lauantai 14. joulukuuta 2013

Likainen mielikuvitus.

Saleilu alkaa näkyä. Sen vaikutukset ryhtiini, vatsaani ja kannikoihini ovat ehkä vielä vasta viitteellisiä, jopa kuvitteellisia, mutta yhden selvän muutoksen olen huomannut. Olkavarteni, jotka tähän asti ovat olleet rehevät, laveat, kimmoisat kuin pullataikina, ja asettuneet Tarzan-asennossa levollisesti roikkumaan loivaan kaareen varsinaisen linjan alapuolelle, ovat nyt erilaiset. Niistä on ikään kuin erottumassa kaksi erilaista massaa. On se edelleenkin maatalon emäntämäisen turvallisen leveä osa, josta ei erityisemmin kohoa mitään kumpareita tai herneitä, ja sitten, tämän linjan alapuolella velttohan hetkottava ontompi osa. Se fläpättää, ja erotan sen pinnassa joitakin raskausarpien jäänteitä.

Olikohan tämä sittenkään yhtään hyvä juttu.

Olen nimittäin jo palkinnut itseäni mielikuvittelemalla kesää, sitä, miten vihdoinkin kehtaisin pitää hihattomia paitoja näyttämättä siltä, että asun asuntovaunussa, mutten omista autoa.

Nyt en ole niinkään varma, kannattaako tuotakaan amerikkalaista unelmaa toteuttaa.

Sen lisäksi törmäsin salilla työkaveriin. Niitä on kaikkialla.
Sen lisäksi hikoilen kamalasti. Luulen, että syy on ensisijaisesti paikallisen ilmastoinnin, joka on säädetty niin, että se luo valheellisen mielikuvan fyysisestä ahkeroinnista. Tai sitten peruskuntoni ei vain riitä säädylliseen saleiluun.

Aina kun nousen laitteesta, minua nolottaa se irtohien määrä. Ainoa paikka josta hikoilen vain kohtuudella, ovat kainaloni, koska käytän voimakasta antiperspiranttia. Hiki virtaa mm. selästä persuksiin asti. Hinkkaan sitten kauhuissani arsenkuviani penkeistä pyyhkeellä, ja pelkään näyttäväni todella epähygieniseltä. Eilen kokeilin lateraalista ongelmanratkaisua, ja asetin pyyhkeen alleni aina ennen istahtamista, ja se jos mikä tuntui oudolta. Mietin vallan kamalasti, mitä muut minusta ajattelevat. Olenko ehkä bakteerikammoinen? Jos olisin, minun pitäisi vaihtaa pyyhe joka laitteen kohdalla. Eli jos ne luulevat, että olen bakteerikammoinen, ne päättelevät myös, että olen myös tyhmä.

Oikeasti en ole bakteerikammoinen. Suhtaudun bakteereihin ystävällisen etäisesti, vähän kuin naapurissa asuvaan mielenterveyshäiriöiseen romaniin, joka ulkoilee moottorisahan kanssa. Ja minulla on hyvä vastustuskyky. Mutta ehkä mieluummin kuvittelisin, että muut luulisivat minun olevan bakteerikammoinen eikä esim. kärsivän hankalasta virtsankarkailusta. Tai muuten erityisen liukkaista ajokeleistä. Entä jos ottaisin mukaan pullon käsidesiä, ja voitelisin laitteet aina sillä ennen käyttöä, antaisiko se hyvän tekosyyn pyyhkeilylle?

Minua ei mitenkään kamalasti hirvitä edes se, että penkeillä olisi jo valmiiksi jonkun toisen hikeä. Totta kai niissä on. Ovenkahvoissa, hissien napeissa, kahviautomaateissa, kaikessa on vaikka minkälaista töhnää. Tässä on kyse ihan vain pelkästään siitä, mitä muut minusta kuvittelevat.





keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Any reference to persons living or dead are purely fictional.

Menin sitten lukemaan tuon Sirens-biisin lyriikat näin jälkikäteen. Hieno biisi. Pauhaa päässäni taukoamatta. Pään sisäinen radioni on juuttunut tuohon.

