lauantai 31. lokakuuta 2015

Katkenneet oksat voivat koskettaa minua.

Kuvailin oloani ääneen jokin päivä sitten. Joskus lähimenneisyydessä, vuosi, puolitoista sitten, ehkä kaksi, otin keihään käteeni, punnitsin sen painoa, juoksin vauhdin, tein harjoittelemani ristiaskeleet, tempaisin, karjaisin, kaaduin hallitusti ennen kalkkiviivaa, ja keihäs lähti komeaan kaareen. Muutama viikko sitten se tömähti maahan, mutta ei kerralla, vaan otti vielä pompun, toisenkin, ehkä kolmannenkin. Kohta raahaudun loppuvauhdilla pitkin märkää nurmikkoa, kunnes pysähdyn kokonaan.

Tai ehkä se tapahtui jo, juurikin näillä metreillä.

Olen työstänyt yhtä tekstiä, sitä samaa tarinaa, mihin aina palaan. Viime viikonloppuna erityisen intensiivisesti. Intohimot ovat välttämättömiä, ja ainakin mukavia. Totaalisesti samaa mieltä Kirsin kanssa. Äsken, kun avasin tekstin, minua alkoi fyysisesti kuvottaa, joten suljin sen. Juon sen sijaan vihreää teetä ja alan kohta pestä pyykkiä. Lajitella kirpputorille meneviä asioita. Siivoan keittiön. Tunnen juuri nyt noita asioita kohtaan enemmän intohimoa kuin päähenkilöäni kohtaan. Pyykinpesuun kohdistuvat intohimot ovat kuitenkin melko pieniä räpiköintejä.

Mikähän olisi seuraava komea kaari, jossa saisin lentää?

Eilen tunsin pakonomaista tarvetta olla ihmiseten ilmoilla. Onneksi siihen oli hyvä tilaisuus ja samanhenkistä seuraa. Kaipaan tietää, että olen olemassa, nähdä heijastukseni muista ihmisistä. Ehkä kaipaan tuota juuri nyt vähän enemmän kuin keskimäärin. Jokin siinä tunteessa tuntuu pinnalliselta, ja aiheuttaa tarpeen siivoto kuiva-ainekaappia.

Ottaen huomioon, että olen pakana, minulla on tarpeettoman kristitty synnintunto.

torstai 29. lokakuuta 2015

Diamonds are forever.

Kävin katsomassa uuden Bondin. Mitähän voisin kertoa ilman juonipaljastuksia?

Eniten minua Bondeissa kiinnostaa sovinististen stereotypioiden käyttö. Niitä pitää nykyään käyttää leikkisästi ja monipuolisesti, sekoitellen vastakohtaisuuksia. Tässä ilmeisesti tavoitellaan ironisen leikkisää sävyä. Minusta se joskus näissä jopa toimiikin.

Alkutunnari kuullosti Conchitalta. Mahtipontisesti laulava kimeä-ääninen mies. Mietin, olivatko he oikeasti harkinneet esittäjäksi kuuluisaa parrakasta naista, mutta sitten miettineet, että ei, tämä on nyt vähän hämmmentävää. Tunnarin kuvamaailmassa seikkailee alastomia naisia kuten aina ennenkin, mutta myös kovin sarjakuvamaisen näköinen mustekala, ja herra Bond itse. Alasti. Ainakin hartioistaan. Se on ilmeisesti tasa-arvoa. Jokaiselle jotakin. Myös mustekaloille.

Yksi Bond-tytöistä oli selkeästi kypsemmässä iässä oleva nainen, mikä on tietysti vallan hienoa. Ilmeisesti kaava on, että Bond-elokuvissa pitää olla n. kolme Bond-tyttöä per elokuva; yksi satunnainen, jonka tarkoitus on kertoa, että Bond on kova naistenmies ihan harrastuksekseen. Toinen, joka on kuviossa mukana työn takia, joka olemassaolollaan kertoo katsojalle, että Bond osaa hurmata naisen kuin naisen myös ihan vasiten, ja että hänen sydämensä on vaikea valloittaa, koska hän on maailman kovettama, kyyninen ja traagisesti rikki. Ja kolmas, se varsinainen juonen romanttista kulmaa kannatteleva nainen, joka on koppava, hankala, yleensä epäolennaisen vähissä vaatteissa oudoissa tilanteissa, osaa käyttää Berettaa ammattimaisesti, ajaa mitä tahansa ajoneuvoa takaa-ajotilanteessa (ainakin, jos Bond neuvoo häntä joka käänteessä), ja jota rosvot jossain vaiheessa riepottelevat panttivankinaan, jolloin hän kauhistuneena huutaa "James", ja luo kaipaavia katseita pelastajaansa.

Juonipaljastus: Eilen rikottiin sovinnaisia rajoja. Nainen tilasi juoman: Vodka Martini, Dirty. Se kelpasi Jamesillekin.

Internet on kuulemma täynnä meemejä siitä, miten Bondin ja Q:n välillä on kuuma bromance. En löytänyt niitä, koska olen dinosaurus, enkä osaa oikeitahakusanoja. Minusta he vaikuttivat vanhalta avioparilta.

Sävyltään tämä elokuva oli jotenkin kotoisempi, vaatimattomampi ja maanläheisempi kuin aiemmat. Tykkäsin siitä, että glamouri oli saatu esiin pienillä yksityiskohdilla leikkimällä. Näyttelijöitä käytettiin hienosti. Tämä oli ihmisläheisempi. Pahiksen hulluus tuli ilmi hänen katseestaan ja käytöksestään, ei mahtipontisuudestaan. Kuvakulmat, ympäristöt, lavastus oli onnistunutta, kaunista ja uskottavaa ja aiempaa ihmisenkokoisempaa. Vähemmän epärealistisia takaa-ajoja ja tappeluja. Vähemmän väkivaltaa. Mutta oli tuossa silti jotain vähän aiempaa nuhjuisempaa, ehkä erityisesti juonen osalta, joka tuntui vähän heppoiselta. Tai en vain ole kamalan kiinnostunut tällaisista juonista. Ilmiöstä kyllä.

Tässä oli aiempaa vähemmän yllättäviä ja nokkelia kommentteja ja absurdeja tilanteita. Niitä olisi saanut olla enemmän.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Just as you sow you shall reap.

Eilen oli sosiaalisesti haastava päivä. Heti aamulla tuntui, että joku oli yön aikana käynyt hönkimässä sähköpostilaatikkooni vanhoja huuruja, jotka tiivistyvät laatikon nihkeänkylmiin reunoihin epäilyttäväksi nesteeksi.

Selvitin asiat ja siirryin seuraavalle esteelle. Neljä tuntia henkisellä epämukavuusalueella. Se oli tavallaan hienoa, mutta kovin väsyttävää. Arvostukseni muita ihmisiä kohtaan nousi, ja huomasin jälleen oman tietämykseni rajallisuuden. Jälkeenpäin, oikein voittokerroinbonuksena vielä huomasin, että farkkujeni vetoketju oli ollut auki. Ehkä toppini, joka laskeutui kauniin mustana juuri oikealle mitalle lanteilleni peitti tilanteen. Ehkä.

Voiko enää mihinkään luottaa, jos ei luottofarkkujensa vetoketjuun.

Eikä tässä vielä kaikki. Menin syömään tyttärien kanssa. Diiva on usein julkisilla paikoilla hyvin kriittinen käymämme ateriakeskustelujen suhteen. Yritin aina välillä kovasti olla fiksu ja nolaamatta häntä, vaikka se ei aina ole hauskin tapa olla, eikä erityinen yrittäminen useinkaan vie tilannetta toivottuun suuntaan.

Annokseni perunat olivat kuivia. Ne olivat ”valkosipuliperunoita”, siis perunaviipaleita, joiden välissä valkosipulimurua, ja nuo viipaleet (ei siis mitään uppopaistettua) olivat uunissa kivettyneet koviksi laatoiksi, jotka sattuivat suussaa kun niitä yritti pureskella. Hyvin kuiviksi kuivattuja keitettyjä perunoita siis. Koska minulla oli lämmin muisto paikassa aiemmin syömistäni kermaisista kermaperunoista, olin vähän epäluuloinen. Oliko ehkä käynyt niin, että olin saanut valkosipuli(kerma(?))perunani maidottomina? Tätä epäluuloani tuki oletus, että Kaunomielelle vastaava annos tietysti tilattiin maidottomana, joten maidottomuudesta oli ollut puhe, ja Diivalle, joka poikkeuksellisesti tilasi pekoni-juusto-lehtikaalisalaatin siten, että siitä poistettiin vain pekoni, ei juustoa, tuotiin salaatti myös ilman juustoa, eli myös maidottomana. Kaunomielellä oli paljon paremmat perunat kuin minulla, sellaiset uppopaistetumman oloiset, joissa ei pitäisikään olla lähtökohtaisesi maitoa.

