminen teatraalisesti, kimppuaminen, tökkiminen, lievä läpsiminen, halailu ja ulvominen. Sitten on hetki tasaista. Kaunomieli oli iloinen, että tuli kotiin kaverilta vasta tuossa vaiheessa.

Muutamaan päivään en ole varsinaisesti laittanut ruokaa, koska olen ollut jotenkin erityisen väsynyt, tai koko ajan menossa, tai muuten houkutettu turvautumaan valmiisiin vaihtoehtoihin, kuten kiinalaiseen ja kebabiin. Tein kyllä yhden ihan kelvollisen täytekakun. Nyt kun pääluku on jälleen kolme, pakotin itseni hellan ääreen ja tein elämäni ensimmäisen porkkanasosekeiton. Sellaisesta valmiista koiranmakkarapötkönnäköisestä soseesta, johon keittelin kasvisliemessä sekaan myös kukkakaalia ja aiemmman parsakaalin jämät. Suolaa ja valko- ja mustapippuria, vähän kaurakermaa, ja oli oikeastaan hyvää. Omalla lautasella kyllä tuunasin annosta kolmen juuston ruokakermalla ja Kaunomielen kanssa ripoteltiin päälle pekoninriekaleita. Silti, tuo oli parasta ruokaa tällä viikolla, vaikka ei se kebabkaan ollut huonoa.

Minulla on ilmeisesti pitkästä aikaa kunnon euforiapms. Olen pari päivää itkeä tihrustanut Modern Familyn tutuille juonenkäänteille. Tänään kaikki on aivan liian ihanaa, suorastaan kiemurtelen ajatuksesta, että ei tarvitse mennä töihin, ja voisin käydä ulkona asioilla, tai ainakin viedä pahvit kierrätykseen. Tekee mieli siivota. Nämä ovat hyvä keksintö, nämä pms:t.

Tyttöjen isä oli viime viikolla käynyt täällä minun lähdettyäni töihin. Ottaen huomioon, että olen jo viikkotolkulla marissut itselleni, että ryhdistäydy akka ja tee jotain kämpällesi, visiitin ajankohta ei saanut minua nyökkäilemään hyväksyvästi jälkeenpäin. Jos minulta olisi kysytty, olisin halunnut esitellä uuden elinmuotoni paremmassa valossa ja settingissä. Ja olisin itse halunnut nähdä reaktiot sisustusratkaisuhini, ihan kuin kenen tahansa muunkin kohdalla. Olenkin ehdottanut visiittiä hänelle aiemmin, jotta tietäisi missä olosuhteissa lapsensa asuvat, mutta se ei ole tätä ennen toteutunut.

Asialla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Ajoittainen järjestelmällisyyden puutteeni, puutteellinen neurotiasasteeni ja poikkeava estetiantajuni eivät ole estäneet minua antamasta yhteisiä lapsiamme kasvaa tuollaisiksi hienoiksi ihmisiksi kuin mitä he ovat, ja se on se asia, jolla on merkitystä. Tiedän, että hän antaa minulle täyden tunnustuksen (tai ainakin riittävän täyden) tämän merkityksellisen asian suhteen.

Ok, on niin hyvä biisi, että pitää tämäkin laittaa tähän.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Ja kyllä kestää kiittää.

Rotuaaripiknikillä oli veteraani-ilta. Vaikka ikä on vain numero, ja olet sen ikäinen millainen tunnet olevasi, ja omaa ikäänsä miettiminen on varmaankin yksi pinnallisimmista puuhista mitä voi harrastaa, kaipasin kovasti juuri jotain tuollaista tilannetta, jossa olen ikähaitarin alapalkeilla. Erityisesti nyt viime lauantain jälkeen, jolloin kantapaikassani keski-ikä oli n. 19,4 vuotta, ja musiikki oli vaihdettu. Puistattaa vieläkin. Tähän asti alakerrasta on aina soljunut tiivistunnelmaista heavyrockia, mutta nyt siellä jytkättiin erilaisten rap- ja pop- artistien tahtiin. Ja tuo on paikka, jossa jo Jamiroquai saa yleensä kulmakarvat kohoamaa pilkallisesti.

Ei siinä mitään, minä pidän myös pop-musiikista. En vain pidä pettymyksistä.