Olosuhteet olisivat mahdollistaneet saleilun eilen, ja olisi pitänyt mennä, mutta lusmusin. Tänään, huomenna, ja ylihuomenna en pääse, ja lauantaina minulla saattaa olla väsy olo. Pistin lusmuiluni tyttärien piikkiin, eihän äidin muruset kestä olla puoltatoista tuntia ypökaksin kotona, ja sen, että tiskipöytää piti kiillottaa. Ja ulkona oli talvi, huono ajokeli ja uria tiessä ja pimeää. Periaatteessa sama syy, miksi aloin käymään salilla sen sijaan, että luottaisin siihen, että menisin riittävän usein ulos lenkille. Koska siellä on pimeää ja huono keli.

Lumitöitä olisi vallan mainiosti voinut tehdä myös, ihan noin niin kuin mentaaliharjoituksena, lunta oli jopa vain sopivan vähäsen. En tehnyt sitäkään.

Tein kyllä jonkinasteisia kuntosuuntaisia liikkeitä ja venytyksiä Diivan kanssa. Hän halusi esitellä henkilökohtaisen kunto-ohjelmansa, syyn siihen, miksi yhtäkkiä luukuttaa illasta toiseen Shakiran She-wolf-biisiä huoneessaan. Siihen tarvitaankin aika hyvä syy, olen harkinnut myös kirjallista lupaproseduuria ja muuta hidastavaa byrokratiaa. Jatkuva One Direction ei saa minua lainkaan niin huolestuneeksi lapseni sosiaalisesta elämästä ja mielenterveydestä.

Alle 35-vuotiaat jumppaohjaajat pitäisi lailla kieltää, oman turvallisuutensa tähden, vaikka kuinka olisivat verisukulaisia. Ärsyynnyin tilan ahtauteen, omaan heikkouteeni ja kömpelyyteeni, haljenneeseen peukalonkynteen, valuviin pikkareihin ja pyjamahousuihin, siihen musiikkin, kainaloihini, Diivan 8-pack-vatsalihassettiin, ja siihen, että jokaista liikettä piti tehdä vain 3-5 kertaa, kun jo siirryttiin seuraavaan mahdottomuuteen. Verenpaine ainakin nousi.

Minulta kysyttiin tänään, olenko laihtunut. En ole. Olen kuulemma hehkeä. Ehkä se kaikki verenpaine on kertynyt kasvojeni pintaverisuoniin, syvemmällä ei ainakaan erityisemmin tunnu mitään hehkutusta.

Tänään kävelin työpaikkamme koulutustilan ohi. Käytävälle avautuvasta ikkunasta näkyi jotain erikoista. Sen sijaan, että kuulijakunta nököttäisi pulpeteissaan rintamasuunta kohti valkokangasta, he istuivatkin täysin avoimessa tilassa, ringissä, ilman läppäreitä, kännyköitä, ja turvapöytää edessään. Kasvot kohti toisiaan, ilmeet järkyttyneinä. ”Hei, olen Teppo, ja minäkin olen insinööri.”

tiistai 10. joulukuuta 2013

Kerrassaan hirveä.