Erityisruokavalioasioita käytiin tarjoilijan toimesta etukäteen tarkistamassa keittiössä asti, ja olimme selvittäneet maito- (Kaunomieli) ja kananmuna-allergiamme (sekä Diiva, että Kaunomieli). Jonka jälkeen tyytyväisenä kaikki söimme voisulaa, joka tuotiin pöytäämme myöhässä. Voissa maitoproteiinia on hyvin vähän, joten sen syönti pieninä määrinä ei ole ongelma.

Tässä vaiheessa Diiva, kokeneena äitinsä kanssa ruokailijana huomasi epäluuloni ja yritti minimoida vahingot. En saisi sanoa tarjoilijalle hänen juustonsa puuttumisesta.

Kun tarjoilijaneitonen kuitenkin tuli kesken aterian kysymään, onko kaikki hyvin, en malttanut olla kysymättä oman annokseni perunoista. Ne kuulemma olivat juuri sellaiset kuin pitikin, mutta neitonen säikähti kovin, että emmekö olekaan tyytyväisiä appeeseemme. Haluaisinko toiset perunat? Yritin vakuuttaa, että kaikki on ihan hyvin, nämähän minä siis tilasin, ja sitä paitsi mahani alkaa olla aika täynnä kaikesta muusta ruuasta (annos oli iso). Keskustelu venyi, ja venyi. Lopulta tyttönen poistui keittiöön, toivottavasi ei johonkin nurkkaan nyyhkyttämään. Emme nähneet häntä sen koommin.

Ruokailtuamme Diiva lähti käymään naistenhuoneessa. Kauanomieli siirtyi Diivan paikalle istumaan, jotta Diivan olisi helpompi palata, ja Kaunomielen nojata seinään mahantäysikoomassaan. Kun Diiva palasi, he siis istuivat väärien lautasten äärellä.

Tässä vaiheessa miespuolinen tarjoilija tuli paikalle damagecontroltarkoituksella. Nyt asia selvitettäisiin perinpohjin - mikä meni vikaan, miksi, ja mitä sille olisi tehtävissä.

Huokasin, alistuin, ja kerroin siis väärinosuneen epäilykseni perunoista, mutta että olin siis ollut väärässä, ja kaikki oli vallan ok. Tulin maininneeksi, että epäilin asiaa, koska Diivan annoksessa (osoitin Diivan lautasta Kaunomielen edessä), ei ollut juustoa, vaikka piti olla, ja mietin, oliko erehdys johtunut siitä, että pöydässämme istui maitoallergikko. Tässä vaiheessa totesimmme kaikki oikeusmurhan kuitenkin tapahtuneen, ja tarjoilija aloitti näyttävän itkulaulannan kalevalaisella poljennolla.

Kävimme läpi muutkin annokset. Kaunomieli vakuutteli, että hänen annoksensa oli joka tapauksessa täysin tilauksen mukainen. Tarjoilija näytti hämmentyneeltä. Tässä vaiheessa selitimme, että tyttäret istuivat väärien lautasten äärellä, ja se eniten viallinen lautanen oli siis nuoren naisen edessä, joka oli täysin tyytyväinen omaansa. Tarjoilija teki parhaansa pysyäkseen kärryillä, ja kysyi vielä kertaukseksi, kuka on allerginen ja mille. Kaksi kananmuna-allergista, joista toisella maitoallergia. Tarjoilija ehdotti, että toisi Diivalle suklaakakun hyvitykseksi. Minä siihen sanomaan, että kakuissa on yleensä kananmunaa. Kertasimme allergiat vielä kerran, jonka yhteydessä lipsautin (täysin turhaan, myönnän), että Diiva on vegaaani. Diiva mulkaisi minua, ja väitti olenvasa kasvissyöjä, mikä ihmetytti minua kovin, vaikka se oli oikeasti vallan loistava seivi, kun ottaa huomioon, että ongelman juuri oli erityisesti se, ettei hän ollut saanut tilaamaansa juustoa. Harrastettuani neljä tuntia aivojoogaa ja juotuani 16 senttiä vähän laimeanmakuista punaviintä en selvästikään ollut terävimmilläni.

Tuolla akselilla asiat kerrattiin vielä varmuuden vuoksi muutamaan kertaan. Kuka ja mitä ja miksi, ja miksi ei. Erilaisia tapoja ratkaista asia. Kun tämä ei tuntunut loppuvan, pyysin lopulta, että olisiko mitenkän mahdollista, että saisimme lähteä kotiin. Emme halua kahvia, emme jälkiruokaa, emme uusia perunoita, vain maksaa laskun, ja kotiin. Lupasin, että olemme tyytyväisiä, ja tulemme uudestaan. Saimme hyvän alennuksen, kolme palaa suklaata, ja varmuuden vuoksi myös kaksi tikkaria, koska suklaa ei ollut vegaania. Tarjoilija mulkaisi minua hyvin pistävästi sanoessaan sanan "vegaania". Hän myös laski väärin lounassetelini arvon vähennyksen, mutten todellakaan halunnut sanoa asiasta mitään, vaikka hävisin euron.

En ehkä mene tuonne ihan heti uudestaan, vaikka lupasin.

Kotona oloni oli vähän uupunut. Jaksoin kuitenkin odottaa yhdeksään, jonka jälkeen katsoin Ensitreffit alttarilla ja Downton Abbeyn. Keskimäärin siis vallan hieno päivä.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Heitä minulle pelastusrengas.

Musiikillinen omavaraisuuteni on nyt riittävällä tasolla. Totesin aiemmin, että minulla on tässä kohtaa puute, että olen aina kuunnellut jotain muiden mukana. Lähinnä miesten. Selvästikin olen nyt ottanut myös tämän elämänalueen omaan haltuuni. Olen kyvykäs, ja minulla on omat kaiuttimet. Jaksan kiinnostua.

Sukelsin pää edellä, ehkä kuitenkin altaan matalammasta päästä. Se kuitenkin syveni, ja sukelsin pitkälle Big Countryn ja Stuart Adamsonin tuotantoon ja elämään. Renkutin samoja biisejä uudestaan ja uudestaan. Kuuntelin albumin toisensa perään. Livetaltiointeja, haastatteluja. Selasin fanisivustoja. Wikipedian. Katsoin valokuvia, mm. lehtileikkeestä, jossa Stuart poseeraa romanttisesti harmaantuneen kivitalon edessä pörröpäisen vaimonsa kanssa 80-luvun alussa. Stalkkeroin suorastaan. Vertailin bändin nykyisen laulajan ja Stuartin äänensävyä ja maneereja. Pohdin alkuperäisjäsenten keskinäisiä suhteita.

Stuart oli todellakin alussa ensisijaisesti loistava kitaristi ja musiikintekijä, joka sattui myös laulamaan. Myöhemmin hän alkoi nauttia laulamisesta ja esiintymisestä enemmän. Hän lauloi hyvin suoraan, eikä yrittänyt tuoda ääneensä mitään erityistä sävyä tai rock-asennetta. Ehkä juuri siitä pidin jo silloin erityisesti.



Käytökseni on siis tänään käynyt lähellä pakkomielteistä. Ehkä jotakuta helpottaa tieto, että samaan aikaan pesin jääkaapin, siivosin keittiön, laiton ruokaa ja leivoin täytekakun ja juustokakkukuppikakkuja. En minä aivan toimintakyvyton ole.

Tajusin, että olen sivunnut Big Countrya nuoruudessani hyvin viistosti, vain kaupallisinta kulmaa hipaisten, vaikka jotenkin kyllä hahmotin jo silloin vuonna -86, että "One great thing" ei ole sitä oleellisinta antia tässä ryhmässä. Ehkä en silloin osannut enempää. Nyt osaan.

Aina välillä saan välähdyksen neljätoistavuotiaasta itsestäni. Muistan, miltä minusta tuntui silloin, mutta se ei ole nyt tärkeintä. Tärkeämpää on upota hitaasti altaan pohjaan ja katsella pintaa kohden.

Pintaan tuleminen on vähän vaikeaa. Mikään muu ei hetkeen kuulosta oikealta. Onneksi Kaunomielellä on kavereita, ja kuuntelevat keittiössä Lana del Rayta ja muuta sekavaa.

Diiva on kotona. Hänkin on sukeltanut, toiseen sukuunsa. Heidän tapaansa puhua ja kävellä ja olla analysoimatta jokaista tielle tippuvaa kikkaretta tikulla kaivellen. Valitsin oksan hyvästä puusta, silloin kun tein pesän.

torstai 22. lokakuuta 2015

I'll take a chance on time.