Illan aloitti Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani. Erityisesti sen halusin nähdä livenä. Olen tykästynyt pariin heidän biisiinsä, niissä on jotain aidon heittäytymisen tunnelmaa. Nyt livenä, ja monta biisiä perjälkeen kuunnellessani tajusin, että suurin osa biiseistä menisi espanjaksi laulettuna ihan tusinalattareista. Että otetaanpa vaikka Huanesin levy, ja tehdään se Suomeksi. En ole vielä ihan sulattanut asiaa. Periaatteessa olen kai sitä mieltä, että latinomusiikki ei ole minun juttuni, mutta miksi sitten pidän tuosta? Vai pidänkö? Onko tämä riittävän suomalaista minulle? Riittävän omintakeista? Sanoitukset ovat kyllä pääosin hyviä, ja pidän näistä tyypeistä, ja Tuurella on hyvä ääni ja hampaat mutta mitä on tapahtunut hänen kainalokarvoilleen?

Arvostan suuresti esiintyviä artisteja, sitä rohkeutta millä he asettuvat ihmisten katseiden alle ja tarjoavat oman persoonansa tarkasteltavakai. Ja sitten tarkastelen ja nypin ihan koko rahan edestä.

Tuuren musiikki on aiemmin kuullostanut minusta raikkaalta ja aidolta. Nyt kun sitä sai isomman annoksen, tuli vähän tuotteisettu Lauritähkäjaelonkerjuuolo. Että otetaanpa joku teema, joka ei olisi niin käytetty, vaikka tällaiset hilpeät ja vetreät kulkurimiehet - vähän kuin sellaisia hienoja mustalaisia, joilla on kolmiosaisten pukujen osia päällään ja kirjavia hartiahuiveja ja ovat tosi boheemeja velikultia, ja tehdään niille biisejä joiden sanoituksissa on sellaisia raikulipoikia ja muita velikultia - sellaisia levyjä naiset varmaan ostaisivat, ja tulisivat keikoillekin, eikös?

Mutta soittaa osaavat, ja esiintyä. Haluaisin olla tanssilattialla pyöriteltävänä tuon musiikin aikana.

Sitten Ile Kallio ja Big Rock Band. Se ylitti odotukset. Tyylikästä klassista rockia puhaltimilla, toimii aina. Maestro Ile on kovasti Bruce Springsteenin oloinen hahmo, lähestymistapa, josta en löydä moitteen sanaa. Jätti pitkään varjoonsaa laulusolistin, jolla oli kyllä ääni, mutta liikaa mustia emohiuksia tuonikäiselle miehelle. Suosittelen täyskaljua, näyttäisi uskottavammalta.

Eput näin ekaa kertaa ikinä. Olen ihan vastikään katsonut vanhoja hittimittareita, ja kontrasti oli jonkinmoinen. Pojat ovat vanhentuneet vuoden -85 -jälkeen. Onkohan sellainen edes sallittua? Martti näytti vähän tuskaiselta artikuloidessaan, mutta niin hän kai aina näyttää. Ei jaksanut pomppia ja vetkuilla pitkin lavaa kuten niissä blayback-otoissa, joita yleensä osuu silmiin.

Montakohan taivas/tähdet/linnunrata -skenaariolaulua heillä on yhteensä? Jossain vaiheessa aloin toivoa, että olisivat tehneet niistä potpurin. Toista jalkaa särki, ja vähän paleli, enkä uskaltanut hakea enää yhtään hassua Coctail Companyn drinksua, koska tänään on työpäivä.

Martti Syrjän sanoitukset ovat kauniita, eikä musiikissakaan mitään vikaa. Yleisö jammasi onnellisena.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Young girls they do get weary.

Hukkasin viikon. Näin jälkeenpäinajatellen huokaan helpotuksesta, se on tallessa menneisyydessä, ja tein sen aikana paljon sellaista, jonka tekemättä jättämisellä olisi ollut huonot seuraukset. Lähinnä töitä.

Kaikki tekivät, töitä on mukava tehdä. Nyt on saatu makeaa mahan täydeltä.

Tämä on se aika vuodesta, kun kaikki kyselevät toisiltaan taukoamatta, milloin sinulla alkaa loma. Vähän kuin hokisivat Aloha(joka tarkoittaa käsittääkseni minä rakastan sinua, ainkin jonkin 50-luvulla kirjoitetun lastenkirjan mukaan),j oka kohtaan, kuten keskustelun aluksi ja lopuksi, siis lauseen, joka on vähän irrallinen keskustelusta, vähän liian tungetteleva näin suomalaiseen makuun, ja hitusen liian kulunut, jotta sen merkityksen ottaisi tositarkoituksella. Minä olen vastaillut "kolme viikkoa vielä" viime viikosta lähtien. Eilen hoksasin, että hups, se yksi viikkohan meni jo. Päiviä ennen lomaa on koko ajan vähemmän, ja olin ajatellut tehdä niin paljon ennen lomaa. Lomalla vastaavasti niin vähän.