Elämä jatkuu, ja salillakäynti. Sunnuntaina olin jo niin täynnä itsevarmuutta, että tehtyäni määrätyt kuviot hipsin muina naisina kasuaalisti vettä ruusunpunaisesta urheilumerkkijuomapullostani hörppien takanurkassa olevan venyttelylaitteen luo. Asettelin oikean jalkani ojolle, ja vedin rohkeasti kahvasta, kuin se olisi ihan jokapäiväinen juttu, uudet laitteet ja sen sellainen. Jalkani nousi 90 asteen kulmaan, ja venytys tuntui oikein mukavalta. En kuitenkaan löytänyt laitteesta sellaista vipua, säätöä, tai toimintoa, jolla olisin saanut jalkani jälleen laskettua ylhäisyydestään. Rauhallisesti ja varmoin ottein kokeilin jokaista liikkuvan näköistä osaa mihin ulotuin. Lopulta aina tartuin uudelleen siihen samaan kahvaan, jonka seurauskena venytyskulma kallistui yhä enemmän. Tuijoteltuani tovin kiinteästi nilkkaani, siitä säären yläpuolelta, kihnutin lopulta itseni vapauteen sivuteitse. Harkitsin asetella vuorostaan vasemman jalkani samaan asetelmaan, jonka olen taatusti nähnyt yhdessä Intian graafisten julkaisujen merkkiteoksista, mutta kun tajusin, että kaikki neljä muuta salillakävijää tuijottivat hieman liian lasittunein katsein ja pingottunein poskipäin ikkunasta ulos, lattiaan tai vastapäiseen seinään. Katsoin tilaisuuteni koittaneen ja luikahdin pukuhuoneeseen.

Työkaveri valisti minua. Jalkaa pitää painaa alas samalla kun vetää kahvasta, ja täten laite liikkuu myös alaspäin. Eihän se tullut minulle mieleenkään, että jos kerran venyttelyä varten on kehitetty ihan kone, sen käyttäminen vaatisi lihasvoimaa.

Diiva soitti isälleen:
- ”Voinko tulla tunniksi sinne, sillä aikaa kun äiti käy…..salilla.”
- ”Tuo ei kuulosta täysin uskottavalta, mutta totta kai voit.”

Hah. Minusta on paljon ennakkokäsityksiä. Kun tytöt ovat joskus vuosia sitten kysyneet, missä äiti on (olin katsomassa jääkiekkoa), reaktio oli ”niin just. Lähti Norjaan. Hukkui puuronsilmään.”

Jääkiekko on sangen yleisöystävällinen laji. Nykyajan gladiaattoreita.

Äitiyspäivystys on saanut uusia muotoja, mm. kriisipuhelimen. Minulta kysytään eri aikoina mm. tajusinko ollenkaan, että joudun jatkossa tekemään itse lumityöt. Kyllä vain, tunnen suurta syyllisyyttä kun katson Diivan itkusilmiä. 15-vuotiaaseen nämä kohtalon iskut osuvat tosi lujaa, ja vähän luulen, että samalla vaivalla itketään myös se isän ja äidin ero vuosikausia sitten, jota hän oli vähän liian pieni vielä täysin käsittämään asiaa. Ja sitten itketään myös mahdollisesti sellaisen aikakauden loppua, jonka jälkeen tuleva uusi aikakausi ei enää ole niin selkeästi lapsuutta.

Minä itken vain, kun ajattelen Diivaa. Ja Diivan kanssa. Äsken käytimme yhdessä ruuvimeisseliä, mikä oli hitusen voimaannuttavaa.

Unissani juoksentelee hirviä. Hienoja, kauniita isoja haisevia hirviä, uroksia ja naaraita, vasoja. Syömässä, levolla, auton vieressä, tuvassa, kintereilläni. Selitykset hirville ovat lähteistä riippuen moninaiset. Minä pidän hirvistä, erityisesti suunnattomasti enemmän kuin hehkuvasilmäisistä susista jotka jolkottelivat pimeää latua myöten minua vastaan unissani aiemmin.

Rakastaminen on helpompaa, kun sitä ei tarvitse määritellä tai asettaa raameihin. En rakasta ollenkaan oikealla tavalla, tai riittävästi, näillä lövemuskeleilla ei raameja jaksa kannatella, mutta rakastan jotenkin kuitenkin. Onneksi siitä ei tarvitse luopua. Nyt kun raamit puretaan ympäriltä, se mitä tunnen on kaikki ihan tervetullutta.

Tältä tuntuu tänään. Eilen, kun pysähdyin liikennevaloihin, ja radiossa tuli tämä alkoi huimata. Kiljuin ääneen, hyvästi.

lauantai 7. joulukuuta 2013

One trick pony.