Tämä on ollut poikkeuksellinen viikko. Olen mennyt aamuisin töihin, istunut koneelle, tehnyt töitäni, juonut kahvia, luukuttanut kuulokkeista Big Countryn tuotantoa, jotta en jatkuvasti ihmettelisi käytävien hiljaisuutta ja säpsähtelisi, kun joku kävelee selkäni takaa. Puhunut puhelimessa ja tehnyt asioita alusta loppuun keskeytyksettä. Se on poikkeuksellista, sillä yleensä arkeni on yhtä hyppelehtivien irto-osien virtaa, jossa melalla ohjailen kajakkia oikealle ja vasemmalle aina vain seuraavan kiven väistäen, ja jos teen eskimokäännöksen, pudistelen vain jäähileet anorakin karvakauluksesta ja jatkan melomista. Nyt sitten soudan, soudan, ja soudan tyyntä järvenselkää työviikon alusta loppuun ilman mitään koskia, saaria tai säikäyttäviä golf-virtoja. Syyslomaviikko täällä nimittäin, ja hiljaista.

Vielä yksi päivä, sitten tämä taas loppuu.

Big Country on niin paljon parempi, kuin silloin nuorena tajusinkaan. Luulin silloin potevani noloa poikabändisyndroomaa. No, tuskin olisin tykästynyt niin paljon, jos Stuart ei olisi ollut noin suloinen.

Mutta minä olen väsynyt, se vyöryy päälle aika voimalla, kun ei koko ajan paahda eteenpäin. Tänään huomasin olevani taas niin väsynyt, että lähdin töihin märillä hiuksilla, kun en jaksanut föönata niitä. Sellaisia kausia on aina välillä. Vielä ei onneksi ole pakkasta. Lisäsin työpaikalla vähän kuituvahaa, jota minulla on kaapissa näitä kausia varten, puristelin, ja kas, minulla oli luonnollisesti laskeutuvat kiharat. Näin halusin ajatella, vaikka oikeasti varmaan näytän siltä, että olen lähtenyt töihin märillä hiuksilla föönaamatta niitä ja lääppinyt sitten märkiin hiuksiin kuituvahaa.

Toisaalta, on syyslomaviikko, ja hiljaista.

Kun minä olin nuori, ja vaikka menossa jonnekin ulos, ja liikaa pyörin peilin edessä, vanhemmalla polvella oli tapana lohdutella, että "ei ole mitään väliä miltä näytät, ei sinua kukaan katso." Ihan ystävällisesti sen sanoivat, tarkoittaen, että ei pidä olla niin neuroottinen pikkuasioiden suhteen, mutta kaikenkaikkiaan tuo on ajatuksena aika masentava. Että ei minua kukaan katso.

Pyrin jo silloin pitämään huolen, että katsoo.

Olen istunut kahvilla vähintään kerran päivässä yhtä aikaa kuin muutkin. Alan väsyä ihmisiin. Ne ovat ihan yhtä mukavia kuin aina ennenkin, mutta minä en ole nyt vastaanottavainen, enkä osaa hypätä mukaan keskusteluihin notkeasti. Istun, ja yritän olla sanomatta mitään tyhmää. Istun, ja odotan sopivaa hetkeä jossa lähteä pois antamatta ymmärtää, etten ole kiinnostunut. Yleensä olen kiinnostunut.

Minun solmuni alkoivat aukeamaan siinä vaiheessa kun tajusin, että minä itse olen niissä se kitka, joka pitää solmut kasassa. Vika on usein minussa. Nykyisin ongelma on usein se, että vaikka olen paljon aiempaa alttiimpi myöntämään, että vika voi hyvinkin olla minussa, en aina silti ymmärrä yhtään minkälainen vika se on.

Puolet ratkaisusta on siinä, että kun olen avoin sille ajatukselle, että vika voi ihan hyvin olla minussa, olen yhtä avoin myös sille, että ehkä se ei ole. Kun en puolusta itseäni, vaan olen valmis katsomaan asiaa sellaisena kuin se on, en myöskään ole etukenossa valmis ottamaan omaan piikkiini vikoja, jotka eivät minulle kuulu. Olen syypää jos olen, ei se sen kamalampaa ole.

Pelkään vähemmän kuin ennen, enkä kanna enää niin montaa laskuvarjoa selässäni.

Nyt olen niin väsynyt, etten jaksa laittaa ruokaa. Kaunomieli hakee meille jotain Hesestä. En ole jaksanut viedä roskia. Kaunomieli vei ne. En ole jaksanut tiskata. Kaappimies tiskasi, kun kävi kylässä eilen. Tarkkailimme yhdessä autoni takarenkaan tyhjenemisvauhtia. Kun mietin, että tuo on meille ihan luonteva tapa viettää iltaa, en ihmettele, että erosimme. Rengas tyhjenee hiljalleen, mutta niin hiljalleen, että riittää kun täytän sitä aina kahden päivän välein lisäilmalla. Hän teki asiasta laskelman. Sunnuntaina vaihdan nastat alle.

En jaksa pestä pyykkiä. Minulla on vielä yksi musta paita puhtaana, jos vain jaksan silittää sen. Vähän jännittää, miten käy.

Ehkä minä vain hyväksyn sen, että olen juuri nyt hyvin väsynyt. Ehkä se ei ole sen kamalampaa. Tähän väsyyn ei voi nukkua, mutta ehkä keksin jotain muuta. Silent Witnessit katosivat Netflixistä. Katson ehkä viimeisimmän Downton Abbeyn jakson neljä kertaa putkeen. Siinä on hieno kohta, jossa kaikki hörppäävät yhtä aikaa teetä kauhuissaan.



Ja sitten vielä tämä.



Ja tämä, taas.



maanantai 19. lokakuuta 2015

Vuori-ilmaa pulloon laittaa voin tietenkin.

Minulla on tylsää. Ensimmäistä kertaa vuoteen, yli vuoteen, luulisin. Juuri nyt ehdin viettää pari tuntia tylsää, ennen kuin menen nukkumaan. Jos siis en keksi jotain kiehtovaa ennen sitä.

Tylsyys johtuu siitä, että olen pari päivää saanut olla. Saanut asioita järjestykseen. Saanut käytyä salilla, niin että vatsalihakset ovat vähän kipeät. Saanut nukuttua, ja pestyä pyykkiä ja ruokittua Kaunomieltä perunoilla ja lihalla ja kanalla. Nyt en ole enää kaikkea tuota vailla, vaan saturaatiopiste on saavutettu.

Tylsyys johtuu paljolti siitä, että Diiva on poissa. Vielä monta päivää. Hän on ollut jotenkin etäällä jo monta viikkoa, osittain varmaan siksi, että Vaihto-Oppilas oli meillä, ja Diiva käyttäytyi hyvin fiksusti sopuisasti ja kypsästi tuon ajan. Ei kiukutellut, mököttänyt, jäkättänyt, vaan oli oikein miellyttävä. Tällä kokemuksella, minkä olen hänen persoonastaan vuosien varrella kerännyt, tunnistan kyllä, että se on todellakin hän, koska hän on todellakin kovin miellyttävä henkilö, mutta se ei ole ollut hän ihan kokonaan. Diivan temperamantin skaala on laaja, ja nyt ollaan pysytelty pitkän aikaa asteikon yläpäässä. Eli olen nähnyt hänestä vain puolet jo monta viikkoa. Ja sitten hän lähtee vielä kokonaan pois, päiviksi, ja minun on ikävä kaikkia niitä puolia.

Ehkä juuri siksi, että on ollut niin miellyttävää, olen saavuttanut henkisen saturaatiopisteen, ja nyt minulla ehtii olla tylsää ensimmäistä kertaa ainakin yli vuoteen.

Kaunomielikin on poissa parina päivänä, ja saattaa olla, että tulen tällä viikolla töistä kotiin, eikä minua ole vastassa kukaan. Minua vähän pelottaa etukäteen. Entä jos ne oikeasti joku päivä muuttavat pois? Entä jos minulla on kohta tylsää useammin kuin kerran kahdessa vuodessa?

Joko kuulitte tämän: https://youtu.be/icCIkh-FL8A? Vähän erilainen, mutta hyvin tunnistettava. Hyvin paljon asioita yhdessä laulussa. En tiedä onko se varsinaisesti biisinä hyvä, aika näyttänee, mutta jotenkin tuli hellyyttävä olo kun kuuli tuon. Että tuommoisen tekivät, isot miehet.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Joki ei jäädy koskaan.

Alan erottaa asioita selvemmin taustoistaan. Vihdoinkin. Se olisi ollut hyvä taito jo vähan nuoremmalla iällä.

Näen nyt jo joíssain kohtaa, mikä saa vesilasin tärähtämään, mikä saa aallon nousemaan. Tai miten pisara tipahtaa, ja saa tekee pintaan renkaita. Osaan ennakoida milloin värähdys iskee lasin reunaan ja vastaliikkeenä takaisin. Ja melkein jo tiedän etukäteen, milloin on vihdon tyyntä. Helpottaa kovasti, kun ei tarvitse ihan tosissaa alkaa kiljumaan, että tsunami, nyt äkkiä rannalta pakoon.