Ehkä asiat ovat keskimäärin tasapainossa silti.

Minä aion hurvitella. Menen huomenna katselemaan musiikkia, vaikka on torstai, ja ehkä (todennäköisesti) lauantaina myös. En aio jäädä kotiin miettimään, minkä kaapin seuraavaksi siivoaisin.

En edelleenkään ole kovin omavarainen musiikin suhteen. Olen vähän yrittänyt olla, aina välillä muistan. Kuuntelin viikonloppuna youtubesta Rock and Roll Hall of Fame - induktioita ja muita kollaboraatioita. Tämä oli erityisen loistava:



Minun kyllä pitäisi siivota, myös kaappeja. Etsimme tänään pitkän tovin Carcassonne-peliä, jonka valtaosa oli kadonnut sen laatikon taakse, jossa on ylimääräisiä kukkaruukkuja. kärpäslätkiä, kengännauhoja, maalia, ja nyt myös suksivoiteita. Siellä on myös kenkiä ja kaksi sellaista huopaa, jotka voi ottaa mukaan kun menee puistoon notkumaan. Niitä on tullut käytettyä, muidenkin kuin minun, joten kesän odotukset ovat osin toteutuneet. Sää ei ole toistaiseksi ollut kaksinen, mutta olkoon. Tuolla ei sada räntää eikä tarvitse tehdä lumitöitä.

Mietin, olenko hidastunut iän myötä. En vielä sano vanhemmiten, koska se varmaan olisi liioittelua. Olen tottunut olemaan melko nopea, mutta nyt, kun pikkuhiljaa kohoan työyhteisön keski-iän yläpuolelle, huomaan, etten ehkä olekaan enää mitenkään erityisen nopea. Haluaisin ajatella sen johtuvan siitä, että ajattelen asioita monipuolisemmin ja perusteellisemmin. Luulen, että se saattaa olla tosiasioiden kaunistelua. Ainakin kaipaisin, (tai osaan kaivata, en vielä ehkä vaatia), enemmän sellaista aikaa, jolloin ei tarvitse koko ajan taukoamatta reagoida kaikkeen välittömästi, vaan voisin hetken miettiä ja sitten vasta reagoida. Se on tavallaan hitautta. Kyllä, se on sekunteja, jopa tunteja, täysin mitattavissa ja verrattavissa oleva asia.

Kotona kyllä hidastelen sieluni kyllyydestä. Katselen samoja tahroja keittiön lattiassa päivästä toiseen, ja pohdiskelen syvällisesti sopivaa lähestymistapaa. Mietin aina välillä pitkään ja hartaasti, missä vaiheessa edellisen kerran unohdin, että minun piti skarpata ruokavalioni kanssa. Päivittelen exceliäni ja ihmettelen, miten oloni tulee viikko viikon jälkeen nuhjuisemmaksi kun käytän koko ajan samoja vaatteita (pesen niitä kyllä myös).

Tätä nykyistä asuntoa ei ole mahdollista pitää niin järjestyksessä kuin edellistä. Täällä on aina ikkunalaudoilla karheaa tiepölyä, koska pidän ikkunoita auki. Minulla ei ole kolmen ja puolen neliön vaatekomeroa, jossa metreittäin hyllyjä. En saa laitettua tavaroita paikoilleen heti käytön jälkeen niin helposti.

Täällä on tavallaan kodikasta, kodikkaampaa kuin ennen, mutta myös epäjärjestys, joka ei ole tilapäistä, vaan siitä on tulossa pysyvä lainehtiva olotila. Ulkoinen vaikuttaa sisälle. Yritän miettiä, että tämä muutos saattaa tehdä minusta rennomman. En vain ole varma, onko tämä oikeanlaista rentoutta. Ehkä tämä on vielä muuton viimeinen aste ennen lopullista jäsentäytymistä, jossa asunnosta tulee niin toimiva kuin se voi olla. Ehkä.

Olen kyllä ottanut tavaksi siivota keittiön iltaisin, koska siellä vaan ei voi elää, jos kaikki mahdollinen on tiskipöydällä. Se on ehkä oleellisempaa kuin se, mitä kaikkea on näppärästi käsillä asunnon muilla tasoilla.