Aiemman blogini nimi, siinä selaimen otsikkorivillä, oli kaikkikeinotkayttoon. Juttujen focus oli hyllyvästi jossian painonhallinnan ympärillä. Ilmeisesti yritin nielaista laihduttamisen samalla tavalla kuin kissalle syötetään ehkäisypillereitä – kiedottuna johonkin herkulliseen, tällä kertaa kirjoittamiseen ja sen kautta erilaiseen yhteisöön. Joku jossain, jota en varsinaisesti tunne, ajattelee minusta jotain, eikö olekin huumaava tunne. Ja ehkä pystyn poseeraamaan edullisessa valossa, kun minusta näkyy vain osa.

Kun mikään muu ei auta, tarvitaan äärimmäisiä keinoja. Imetys toimi aikoinaan todella hyvin, mutta olen sittemmin estynyt toteuttamasta tätä konstia. Eikä matka imettäväiseksi yleensä kulje painonmuodostuksen osalta tasaista linjaa, joten en voi ihan yksiselitteisesti suositella tuota muille yritteliäille.

Sen sijaan kunnon parisuhdekriisi toimii aina yllättävän hyvin, ja sehän on vallan helposti toteutettavissa, jos näköpiirissä on edes riekale pitkäkestoisemmasta parisuhteesta.
Niin, paitsi että ei ole enää, paitsi ehkä joitakin käyttökelposia suikaleita, jotka laitan talteen myöhempää hyötykäyttöä varten. Nelikymppisenä sitä osaa jo olla kovin käytännöllinen.

En tiedä, paljonko tästä saa kriisiä edes revittyä. Ehkä syön vähän vähemmän ahdistuspakkopullaa jatkossa.

Enkä ihan vakavasti tietenkään ajattele tätä painonhallinnan kannalta. Halusinpahan vain avautua, ja kopsuttelin aiheeseen pitkin aasinsiltaa. Halusin nähdä asia julkisena ruudulla, vähän todenpana. Kun ei tapanani ole päivitellä facebookstatustani, suuntaan tai toiseenkaan.

Facebook on kyllä sangen outo keksintö. Jotenkin osaan tuntea siitäkin huonoa omaatuntoa, koska hoidan tiliäni niin huonosti. Eikä tykkääminen ole hämäläiselle mikään luonteva kanssakäymisen muoto. Kateus ja vittuilu ovat suomalaisille luontevampia imartelun muotoja.

Helpottunut olo. Muttei hilpeä.

torstai 28. marraskuuta 2013

Ranskalaiset käytöstavat.

Gardemetriikassa olen saanut trimmattua itseni jälleen slimmiin 3,7 euron käyttöhintaindeksiin. Eli niiden sadan vaatteen ja kengän, joita käytän aktiivisesti, hinnan per käyttökerta keskiarvo on alle neljän euron. Huikea tavoitteeni on päästä alle euron lukemaan. Kunhan pääsen sinne asti, alan maltillisesti korvaamaan kuluneimpia rytkyjäni ensisijaisesti yläkerran komeron varavaraston antimilla, ja tarpeen mukaan harkiten myös ihan ostostelemalla niitä tuotteita, joiden tarpeellisuuden olen ensin excelissäni punninnut tarkkaan. Kuten kahdet tuoreet mustat rintaliivit ja toisetkin jumppatrikoot.

Indeksin alentamisen kannalta on oleellista, että käytän erityisesti niitä vaatteita, joille käyttökertoja on ehtinyt kertyä vasta vähän. Tämän takia, vaikka minulla on käytössäni vain rajattu määrä vaatteita, pukeudun käytännössä vaihtelevammin kuin yleensä. Yritän tehdä sen jonkinasteista tyyliä, käytöstapoja ja soveliaisuussääntöjä noudattaen. Toivottavasti minusta ei tule lopulta se outo kissanainen, joka joka kuukauden toinen torstai pukeutuu sinapinkeltaiseen slipoveriin ja sammalenvihreisiin vakosamettihousuihin. Huomisen pikkujoulut antavat tilaisuuden loikata aimo askeleen indeksillä alaspäin – minulla on vetolaatikossa säästeltyinä ihka uudet ja monikäyttökelpoiset housut ja paita, jotka tulevat kyllä saamaan kyytiä pikkujoulujen jälkeenkin. Ainakin heti seuraavissa pikkujouluissa, kahden viikon kuluttua. Ihana vuodenaika!