Ja sitten on vuoksi ja luode, niinkuin pitää ollakin.

Käytännössä tuo tieto antaa minulle sen kaipaamani ominaisuuden, että osaan edes joissakin hetkissä jäädä paikalleni odottamaan. Odottaa. Joko sekunteja tai päiviä. Ettei tarvitse rynnätä viidakkoon tai alkaa kroolaamaan. Riittää, että hetken pidättää hengistystä.

Sitten vielä tarvitsisin airot tähän optimistijollaani. Alkaa olla se hetki, jolloin minun pitäisi tehdä jotain kehittävää.

Eilen oli moneen viikkoon ensimmäinen sellainen päivä, ettei ollut mitään ylimääräistä. Raivasin keittiön, ja olohuoneen, ja makuuhuoneen. Löysin monta neliömetriä lattiaa. Kaunomieli saa imuroida sen, kunhan toimertuu. Pesin vähän pyykkiä. Maltoin olla syömättä ihan kaikkea, mikä silmiini osui. Toisaalta, en poistunut kotoa kuin viemään roskikset, joten ihan paljoa ei osunutkaan. Saunottiin ja katsottiin Vainelämää. Katsoin Netflixiä, monta jaksoa Borgioita. Aijaijai sitä Cesarea. Ja kun se puraisee alahuultaan. Jollain tapaa niin paljon parempaa kuin mitä todellisuudella on tarjota.

Tänään pitää saada ruotoon liikettä. Sain minä sitä perjantainakin, mutta nyt suunnittelin jotain enemmän tervehenkistä.

Soitin veljelleni eilen. Kerroin, miksen vastannut hänen puheluunsa perjantaina, ja hän vastasi mainitsemalla jotain iästäni. Kommentti oli hyvin kevyt, mutta siinä oli jokin sellainen sävy, joka viittasi iänmukaiseen käytökseen, ja että tämä ei ollut sitä. Meillä on sama tausta ja kasvuympäristö, joten tässä on ehkä vahva johtolanka siihen suuntaan, mistä taannoinen ikäkriisini sai niin muhkean varaslähdön. Kaikki kiva on varmasti jotenkin kiellettyä, ainakin juuri kyseessäolevaa kivuutta harrastavalta henkilöltä.

Katsoimme Kaunomielen kanssa eilen myös Valentin Vaalan ohjaaman Koskenlaskijan Morsiamen. Ansa ja Tauno, Kero-Pieti (körttiläinen saarnamies), paljon virrenveisuuta ja pieksuja ja lunta ja kosken kuohuntaa. Karvalakkeja. Yksi tukahdutetuista tunteista kertova väkisinsyleily ja paljon juoksentelua pitkin joenvarsia kädet tyttömäisesti sivuilla viipottaen. Paljon hukkuneita. Nauroimme enemmän kuin yhdellekään romanttiselle komedialle.

Ansa Ikonen oli todennäköisesti niin suosittu näyttelijä siksi, että hänen perusilmeensä oli sellainen puolipaheksuva epäluuloinen mulkoilu. Hän ei selvästikään ollut kevytkenkäinen hempukka, vaan kunnon emäntämateriaalia taloon kuin taloon. Ansa oli paitsi kaunis ja ihailtu, myös hyvä roolimalli.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Criminal minds.

Olen syönyt liikaa sokeria viime viikkoina. Syytän siitä toki muuta tahoa kuin itseäni. Vaihto-Oppilasta. Hän tajusi jo toisena vierailupäivänään, että syvä huokaukseni, jota en itse aina edes tiedosta päästäväni ilmoille, tarkoittaa "miksi lapseni eivät syö pullaa, oi miksi?". Ja sitten me syötiin pullaa.

Söin myös suklaata, koska sain sitä tuliaisiksi. Ja vähän muutenkin. Ja jopa ihan karkkeja. Kakkua.

Eilen sitten päätin, että entä jos hölläisin vähän sokerin kauhukahvasta. En eilen syönytkään, paitsi ihan vähän hilloa lounaspaikan jälkiruokalettujen kanssa. Ne olivat sydämenmuotoisia. Ympärilläni ruokaili n. 20 eri-ikäistä virkapukuista poliisia (osa moottoripyörätamineissa), ja tunsin vakavaa tarvetta tehdä jotain harkitsematonta. Ehkä jopa rikollista.

Illalla sokerin sijaan hukuttauduin juustoon. Kreikkalainen valkosipuli -tuorejuusto on yksi heikkouteni. Sitten minulla oli myös vuoristojuustoa, Rainbown, se on halpaa ja hyvää. Koko kämppä on kyllästyi vuoristojuuston paksulla hajulla. Kaunomieli on kovin allerginen maitoproteiinille, mutta selvisi vakavemmitta komplikaatioitta. Sain yllättävän paljon yksityisyyttä ja rauhaa, kun söin ja säilytin juustoa makuuhuoneessani. Kutsuivat minua haisevaksi juustonaiseksi. Toivottavasti nimi tai haju eivät tartu. Illalla köllittiin taas magnusteina. Tulee ikävä Diivaa, kun hän lähtee sukuloimaan.

Katsoin toisen jakson Downton Abbeyta. Onhan se ihastuttavaa, mutta minua hitusen häiritsee se kiire, jolla kyhätään loppuasetelmia, joissa kunkin päähenkilön onnelliset(?) loput näyttäisivät erityisen suloisilta.

En ole liikkunut riittävästi tällä viikolla. Eilinenkin meni ruokakaupassa ja muuten asioidessa. Tänään juoksentelen kyllä paikasta toiseen, mutta en niin tervehenkisesti, kuin olisi suositeltavaa. Jaksan sen kyllä, enkä missään tapauksessa valita. Alan kuitenkin ihan vähän kaivata jotain kuria ja järjestystä.

Excelini on pysähtyneisyyden tilassa. Pikkuhiljaa käyttöhintaindeksi matelee kohti lukua seitsemän, enkä tee mitään muuttaakseni tilannetta. Juuri nyt on hyvä. Kosminen tasapaino järkkyy kuitenkin heti, kun yksikään musta paita kulahtaa liikaa, tai yhdetkään farkunperseet hiutuvat puhki.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Black coffee and cigarettes.

Eksyin äsken vanhoihin sähköposteihin. Luin niistä viikoista ja päivistä, jolloin edellinen mies muutti pois. Siitä hitaudesta, olemattomuudesta, asioista, joita ei ollut mutta ne silti täyttivät kaiken ilman. Taloni oli akvaario johon salakavalasti kaadettiin juoksevaa sementtiä.

Siihen hetkeen asti kaikki hidastui hidastumistaan. Harpoin hitaasti jähmettyvässä sementissä, jonka pinta nousi koko ajan. Yritin tehdä valmiimpaa. Jos saisin kaikki tavarat jaettua ja inventoitua, mitä miehen keittiöstä puuttuisi, ja tehtyä ikea-listan, ja pestyä vuodevaatteet ja verhot, ja vietyä kierrätykseen, ja sulatettua pakastimen, tämä joskus loppuisi. Kaikki oli vaan niin kovin hidasta ja vaikeaa. Yhtä asiaa ei voinut tehdä ennen kuin toinen oli oli tehty, jota ennen kolmas. Nyt en enää lähtisi tuohon leikkiin. En uskoisi, että asiat on pakko tehdä juuri noin kankeasti, vaikka joku toinen uskoisikin. Minä olin kai lähinnä kohtelias, kun muka uskoin ja leikin mukana.

Uskoin siihenkin, että kun vain puskisin eteenpäin tähän suuntaan, johonkin suuntaan, asiat muuttuisivat, ja joisin lopulta kahvia kukkakupeista ja katselisin ikkunasta vanhaa tiilikattoa, johon kasvaa hipsterinkeltaista jäkälää. Se oli sellainen sunnuntaikuvitelma. Ikkunoista näkyy myös roskiksia ja graffiteja ja ihmisiä, jotka kävelevät portaita ylös ja alas toimistovaatteeissa. Mutta myös jäkälää.

Kesti näin kauan, ennen kuin pystyn edes jotenkin näkemään, mitä oikein tapahtui. Että viitsin katsoa taakseni. En varmaan vieläkään näe ihan tarkasti. Kohta olen taas kauempana, enkä tiedä, kiinnostaako minua enää niin kovin, että kääntyisin takaisin katsomaan. Olemme ystäviä vieläkin. Hän ei ole kadonnut elämästäni ja sydämestäni, mutta pääni sisältä vihdoin kyllä.

Jossain haasteessa oli kysymys, riitänkö itselleni. Silloin kun siihen vastasin, taisin sanoa, että en tiedä. Mutta luulen riittäväni. Tänään on päivä joka ei ole oikeastaan mitään, eikä se ole nojallaan eteen eikä taakse, ja minä en ole mitään vailla.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Kutsuna jota pakoon ei pääse.