Ehkä olen vain väsyneempi kuin ennen, koska olen vanhempi kuin ennen. Olen välillä todella väsynyt, vaikka nukun, liikun ja syön, ja olen ihan terve. Tänä kesänä, kun tulee loma, otan tavoitteeksi laiskotella kaksi vuorokautta nousetta sängystä varsinaisesti ollenkaan. Luen kirjoja ja nukun kunnes kylläännyn.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Another day in paradise.

Jatkan menestyksekkäästi sitä, että teen asioita, joita olen ajatellut joskus tehdä. Nyt luin kirjaa ulkona, siinä huonoilla graffiteilla töhrityssä huvimajassa, joka on puiston sillä kulmalla, josta ei leikata nurmikkoa.

Kirja ei ole kummoinen, mutta olen tyytyväinen siitä, että mieleni tekee vain uppoutua siihen koko ajan. Olen ehkä löytämässä lukemisen uudestaan.

Jotain muutakin olen tehnyt. Raivasin olohuoneen kaappin kaksi hyllyä kengille. Siinä ne ovat lähellä eteistä. Kengät ovat minulle tärkeämpi asia olla heti käsillä kuin suksivoide ja varaverhot.

Minulla on toissakesän kesähousut jalassa. Viime kesänä ne eivät tuntuneet oikein mukavilta, mutta nyt menevät paremmin. Sääret saivat vähän aurinkoa, ja huomasin, että vasemman ulkosyrjällä on irokeesintyyppinen kaistale ylikasvanutta sänkeä. Tämä alati huononeva näkö tekee joskus tepposia, enkä nyt puhu ulkonäöstä. En usko, että tuo kuitenkaan vielä kovin helposti osuu kenenkään muun silmään kuin omiini, ja silloinkin vain jos yritän tarkastella olenko kymmenessä minuutissa ehtinyt hankkia rusketusrajoja.

Nousuhumala oli hieno tunne pitkästä aikaa. Eilen. Kunnon hihittelevä hiprakka hyvässä seurassa. Rentouttavaa, ja tänään olen ollut hitusen painavajäseninen, mikä on ihan sopusoinnussa päivän agendan kanssa.

Tein ruokaa, vähän mielikuvituksettomasti tosin taas jotain tortilla & nacho -tyyppistä ratkaisua, isoksi pilkottuja vihanneksia, nyhtöpossua, salsaa, avokadoja ja kermaviilikastiketta. Niin ja tätä tomaattista soijarouhekastiketta, joka on keittiömme uusi kulmakivi:

  • Kuullota sipulia ja valkosipulia pannulla niin paljon ja kauan kuin huvittaa valitsemassasi öljyssä tai rasvassa.
  • Lisää 1 tl hunajaa.
  • Lisää purkki tomaattimurskaa ja saman verran vettä.
  • Lisää 1,5 dl tummaa soijarouhetta
  • Mausta. Minä laitoin Santa Maria grillimaustetta, mustapippuria ja suolaa, sitä vaaleanpunaista. Kasvisliemikuutiota tai soijaa voisi ehkä myös kokeilla.
  • Hauduta ainakin 20 minuuttia.
  • Lisää loppuvaiheessa valmiiksi keitettyjä mustapapuja. Niitä saa valmiina purkissakin, mutta voi niitä myös keittää etukäteen jääkaappiin vähän kaikkeen lisättäväksi.

Tuo on jotenkin liian helppoa ollakseen totta.

Tavallaan Diivan vegaanistuminen vain yksinkertaisti asioita. Nyt minulla on ruokakunnassani käytännössä kaksi täysvegaania, joista toinen kuitenkin syö myös lihaa. Kumpikin kun on aina ollut allerginen kalalle ja kananmunalle. Kaunomieli myös maitoproteiinille. Nyt siis ei tarvitse miettiä missä on maitoa ja missä ei.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Mulla on koti siellä mistä näkee Tallinnaan.

Pakko päivittää tuo otsikko jälkikäteen, kun luen koko ajan sen itse väärin "mun koti ei o siellä". Ja sekin menisi väärin. Tosin laulan sen aina jotenkin väärin.

Laiskottaa niin, että luut tuntuvat pehmeiltä. Diiva on tolpillaan kolmen päivän ankaran flunssan jälkeen, ja lupasin lähteä ulkoiluttamaan häntä. Kaikenlaista pientä kodinhoidollista voisin tehdä myös, kuten pestä pyykkiä ja siivota keittiötä, ja purkaa loput kesälomareissutavarat ja järjestää vihdoin liinavaatekaapin ja oman vaatekaappini ja alkaa hahmottelemaan kirpparipöydälle lähtevien tavaroiden sijaintia.