Muuten en kyllä erityisemmin hekumoi iljanteisista teistä, märkänä möllöttävästä pimeydestä ja niistä loputtomista suklaaröykkiöistä jotka koristavat kaikkien kauppojen kassanvieriä. Ettäs kehtaavat, vaikka olen karkkilakossa!

Mutta tunnustan. Olen ihan oikeasti sortunutkin lakossani, kahdesti. Ensimmäisen kerran 70-luvulla, joka siis hetkellisesti vallitsi viime lauantaina. Yritin kyllä tarmokkaasti tukahduttaa tunteeni porkkanalla ja dippikastikkeella, mutta vanha lempi leimahti silti. Hopeatoffee. Sehän on vähän kuin kännipössyttelyä – eihän sitä oikeasti polta, jos baari-iltana lainaa kaverilta sätkän tai pari?

Toisen kerran eilen, kun uskollinen ajokkini viestitteli minulle vointiaan valotaululle piirtyvinä hieroglyfeina. Yritin ensin ymmärtää ranskalaista sielunmaisemaa täysin intuitiivisesti, kuuntelin moottorin hyrinää, annoin ajatusten virrata ja assosioitua ilman luterilaista itsekritiikkiä ja mietin, mikä voisi armasta kaaraani noin vaivata ja hiertää. Mietin, oliko hän ehkä vain innoissaan lähestyvästä Lucianpäivästä, ja siksi näytti minulle hehkuvaa sädekehää, joka kiiltelee erityisesti reunoiltaan. Vai ilmoittivatko etupenkin istuinlämmittimen herkät sensorit, että jenkkakahvani roikkuvat jo aivan liian etäällä laskennallisesta keskiöstäni, mikä on täysin epäranskatarmaista. Vai onko Peugeotin ajotietokone saanut vihdoin selvitettyä, että länsimaista maailmaa vaivaa sisällön puute, keskitymme henkisensisällön sijaan liikaa ulkokuoreen, ja siinäkin erityisesti vain keskivertoiseen ja latteaan yleismassatuotantoon ilman erityisiä huippuja tai notkahduksia!



Ajoin lopulta huolestuneena tienposkeen ja kaivoin esiin ohjekirjan selityksineen. Hansikaslokerosta syliini kierähti mytätty englanninlakritsipussin pohjallinen, kivikovia ja jäisiä olivat kaikki kuusi. Ottaen huomioon, että olen jo tällä viikolla sijoittanut auton korjaamistoimenpiteisiin n. kahden kampaajakäynnin verran kulmakarvaväreineen ja viimeistelyineen, katsoin tämän eleen olevan sangen oikeutettu ja oikein ajoitettu pahoittelu. Olisi ollut kovin epäkohteliasta kieltäytyä.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Mittarillista.

Minulla on sellainen ennakkoasenne, mahdollisesti harhaluulo tai jonkinlainen rasisminkaltainen tila päässäni, että en usko liikunnan tehoavan. TIEDÄN, että se ei ole totta, vaan on päivänselvää, että veivaamalla kalorit kuluvat ja lihas pullistuu, liikkuvuus lisääntyy ja mahdollisuus valitella harvinaisia jännevammoja ja ylikuntoa kakkostyypin diabeteksen sijaan kasvaa huomattavasti. Mutta se on jotain kaukaista teoriaa, joka ei asetu uomiinsa niissä kehyksissä, jotka rajaavat normaalin, vähän parasta-ennen-päivän ohittaneen neljään-viiteen suuntaan revittävän laiskanpulskean naisihmisen päivittäistä hiekkalaatikkoa.