Muistin vielä yhden asian siitä, kun pyöräilin. Ajoin vanhojen omakotitalojen välistä, niitä oli paljon, ja välissä mutkitteli kapea pyöräilytie. Talot olivat eri-ikäisiä, pihoissa oli vanhoja autoja ja haalistuneita muoviämpäreitä, takkuuntuneita horsmia. Joissakin muotoonleikattuja koristepuita, veistoksia ja monimutkaisia kiveyksiä. Erilaisia.

Vanhassa kodissa, sillä alueella jossa se oli, talot eivät olleet niin tiiviisti, vaan välissä oli metsää. Ne olivat kuitenkin hyvin samanlaisia keskenään, samanikäisiä. Pihoissa samat kasvit, vuorenkilvet, aronia, hanhikit ja morsiushunnut. Kuunliljoja. Kelottunutta särentäaitaa. Se oli kaavan suositus.

Jotain samaa silti kuin näissä nyt. Takaovista pelmahti kosteaa ilmaa, huuhteluaineen tuoksua. Lämpöä, joka vaihteli kun ajoin ohi. Samoja unelmia.

Minä unelmoin niitä kai vain hetken, ja sitten se meni ohi.

Lapsena halusin enimmäkseen olla merirosvo. Kaunomieli myös. Katsoimme eilen piirrettyjä ja mietimme miksi. Merirosvot pukeutuvat hienosti, ovat huomion keskipiste ja niillä on aina hauskaa ja seikkailuja. Halusin olla myös intiaani ja maanviljelijä ja eläinkuiskaaja ja supersankari. Kirjailija, renttu ja moottoripyöräjengiläinen. Vakooja. Avaruusprinsessa, astronomi ja velho. Piirsin paperinuken, jolla oli sopiva asu jokaiseen näistä tilanteista.

Olen kuulemma sanonut joskus ystävälleni, että jos joskus saan lapsia, tuon ne päivähoitoon moottoripyörällä. En muista sanoneeni tuota, enkä koskaan tehnyt niin. Myin pyöräni kun Kaunomieli syntyi. En koskaan ollut riittävän hyvä ajamaan sillä.

Jossain vaiheessa halusin myös talon ja pihan ja pergolan. En koskaan rakentanut pergolaa, mutta kuivatin paljon pyykkiä ulkona pyykkinarulla. Se oli hienoa. En käyttänyt huuhteluainetta.

Mutta halusin minä aina lapsia, tytön tai mielellään useampia, jotka kysyisivät minulta ja vain minulta kysymyksiä koko ajan, ja minä saisin vastata niin rehellisesti kuin pystyisin. Sen minä muistan halunneeni, sen myös tein. Muistan hetken, kun tajusin haluavani lapsen. Olin ehkä 13 ja pyöräilin metsätiellä.

Se miten olen nyt, millainen olen, on lähempänä sitä mitä nuorena haaveilin, kuin mihin joskus luulin osuvani. Ei sen väliä mitä tekee, vaan miten sen tekee.


maanantai 12. lokakuuta 2015

I want to ride my bicycle.

Pyöräilin.

Lähdin jokea ylös, sitä laitaa, jonka tunnen huonommin. Pyörä oli kevyt, tie välillä märkä. Minä niin pidän pyöräilystä. Se on hidasta ja riittävän nopeaa, olen siinä samassa ilmassa kuin asiat joita näen, ja ne ajelehtivat päähäni riittävän tiheällä taajuudella, jotta pystyn vastaanottamaan ne. Olen usein niin kärsimätön ja levoton nykyisin, etten malta muuten aina odottaa avoimena, vaan sulkeudun ja käännyn toisaalle.

Näin kiviä, sänkipellon. Talutin hautausmaan läpi, ja eksyin sen reunalta ulos. Olin metsässä, jota oli harvennettu, männyntuoksun ja risukasojen keskellä. Siinäkin oli ympärillä aita. Laajennus. Paikka näytti arvokkaalta.

Joen rannalla oli puita, jotka tunsivat minut vielä. Siitä on kauan, kun asuin sielläpäin.

Eksyin. Se tuntuu olevan asia, jota en voi välttää nykyisin. Yleensä siitä seuraa jotain uutta.

Nyt olen väsynyt. Monta kuukautta olen paahtanut ylä- ja alamäkeen. Nyt on tasaisempaa, ja pitäisi jauhaa eteenpäin, mutta tie on märkä ja pehmoinen ja renkaissa liian vähän ilmaa. Menen ihan hissukseen, yritän saada hengityksen tasaantumaan. Ehkä minä sittenkin jaksan vielä vähän, tuon seuraavan mäen päälle asti. Ehkä.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Let's all meet up to the year 2000.

Tulihan se sieltä vihdoin, vainoharhakrapula. Olen ehkä vähän laiska juuri nyt kohdentamaan sitä mihinkään erityiseen aiheuttajaan. Yleisesti ottaen on kai jollain tapaa paheksuttavaa, että aikuinen ihminen viettä kaksi perättäistä iltaa baarin tanssilattialla muusta syystä, kuin että on jossain kaukana kotona, kuten hiihtokeskuksessa tai jollain trooppisella saarella. Ehkä tämä on crime without a victim. Tai ainakin melko lähellä sitä tilaa.

Teknisesti ottaen kävin ensin perjantaina töiden jälkeen pubissa, jonka jälkeen kotiuduin, nukahdin, heräsin, ja pinkaisin takaisin mukulakivikaduille samoissa meikeissä. Joskus on siis suotavaa nukahtaa meikit kasvoilla, sanoivat naistelehdet mitä tahansa. Se kohottaa elämänlaatua. Jos kuitenkin törmää anniskeluliikkeessä entiseensä, ja on liikkeellä hänen siskojensa kanssa, luulen melkein, että olisi suotavaa, että olisi jossain vaiheessa kammannut hiuksensa. Toisaalta oleellisempaa voisi olla pidättäytyä sanomasta kaikkea, mitä mieleen juolahtaa.

Tanssin. Seurassani oli nainen, joka asuu hyvin pienessä paikassa hyvin pohjoisessa, ja joka poistuu sieltä ilman miestään ja lastaan kerran vuodessa. Nyt oli se kerta.

Sitten tuli se toinen ilta. Laittauduin vähän huolellisemmin, eli ihan pesin ja föönasin hiukseni. Kirjoittelin ystävälleni kortin, laitoin sen kirjekuoreen pienen muistiaisen kanssa, ja asettelin kuoren eteisen peilin karmille. Ottaisin sen siitä lähtiessäni. En laittaisi sitä melko optimaalisen kokoiseen käsilaukkuuni heti, koska tiedän lähtötilanteessa kaivavani sitä tarmokkaasti useamman kerran, ja kuori ryttääntyisi suotta.

Kun olin kävelemässä mukulakivikatua, muistin sen kuoren, siellä peilin karmilla. Kävelin takaisin ja soitin Diivalle. Optimaalisena ihmisenä ehdotin, että hän ottaisi kuoren ja tipauttaisi sen käsiini tuuletusparvekkeelta. Kun asun siellä kolmannessa kerroksessa ilman hissiä, ja halusin säästää varpaitani, jotka joka tapauksessa tallottaisiin illan mittaan tunnistamattomiksi. Diiva tekikin ystävällisesti kuten pyysin. Kuori leijaili pimeässä syysillassa hetken, välkähti katulampun valon heijastuksessa ja kopsahti napakasti kerrosta alemmas, rapun katoksen päälle.

Tässä vaiheessa portaat eivät tuntuneet niin suurelta vaivalta kuin aiemmin.

Otin mukaan katuharjan ja kiipesin ensimmäiselle porrastasanteelle. Sain ujutettua harjan kapeasta tuuletusikkunasta ja tökättyä kuoren sillä reunan yli, mistä naapureiden tupareihin menossa oleva blondi otti sen talteen ja antoi minulle kun päästin hänet ovesta. Eihän se ollut edes vaikeaa.

Kantapaikassamme oli alkuillasta ollut standuppia. Kaunomieli oli katsomassa sitä Vaihto-Oppilaan kanssa. En ollut varma jäisivätkö he paikan päälle myös loppuillaksi. Yleensä Kaunomieli on liian nuori tuonne, mutta ohjelma-iltoina pääsee sisään. Ikäraja on jokin luku, joka on suurempi kuin 18 (en tiedä tarkemmin mikä, koska asialla ei ole minulle käytännön merkitystä, vaikka ystävällinen portsari yleensä kysyykin onko minulla opiskelijakorttia). En nähnyt heitä. Teknisesti ottaen nyt oli kuitenkin ensimmäinen ilta, jolloin naisurheiluseuramme kokoontui samassa historiallisesa paikassa yhtäaikaisesti nuorisojaoston edustajan kanssa. Tunsimme siis olomme jälleen vähän vanhoiksi, ja ystäväni kanavoivat tämän puhuttelemalla DJ:n perusteellisesti. Paikan musiikki on muuttunut tekopirteäksi brittipopiksi, vain niitä sokerisimpia versioita, ei mitään särmää. Kun oikein tiristettiin ja uhkailtiin, saatiin kuitenkin kuulla pakolliset Nirvanat, Metallicat, Foo Fightersit, Guns N' Rosesit. Lenny Kravitzia myös. Valaistuksellisesti palasimme hämyiseen 2000-luvun vaihteeseen irrottamalla pari kriittistä johtoa katon spoteista. Kuka edes haluaa nähdä tarkasti, miten joukko päihtyneitä pipopäisiä hipstereitä halailee toisiaan parrat yhteen kirskuen? Nykyiseen sisustukseen kuuluva leikkaussalivalaistus on mielestäni virhe. Onneksi johdot ovat näkyvissä ja katto matalalla.