Juuri tänään nuo muut asiat eivät tunnu ollenkaan painostavilta, ja pystyn ihan hyvillä mielin laiskottelemaan vielä hetken ja juomaan vielä yhden kupin kahvia. Sitten kirpparille.

Minulla saisi olla ihan hitusen enemmän aikaa laiskotella näin, niin sitten jaksaisin vapaa-aikanakin tehdä enemmän asioita sellaisella tarmolla, että ne tuntuisivat jotenkin ryhdikkäämmiltä ajanvietteiltä. Eilen katsoin yhden elokuvan, toisella silmällä, vaikka oikeastaan olisin voinut oikein tehdä siitä ison numeron, että nyt muuten katson elokuvan.

Mutta en nyt tarkoita valittaa. Tuossakin oli tuommoinen "pitäisi-olla-jotain-muuta" lähestymistapa, josta en pidä. Mutta mieleni toimii noin. Siitä huolimatta tämä on vallan hyvä hetki, syvän unen jälkeen. Heräsin siihen, että tuuli oli painanut ikkunan enemmän auki, ja puhalsi suoraan minuun. Siitä suunnasta ei yleensä tuule. Pidän tuulesta.

I-ha-na viikonloppu. Ihan sama, että tänään sataa.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Uutta laulua teen.

Alan pikkuhiljaa ärsyyntyä siihen ominaisuuteeni, että kaikista mahdollista tunnevivahteista joista päiväni muodostuu, päällimmäisenä on lähes poikkeuksetta jokun nihkeä vihertavänkeltaisenharmaa nuhju. Moni asia on paremmin kuin eilen, mutta nyt en voi olla tuntematta läpitunkevaa petturuuden tunnetta. En taaskaan lähtenyt muiden mukaan. Ja niin käy aina, kun yksi ja sama ihminen kutsuu, vaikka tämä ei ole tarkoitukseni. Lisäksi olin hänelle äreä mutta eri syystä, ja jos olisin saanut puolikin sekuntia enemmän aikaa siihen hetkeen, olisin ehtinyt nielaista turhan äreyteni.

Diiva on kipeä, ja minulla ei olisi yhtään mukava olo ajatella, että hän on aivan koko päivän yksin. Kaunomielikin on jossain muualla. Toisaalta on aivan pirun mukavaa, kun on ilta ihan vain rauhallista kotiaikaa.

Kesälomareissun jälkeen huomasin, että olen aivan innoissani hetkistä, jolloin saan olla ihan rauhassa kotona tehden mitä lystään. En harmittele, että kun ei ole ketään jonka kanssa polttaa kynttilöitä ja viettää rauhallisia koti-iltoja. Tykkään niistä oikeasti kovin paljon ihan ilman ketään. Paitsi tietysti silloin, jos haluan marista, eli kertoa elämän epäkohdista ilman kehitysehdotuksia.

Huomiot parisuhteettomuudesta alkavat hahmottua kuin itsestään.

Minä yritän taas niin montaa asiaa. Olla rehellinen, reilu itselleni, onnellinen, ja viime aikoina myös parempi ihminen. Se on hieman ongelmallista. Kun olen reilumpi itselleni, olen ajoittain äreämpi muille, ja sitten en tunne olevani parempi ihminen, enkä erityisesti fiksumpi. Positiivisesti voisin ajatella, että olen oppimiskäyrän jyrkässä kohdassa.

Huomenna kyllä menen. Ihan minne vain.

Luin vanhoja tekstejä. Olen hyvin helpottunut siitä huomiosta, että en enää taukoamatta ajattele seinien maalaamista. Jossain vaiheessa luulin, ettei se pakkomielle loppuisi ikinä. Tosin inspiroiduin kyllä hieman vaarallisesti käytyäni Manna laRoosassa. Poden sisustuksellista runsauden pulaa. En siis runsaudenpulaa.

Mitähän muuta.

Huomasin myös teksteistäni, että minua harmitti talvi, ja toisaalta huomasin eilen aamulla, että pidän kesästä. Olen aina aiemmin ollut sitä mieltä, että säätila ei vaikuta mielialaani. Joko olen ollut väärässä, tai sitten olen muuttunut. Luulen, että olen muuttunut, ja ehkä se on ihan hyvä muutos, jos ei ota huomioon talvia. Kesäisin on paljon mukavampaa pukeutua, ja toisaalta se on myös paljon vähemmän tarpeellista. Ja ne kesävaatteet.