Mahdollisen liikunnon aiheuttamat hyödyt ovat niin helposti kuitattavissa päiviin mahtuvissa pienen pienissä huomaamattomissa repsahduksissa. Kuten siinä, että palkitsee itsensä salitreenin jälkeen muffinssilla. Tai että ei jaksakaan kävellä portaita, vaan ottaa hissin, koska pakarat ovat aivan kosketusarat. Tai maistelee vain vähän piparkakkutaikinaa pahimpaan nälkäänsä lasten kanssa touhutessaan, kun ei ole ehtinyt miettiä pitäisikö syödä jotain oikeaa.

Loppupeleissä uskon surkean vakaasti, että omakohtaiset urheilun hyötyni jäävät hyvin syvällisiksi ja aavistuksenomaiseksi, eivätkä pulpahda habitukseni pintaan. Tilanne on eri heillä (lue: miehillä), jotka voivat olla kantamatta vastuuta lähimmäistensä ruokahuollosta. HUOM! Lihaköntän ja satunnaisten kasvisten grillaaminen kerran viikossa kesäkauden ajan EI ole rinnastettavissa siihen, että henkilö osallistuu täysipainoisesti huolehtimaan esim. 5-henkisen perheen aamu-, ilta-, välipaloista, lounaista, arkisista päiväruuista, vuodenaika- ja perinneherkuista, karkkipäivistä, eväistä, lohturuuasta, synttärikakuista, yllätysherkuista ja vastaaman kahdeksan kertaa päivässä kysymykseen ”äiti mitä mä söisin”.

Eli luulen, että jos haluaisin muuttaa painoni, minun pitäisi muuttaa elämässäni aika monta muuta asiaa. Kuten roolini, tarkoitukseni, tapani osoittaa huolenpitoa, tärkeysjärjestykseni, jota osoitan jakamalla aikaani. Se tuntuu ylivoimaiselta, eikä asia tunnu olevan missään suhteessa siihen, että kolmesti viikossa nostaisin X-määrän kiloja laitteella Y paikassa Z M kertaa, ja toistan tätä riittävän pitkään. Mikä määrä toistoja muuttaisi perimäni? Sen, että kun lapset syövät, yhtä aikaa ja tarmokkaasti, tunnen haluavani myhäillä ääneen niin kuin mummoni teki jouluisin, kun me söimme lihatonta tiivistä makaroonilaatikkoa ja pehmeäksi muhinutta karjalanpaistia.

En ehkä vain halua ihan riittävästi, kun samalla tiedostan, että pystyäkseni muuttumaan minun pitäisi haluta olla jonkin verran eri ihminen kuin mitä nyt olen. Ja on paljon asioita joihin olen pelottavan tyytyväinen.

Tämä ei kuulosta järkevältä. Minä haluan olla kevyempi, jatkossakin terve ja käyttää vaatteita joiden päätarkoitus ei ole vatsamakkarani maisemointi. Ihan oikeasti haluan. Toisaalta en taatusti halua olla kuivankiprakka, ohutihoinen kaulasuoniaan pullisteleva himourheilija, joka kulkee päivät verkkareissa kun reisilihaksia ei edes ehdi mahduttaa mihinkään muuhun ilta- ja aamutreenin välillä, ja hikisten hiusten päälle voi aina laittaa pipon. Enkä halua syödä rahkaa ja raejuustoa, paitsi Dallaspullassa. Eli siis ihan varmasti haluan ja en halua asioita.

Ja kyllä minä tiedän, että matka kahden ääripään välillä on yleensä pitkä. Ja hikinen. Mutta on hitusen turhauttavaa kerätä kaikki tahdonvoimansa, ja sitten tähdätä ajatuksen kanssa johonkin siihen asteikon keskelle. Kun niitä asteikkojakin on niin monta vierekkäin, ja jokaisessa on se säädin vähän eri kohdassa.

Ehkä minä keskityn nyt vain siihen kuuluisaan omaan napaan, ja siihen, että saisin näin aluksi uurrettua sen läheisyyteen jonkinlaisen uuman. Ja laitan tavoitteeksi sen, että kun istun, tissit ovat edempänä kuin maha. Kyllä ne nytkin on, kun on nämä liivit.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Dancing Queen.