Joku kaatoi kaljat päälleni, tanssin kaulakoruni rikki, enkä saanut otettua itsestäni fiksua selfietä vessan peilistä. Nukuin hyvin. Oloni on kyllääntynyt.



Tuomiokirkon kellossa on jälleen viisarit. Remontin ajan oli hienoa, kun saattoi katsoa kelloa jossa ei ollut viisaareita lainkaan, ja kuvitella, että ei ole enää koskaan myöhässä mistään.

torstai 8. lokakuuta 2015

Unelmia ja toimistohommia.

Tänään ei ollut erityisen kiire. Oli asioita, jotka piti tehdä, ja tein. Join kahvia taas paljon, mutta nyt alkoi jo hitusen tuntua siltä, että mitta tulee jossain vaiheessa täyteen. Tein asioita, joita en ollut ehtinyt tehdä puoleen vuoteen. En oikein tiedä, miltä sen pitäisi tuntua. Jotenkin arveluttava olo, kun mietin, että onko minulla nyt muka oikeasti aikaa tehdä tämäkin juttu. Entä jos ei olekaan, mutten vain muista mitä minun oikeasti piti tehdä?

Ehkä asialla ei ole niin suurta merkitystä. Onhan huominenkin olemassa.

Kahviautomaatilla seisoessani näytin kuulemma ammutulta. Luulen, että henkilö pyrki sanomaan räjähtäneeltä, mutta hänen suomenkielensä ei ole vielä täysin oikeanvivahteinen. Tai sitten se oli tämä kuviollinen pusero, joka aiheutti kommentin, ja näytän todellakin esimerkiksi haulikolla ammutulta. Keskustellessani oivalsin, että tämä henkilö ei tiedä lainkaan, mitä teen työkseni, vaikka olemme henganneet samalla automaatilla vuoden. En aina ole siitä varma itsekään.

Tulin kotiin, inventoin jääkaapin, laitoin ruokaa, siivosin jälkeni ja muiden jäljet, tyhjensin ja täytin tiskikoneen, laitoin pesukoneen pyörimään, hain paikasta F sinne unohtamani markkinointimateriaalit ja paikasta H sinne tilaamani lahjakortit, kävelin siis kolme kilsaa, kävin ruokakaupassa ja unohdin ostaa sen mitä sieltä piti ostaa. Yhden niistä asioista. Otin pyykit kuivumasta ja laitoin uudet tilalle. Nyt olen väsynyt kannikoita ja harteita myöten.

Söin pullaa. Söin lakritsaa. Söin kolme keksiä ja suklaapalan. Tyrnipannacottaa. Ruokaa. Tortillantyyppisen asian. Olen syönyt ihan liikaa kaikkea. Eilen söin suklaata, kun mietin, että en voi aloittaa rajoittamaan itseäni, jos ikkunalaudalla on kaksi daim-patukkaa ja yksi tuplapakkaus reesespeanutbuttercupseja. Tämä ei ehkä ole hyvä juttu.

Syödessäni katsoin boksilta Ensitreffit alttarilla, osa 6/10. Voi miten suloisia ne pariskunnat olivatkaan. Mietin, että jos sen Tanjan ja Ronin köyttäisi vuorokaudeksi kyljistään yhteen, se voisi auttaa. Nyt tökkivät toisiaan kovin toverillisesti ja vähän liian etäältä.

Jos nyt nukkuisin kymmenen tuntia, kävisin suihkussa, föönaisin hiukset, näyttäisinkö freesiltä ja soveliaalta tapaamaan kollegoja monen vuoden takaa? Näytän tai en, sinne on mentävä. Osaisinkohan toisen kerran tällä viikolla käyttäytyä? Lasketaankohan sitä edellistä onnistumiseksi, jos aloitin keskustelun sanomalla, että näin sinusta viime yönä painajaista?





keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Sietämätön keveys.

Eilinen oli minulle tärkeä päivä. Jännitti. Näin painajaista. Kerroin siitä. Asioita tapahtui, ja osasin olla harvinaisen asiallinen ja sellainen kuin haluaisin ollakin, kun asioita tapahtuu seurassa, jossa en halua erityisesti nolata itseäni. Olin tyytyväinen, vaikka taas menin navigaattorin retkuun, ja ajoin 181 kilometriä pitkän maaseutureitin todella kuoppaista ja mutkaista tietä, vaikka sen olisi päässyt suoraankin. No, tekevälle sattuu, ja minä teen. Kyytiläiseni suhtautui asiaan hyvin zenisti. Kiitos hänelle siitä, ja muutamasta muustakin asiasta.

En nyt halua enkä jaksa olla tarkempi.

Nyt pesen pyykkiä ja tiskaan, kone siis hurisee ja sen lisäksi astia kerrallaan rapsuttelen sellaisia esineitä joita en halua laittaa tiskikoneeseen. Jos oikein venytän kunnianhimoni äärimmilleen, tulen tänään jopa pyyhkimään hellan takana olevan välitilalasin ikkunasumutteella. Se olisi huikeaa.

Yritän saada elimistöni pysähtymään hetkeksi. Kortisolitason alas. Toisaalta, jos suhtaudun näin kiihkoisasti tiskipöydän hinkkaamiseen, se ei tule onnistumaan. En kuitenkaan pysty elämään, jos keittiöni on vielä enemmän hunningolla kuin se nyt on ollut.

Miesten havainnointini alkaa tasaantua. En jotenkin ole enää niin innostunut aiheesta kuin aiemmin. Nyt on todettu, että miehiä on kuin onkin olemassa myös normalin elinpiirini ulkopuolisessa tilassa, ja että heihin on mahdollista luoda kontakteja, jopa minun. Se on jopa hieman helpompaa kuin luulin. Asia on siis otettu haltuun, ja voin jälleen keskittyä muuhunkin.

Olen minä koko ajan keskittynytkin. Ehkä juuri siksi oloni on ollut niin sekava.

Voisin vaihteeksi vaikka keskittyä siihen, paljonko painan, ja miksi, ja mitä sille voisi tehdä. Paino. Se voisi olla pitkästä aikaa sellainen vakauttava elementti, joka toisi feng shuin takaisin siniseen huoneeseeni, jonka länsi-ikkunalla on lasiesineitä.

Ai niin, en ole excelöinyt päivään, tai pariin.

Downton Abbey. Tiesin, että kunhan tästä selviäisin, elämä palkitsisi minut jotenkin. Ruhtinaallisesti.



maanantai 5. lokakuuta 2015

For a strange kind of fashion there's a wrong and a right.

Eilen sain jotain vihiä siitä, miksi joskus huomaan olevani vähän hankalissa tilanteissa. Esimerkiksi logistisesti. Useinkin juuri logistisesti.

Lähdin Kaunomielen ja Vaihto-Oppilaan kanssa reippailemaan metsään. Aikataulu oli riittävä, mutta ei ylenpalttinen. Minulla ylipäänsä on sellainen lähtöraivosyndrooma, eli kun olen lähdössä, siten, että pitää oikein pakatakin asioita, saatan ahdistua ja näyttää sen ulospäin. Nyt etsin puukkoa, ja olin hyvin harmistunut, kun en heti löytänyt. Tunsin, että aukroriteettini itsellisenä naisena oli vaakalaudalla.

Löytyihän sitten yksi niistä työkalupakista. Ihmettelen vieläkin paikkaa.

Sitten suunnittelin reitin päässäni ylimalkaisesti. Alueella, jonne olimme menossa, olisi muutamiakin vaihtoehtoja, mutta päätin valita sopivan mittaisen ja tutun, koska olen eksynyt siellä jo lähes yhtä monta kertaa kuin olen vieraillutkin. Ja meidän piti ehtiä kotiin tiettyyn aikaan, jotta Kaunomieli pääsisi isänsä kanssa sovittuun menoon.