Ah, olihan se hauskaa, pyörähtää epämukavuusalueella.

Hassuissa vaatteissa - vieraassa paikassa - vieraiden ihmisten keskellä - pelottavan selvinpäin, kun muut ovat jo tirpaisseet lasin jos toisenkin - näyttelemässä pantomiimia - näyttelemässä ylipäänsä yhtään mitään, kun puolet yleisöstä tekee sitä ihan teatterissa. Todellakin, epämukavuusalueella, mutta ah niin mukavasti, lattiatyynyillä lojuen ja Elvistä ja nuorta lempeä ihaillen. Vegas-kausi. Ja ihan muiden lempeä, mutta kuitenkin.

Roolileikit vapauttavat tunnelmaa. Lähdin tosiaan rakentamaan tyyliäni ajatuksesta, että "mitä äitini nyt tekisi", joka on oikein oiva tapa ratkaista tilanne, jos pitää leipoa karjalanpiirakoita, järjestää 400 hengen pidot, rakentaa portaat, taltuttaa murtovaras, porsittaa sika tai poistaa tikkejä fiskarsseilla. Nyt lähestymistapaa on testattu myös ehdostukessa, asuvalinnassa, ja käherrysraudan käytössä.



Meni kyllä vähän överiksi, mutta sivujakaus ja anne-pohtamo-kiehkura ovat kyllä taattua äiti-laatua.

Nyt täytyy mennä pelaamaan Kiekkomaailman lautapeliä Kaunomielen kanssa, enkä ehdi avautua enempää. Halusin vain pikaisesti tehdä jotain huimaa ja exhibitionistista, esittelen päätäni lisää myös sisäpuolelta joskus myöhemmin.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Finally facing my Waterloo.

Liian pitkä hiljaisuuteni ei edelleenkään tarkoita, että olisin kuollut kolesterolin aiheuttamaan valtimotukokseen, tukehtunut donitsiin tai todennut käsivarteni liian painaviksi heiluttelemaan sormia näppäimistöllä.

Tai no ehkä vähän tuota viimeistä. Olkapäideni läheisyydessä on kohtia, ilmeisesti jotain lihasten kantasoluja, jotka protestoivat kovasti kaikkia äkkinäisiä liikkeitä. Kävin siis siellä salilla uudestaan, opettelemassa kaikenlaista monimutkaista teknistä, ja suorittamassa n. 50 minuutin mittaisen ohjelman valvovan silmän alla. Jouduin oikein rauhoittelemaan itseäni, vähän kuin verikokeeseen mennessä, että asia kerrallaan, nyt vain istut siihen tuoliin, kohta täti laittaa mansetin, vieläkään ei pistä, ja kun sitten pistää, mietin tiukasti, että ihan parin sekunnin kuluttua se on jo ohi. Useinkaan en puhkea elimistön hälytystilasta kielivään skunkkihikeen tai ryhdy väkivaltaiseksi. Yleensä en pyörry, mutta sellainen toimelias paniikki onkin kanssaihmisille monta kertaa haitallisempaa.

Homma eteni rauhallisesti, askel askeleita kohti vatsalihasliikkeitä. Niiden jälkeen askel oli kepeä ja helpottunut. Olin niin helpottunut, että rallattelin koko kotimatkan, kunnes eteisessä tajusin, että eihän minun kotiin pitänyt tulla, vaan hakea Diiva ihan eri suunnasta. Myöhästyin vain noin kymmenen minuuttia.
En ole hyvä myöhästymään. En yleensä osaa ajatella, että kas, eihän tämä haitannutkaan mitään, sen sijaan voitin kymmenen minuuttia tehokasta peliaikaa aivan johonkin muuhun tarkoitukseen.

Olen kuitenkin positiivisen odottavalla mielellä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, kuntosaliharjoittelu oli erilaista kuin kuvittelin. En edelleenkään usko, että sillä olisi minuun muuta kuin mentaalista vaikutusta, mutta toisaalta, en ole koskaan väheksynyt mitään mentaalistakaan, päinvastoin.