Haimme eväitä toiselta puolen kaupunkia. Tässä vaiheessa pyysin Vaihto-Oppilasta näppäilemään navigaattoriin suunnaksi Rokua. Ihan mikä tahansa Rokua, mikä vaan löytyy, ei tarvi olla just se minkä osoitetta en muista. Ihan vain jotta osaisin kääntyä sen yhden kaupan lähellä olevista risteyksistä oikeisiin suuntaan. Perillä sitten kyllä osaisin minne haluaisin. Ne on nämä poikittaiset ja pitkittäiset tiet täällä keskustan sisällä ja ulkopuolella, kun joskus aiheuttavat minulle ongelmaa. Metsässä sen sijaan aina eksyttyäni löydän takaisin jonnekin pettämättömän suuntavaistoni avulla.

Osasin hienosti Rokualle johtavalle tielle. Ajelin tyytyväisenä Muhoksen keskustan läpi. Navigaattori näytti jossain vaiheessa suuntaa oikealle, niin kuin pitikin, ja minähän käännyin. Asvalttitie - hiekkatie - asvalttitie. Sitten olisi pitänyt kääntyä vasemmalle, hyvin kapeannäköistä hiekkatietä pitkin. Tässä vaiheessa epäröin suuresti. Hetkinen, nythänmähokasin, navigaattorissa on ilmeisesti se asetus päällä, että ihan mitä teitä vain voi ehdottaa. Kun yleensä se on se "vain asvalttiteitä". Naputtelin asetukset uusiksi, mutta edelleenkin navigaattori ehdotti pientä hiekkatietä. Toisaalta, se oli tosi kivan näköinen tie, ja matkakin oli vain kahdeksan kilometriä. Se olisi varmasti lyhyempi reitti, kuin mitä olisi asvaltin kautta kiertäen, eikös?

Ja sitten mentiin. Tie oli mutkainen, töyssyinen, pehmeä, urainen, osittain sadeveden mukana ojaan valunut. Rokuan maastopohja on pehmeää hiekkaa, tuulen puhaltamia melko isoja dyynejä, joilla kasvaa ohuelti jäkälää ja pieniä mäntyjä. Niitä dyynejä sitten kivuttiin ylös ja alas Ranskan valtionpäämiehien edustusautoksi tarkoitetulla matalalla, sulavalinjaisella autollani, jossa on hillityn tyylikäs maavara. Yhdessä kohtaa jouduin peruuttamaan aika paljon ja ottamaan vauhtia, ja jurnauttamaan dyynin ylös ykkösellä. Piti luottaa siihen, että dyyneissä ei ole isoja kiviä sisällä. Että jos pohja ottaa maahan, niin se on kosketuksissa vain pehmeän hiekan kanssa.

Tiellä oli myös isoja karahkoja, jotka olivat pudonneet vanhoista puista, koska olimme kansallispuistossa. Sieniä, jotka lähemmän tarkastelun mukaan eivät olleetkaan kantarelleja. Vähän ennen kahdeksan kilometrin etapin saavuttamista tie alkoi kohota ja muuttua vähän tukevammaksi. Sitten olimme navigaattorin mukaan perillä.

Hyppäsimme autosta tähyämään. Siellä oli uuden sadon mustikoita, jäkälää, lisää dyynejä, todella hienoja mäntyjä, mutta ei oikeastaan mitään muuta. Ei yhtään rakennusta, ei opastekylttejä, ei polkuja. Mietin, voisiko sieltä käsin lähteä vaeltamana jonnekin tulentekopaikalle, mutta idea ei tuntunut hyvältä, koska jäkälän oli märkää ja iljanteista, ja ei ollut niitä polkuja. Eikä karttaa.

Kun vähän mietin, tajusin tarkistaa, minne olimme navigaattorin mukaan olleet menossa. Rokuan kansallispuistoon. No siellä toden totta sitten olimme, ihan ytimessä. Minun autollani, jossa on hillitty maavara ja elegantti profiili. Navigoin hetken miettien, ajanko eteenpäin vai käännymmekö takaisin. Ja nauroin aika paljon. Ja söin hätävarareesespiecespeanutbuttercupejani.

Käännyin, en uukkarilla vaan peruuttamalla alamäkeen viettävää dyyninrinnettä, ja hanalla ylös. Siinä kohtaa oli vähän soraa, ja se pölisi. Lohdutin Vaihto-Oppilasta mm. kertomalla, että nou hätä, se hankalin kohta tässä tiessä on tästä suunnasta mennessä alamäkeä, ja siihen on paljon helpompaa työntää autoa kuin ylämäkeen. Olin ihan vakavissaani. Vaihto-Oppilas vakuutti, ettei todellakaan uskalla kyseenalaistaa arvostelukykyäni. Kaunomieli takapenkillä oli ihan cool. Normireissu. Näitä nähdään joka kesä.

Takaisin tulimme jostain syystä kuitenkin eri reittiä. Koska olimme juuri lohduttautuneet myös sillä, että ainakin tässä suunnassa tiedämme mitä vastaan tulee, kuten että jatkuuko tie oikeasti, ja onko se ajokelpoinen, se tuntui vähän kyseenalaiselta ratkaisulta. Usein edessä oli silmämääräisesti kahden täysin yhtä huonon tien risteys, mutta navigaattori väitti teitä olevan siinä kohtaa vain yhden. Toinen siis oli ajokelvoton, tai ehkä ei varsinaisesti tie, muttemme voineet päätellä kumpi "teistä" oli kyseessä.

Toki pääsimme takaisin asvaltille. Löysimme oikeaan paikkaan. Osuimme raekuuroon. Näimme tosi ison supan, jonka pohjassa olikin suo, eikä kirkasvetinen lampi, kuten olin aina kuvitellut. Tein paljon huonompaa nokipannukahvia, kuin Eräjorma. Hieno reissu.

Puhelimeni oli unohtunut kotiin. Totta kai. Sovimme, että jos erkanemme, minä otan Kaunomielen puhelimen. No tottakai minun piti mennä edeltä taukopaikalle. Tietenkään en ottanut mitään puhelinta puhelinta. Olihan minulla suklaata. Siellä sitten istuin ja odottelin jännityksellä, mutta osasivat tytöt perille.

Diiva ei ollut mukana, hänellä oli muu luova produktio meneillään. Kun tulin kotiin ja aloin laittaa pyykkejä kuivumaan ja purkaa puhelimeeni tullutta viesti- ja puhelusumaa, soitin tietysti heti ensin Diivalle. Miten on päivä mennyt, saitteko hyvää matskua, oletko syönyt. Sori kun puhelin ei ollut mukana, oliko tärkeää asiaa? Diiva kysyi, missä minä olen. Kotona, laitan pyykkiä kuivumaan. Diivakin oli kotona, toisessa huoneessa. Hän ei todellakaan keskity ympärillään oleviin ääniin, kuten siihen, että asuntoon tulee kolme kälättävää naisihmistä.

Ihana reissu. Ihan oikeasti, siinä lähtöraivon hetkellä minua vähän masensi ajatus, että menisimme sinne samalla palovartijan tuvalle kuin kerran aikaisemminkin. Kun se on jo nähty. Onneksi ei menty vain sinne.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

I'm still alive.

Eilen minulle tuli muutaman kerran olo, että onkohan tämä nyt oikein. Sitten söin uuden palan lakritsaa.

Päivä oli hieno. Heräsin viideltä, enkä saanut enää unta. Tuijottelin sälekaihtimien lomasta tulevaa valoa, katon rappausta, huonosti maalattua katonrajaa (ne edelliset, en minä). Sormenjälkiä katossa, josta edellisen perheen isä otti öljyisillä sormillaan tukea, kun irrotti tyttären huoneessa olevat voimistelurenkaat. Sellaiset kuin kouluissa on telinvoimistelussa, joissa voisi roikkua pää alaspäin. En ole maalannut tätä omaa huonettani muuton jälkeen, kaikki muut olen. Katotkin pitäisi maalata kaikista myös, mutta en jaksa.

Seitsemältä keitin kahvit. Kuuntelin musaa keittiössä. Sain kaiuttimet takaisin Kaunomieleltä, kun toin hänelle ihan oman kauniin radion, johon voi myös pistää piuhalla kiinni erinäisiä laitteita joista musiikki sitten valuu kaiuttimeen. Pilkoin kulmapaistin, ruskistin sen ja lykkäsin uuniin sipulin ja porkkanan kanssa. Kirjoitin. Olin äiti. Menin salille. Saunoin. Kauppaan. Syötiin.

Sitten varmaan vain laiskottelin. Pesin vähän pyykkiä. Letitin hiuksia. Nukuin päikkärit. Löysin avatun punkkupullon ja lakritsaa. Pearl Jamia ja Mustaschia. Sain havainnoimaltani henkilöltä musiikkisuosituksen. Hihitin.

Kaunomielellä oli kavereita, meikkasivat, kuuntelivat paskaa musaa ja höpöttivät ja nauroivat. Tanssivat eteisessä ja lähtivät kaupungille.

Pystyn kuuntelemaan erilaista musiikkia kuin ennen. Olen aina tykännyt aika raskaasta metallimusasta, sen saundista, kliseistä, vaikuttamistavasta. Miehistä. Useissa biiseissä temmossa on ollut jotain ongelmaa ahdistukseni kanssa, nopeus on tehnyt minut levottomaksi väärällä tavalla. Liikaa tavaraa liian lyhyessä ajassa. Hirveästi sointuja. En ole pystynyt vain kuuntelemaan etenemistä, vaan yrittänyt koko ajan hahmottaa jotain rakennetta tai melodiaa, hallitsemaan biisiä kokonaisuutena. Nyt sitä tarvetta ei enää ole, olen hetkessä ja mättö sopii erinomaisen hyvin sisäiseen mielentilaani.

Nukuin melkein kahdeksan tuntia. Sitten taas heräsin ja keitin kahvit.

lauantai 3. lokakuuta 2015

On yö ja avaruus.

Kun muutin tähän asuntoon, täällä oli hassu ominaishaju. Vähän pistävä, mausteinen. Curry siitä eniten tuli mieleen. Olin vähän kauhuissani. Onko tässä jotain vikaa? Pystyykö Kaunomieli hengittämään? Teinkö virheen? Onko joku unohtanut kiinalaiset ruuat johonkin komeroon, jota en ole vielä löytänyt?

Sitten se hälveni.

Nyt se haju tuli taas, mutta vain lievänä ja vain minun huoneeseeni. Luulen, että se on sää, tuulen suunta, nuo lähistöllä olevat etniset ravintolat. Oli miten oli, nyt tämä ei tunnu kamalalta, vaan saa minut mielessäni palaamaan muuton tunnelmiin. Nyt on hyvin. Kaikki on ihan hyvin.

Eilen tulin kotiin töistä ajoissa. Freesasin hiukset, heitin ne uudestaan poninhännälle, kiukuttelin Diivan kanssa ja kipaisin takaisin ulos. Diiva pyysi minua kuskiksi itselleen, että veisin hänet illalla kuuden kilometrin päässä olevaan bilepaikkaan, jonne olisi hankala pyöräillä todella voimakkaan tuulen aikana. Olin jo sopinut aiemmin tapaavani ystävän oluen merkeissä. Sanoin Diivalle "Mitäs jos soittaisit isällesi." Tuo vaihtoehto tulee mieleen aika harvoin.

Kipaisin siis ulos, ja minulla oli vähän huono omatunto. Diiva oli toden totta soittanut isälleen, ja sai kyydin. Isästä se oli varmaan ihan vain kivaa. Ystäväni, pubissa, lähes onnitteluhalasi minua kuultuaan mitä olin tehnyt. Alan kuulemma oppia.

En ole ihan varma mitä, mutta ehkä kaikki meni kuitenkin ihan hyvin.

Pubissa oli kivaa. Ystäväni toimi mies-nainen-mies-sanakirjana kun yritin saada selkoa siihen, mitä käymäni tekstiviestikeskustelut oikeasti tarkoittavat. Eivät juurikaan mitään. Puhuimme myös avaruussukkuloista. Osaan minä puhua muutakin, kuin tyttöjen juttuja, kun oikein yritän.

Illan mittaan minulla oli ansiokas kolmimiehinen raati kertomassa, miten väärin johdan mieshavainnointiprojektiani. Projektinjohdollisesti olen sekavassa tilassa, miehitys on vaihtuvaa, pitäisi määritellä tavoitteet ja välitavoitteet, evaluontiprosessi, benefit package, edetä määrätietoisesti ja jättää käytännössä täysin miettimättä ja kyseenalaistamatta vastapuolten reaktioita asioihin. Loppuasiakas olen minä. Pässi joko seuraa porkkanaa tai ei seuraa. Kun miehistä puhutaan, binäärikoodilta ei voi välttyä. Luulisi, että se tekisi asioista minulle yksinkertaisempia, mutta ei.

Minulle selvisi jälleen, että olen hämmentävän 60-lukuinen, eikä se mitä ilmeisemmin toimi edukseni. Sain myös jämptit ohjeet tavoitteita kohti etenemiseen, (enkä kuuna päivänä juuri nyt voi kuvitella toimivani niiden mukaan, mutta kehityskaaren ollessa näin jyrkässä kulmassa mietin asiaa uudestaan ensi viikolla). Yritin alahuuli väpättäen mutista että mutta kun pallo on nyt hänen nurkkauksessaan, ja kyllä minä nyt vähän odottaisin ettei minun aina tarvitse, mutta tuomio oli murskaava. Älä odota mitään. Äläkä IKINÄ päästä palloa vierimään käsistäsi. Joko hän toimittaa, tai ei toimita, mutta sinä speksaat mitä ja milloin. Ja ehkä voisit harkita pallotella jonkun ihan muun kanssa.

Ainakin alan ymmärtää, että minun kannattaa lisätä projektinjohdollisiin tavoitteisiini laatukriteerien tarkistamisen.

Yöllä Diiva kävi ilmoittautumassa sänkyni vieressä - äiti, olen turvallisesti kotona, kaikki on hyvin. Sanoin kiitos ja jatkoin untani.

Kotiuduin pubista ajoissa, ja katsoimme boksilta Vain Elämää Kaunomielen ja hänen ystävänsä kanssa. Maija Vilkkumaan Satumaatango on osa Kaunomielen varhaislapsuuden sielunmaisemaa. Nyt sanoja kuunnellessaan hän tajusi, että siinä kohtaa kun lauletaan "ja kun mun ikkunan alla ne huutaa "tää ei voi olla näin" mä menen takaisin nukkumaan", on lainausmerkkejä eri paikassa kuin hän on luullut. Ei siis näin "ja kun mun ikkunan alla ne huutaa "tää ei voi olla näin, mä meen takaisin nukkumaan"". Ilmeisesti tämä aiempi tulkinta johtuu siitä, että hän oli jo lapsena aamu-uninen.

Toisaalta voin elävästi kuvitella kohtauksen, jossa keskellä yötä seison tyttärien yhteisen makuuhuoneen ovella, Diiva viettää valvekasta laatuaikaansa klo 01-03 kuten aina ikävuosien 1-8 välillä, ja minä voihkin "Diiva, tää ei voi mennä aina näin, mä meen takaisin nukkumaan".

Pakollinen anssikelaus: Aivan mahtava se Anthrax-tyylinen veto. Toiseksi paras tällä viikolla oli ehkä Sanni. VilleGalle on suloinen ja raivokas, ja varmana olisin livenä ollut aivan liekeissä.

Tämäkin kelaa kunnialla.

torstai 1. lokakuuta 2015

Anna sen soida.

Onpa hyvä, että tallensin tuon onnellisuuden hehkun noin tarkkaan. Nyt se on jo vähän himmentynyt. Kaikki on edelleenkin hyvin. Jotkin asiat varmaan ihan paremminkin. Osa tuosta onnellisuudesta on kuitenkin jotain kummaa hormonaalista pöhnää, joka välillä pölähtää suoniini, välillä laimenee. Nyt minua kalvaa pienen pieni epävarmuuden tuska.

Antaa sen jäytää. Parempi sekin, kuin laskea montako maitopurkkia on jääkaapissa, jotta voi varmistaa, ettei tarvitse viikonloppuna hievahtaa kotoa.

Nyt pitäisi osata olla ottamatta aina askelta eteenpäin. Pysyä paikoillaan ihan vaikka sekunti kaksi pidempään, ja odottaa mitä tapahtuu. Tarkkailla vähän, eikä hökeltää. Luulen, että osaankin. On paljon asioita, joita olen aina halunnut osata, ja nyt huomaan, että osaan, koska tiedän haluavani.

Tänään osasin olla pelinainen ja sanoa mitä tarkoitin, mutta siten, että se ei ole niin vakavaa. Odotan siihen vastausta vieläkin. Olisi hyvä, jos se olisi hyvä. Osasin malttaa keskittyä asiaan kerrallaan. Osasin jaksaa ihan vähän pidempään. Osasin vainuta, missä on juuri oikea musta paita, ja kanta-asiakasillan alennus. Osasin pelata mutta hävitä. Osasin kuunnella äänityksen ja pelkästään hymyillä ja kehua sitä. En yrittänyt olla fiksu, ja löytää jotain kehitettävää. No se olikin niin hyvä, ettei se ollut vain minun ansiotani, että onnistuin.

Osasin puhua samat asiat viidennen kerran taas uudella tapaa. Koko ajan paremmin. Ryhmät joille puhun, ovat erilaisia. Tämä oli helpoin. Ehkä minusta on enemmän hyötyä niissä vaikeammissa. Haluan ajatella, että minusta on hyötyä tuossa.

Ehkä selviän vielä huomisesta. Sitten tulee viikonloppu, ja voisin levätä niin, että silmänympärysteni iho vähän oikenisi. Voisin pyöräillä. Viime viikonloppuna vain liesusin. Ei yhtään harmita, että tein niin.