Muistuttakaa, että avaudun myöhemmin aiheesta minä ja ”epäuskoni liikuntaa kohtaan”, ja ”minä ja pinnallisuus”. Niistä olisi paljon puhuttavaa, mutta nyt en ehdi jorista, vaan alan suorittamaan sukupolvenvaihdosta. Ystäväni täyttää 40, tyylillä, ja hän on valinnut tyylikseen 70-luvun. Ihastuttavaa.

Vartalonrakenteeni ei ehkä ole suosiollinen leveälahkeisille lantiomallisille farkuille ja tiukoille poolopaidoille, tai bond-tyttömäisille kokovartalohaalareille tai edes Anetten polvihousuihin. En myöskään löytänyt mitä riittävän suurta hippihenkistä muumuuta kirpputorilta, tai edes 60-luvun lopun psykedeliakuvioista miniliivihametta.

Tänään lopulta tajusin, että voisin muuntautua äidikseni 70-luvulla – luvassa on siis jotain vähäeleistä mutta muotokieleltään toimivaa. Näin matkan takaa katsoen monet en osannut tuolloin ollenkaan riittävästi arvostaa monia sen ajan pukeutumisratkaisuja, vaan janosin aivan suotta jo pastellinsävyiseen 80-lukuun, joka on osoittautunut paljon kestämättömämmäksi tyyliratkaisuiltaan.


tiistai 19. marraskuuta 2013

The ugly obvious.

Voi hyvänen aika. Minä luulin, että tämän päivän suurin järkytykseni olisi se, että joudun kuntotestiin mennessäni elämäni ensimmäistä kertaa ihan oikealle salille. Että joutuisin hikoilemaan ja puuskuttamaan jonkun kannustavasti hymyilevän mutta ylenkatsovan kunnonhuollon ammattilaisen silmien alla.

Kuntotestihän oli ihan heppoinen kokemus. Kävelin kohtuullisen matkan kohtuulliseen tahtiin, ja sykevyö kertoi, että valmiiksi korkea leposykkeeni ei edes kaksinkertaistunut moisesta. Sitten prässäsin ja väänsin ja kiskoin, ja painaviltahan ne maksimimäärät painoja tuntuivat, ja tunsin olevani tosi kiltti tyttö ja tekeväni kaiken tosi hyvin. Siis maksimimäärät minulle.

Se ammattiauttajakin oli ihan vain mukava, ei edes ärsyttävän nuori nainen, jolla oli hiukset vähän homssuisesti ja nukkaantunut, itselleen oikean kokoinen huppari. Ei siis mikään vainoharhaisen XXS-kokoinen.

Sitten sain hetken hurvitella sellaisen hienon stepperin vauhdissa, jollaista olen aina ostos-TV:ssä ihaillut. Löysin myös oman salimummon, sellaisen hauraan, herttaisen harmaantuneen linnunluisen valoisamielisen olion, joka siristeli maksaläiskäisiä poskiaan, ja kertoili miten mukavalta tuntui, kun ei ollut enää rapakunnossa. Ja muistutti venyttelyn tärkeydestä. Mummot ovat mukavia, minäkin haluan isona sellaiseksi.

Tämän jälkeen alkoi sitten sellainen realityshow, että oksasilppurille oli tarvetta.

En ollut muistanut, että suurimmassa pudottajassa on ne lääkäriosiot. Minulta mitattiin kehonkoostumus. Ihan tosta vain. Kuka sellaista haluaa kuulla? Ensin ajattelin, että mikäs tässä, olen varmasti n. 50% rasvaa, enkä ole muuta luullutkaan. Mutta tilanne muuttui hallitsemattomasti. Aivan varoittamatta PAINONI välkkyi vaa’an perustiedoissa. Tuosta vaan, ihan julkisella paikalla!

Eikä tässä vielä kaikki, kaupan päälle sain kauppanauhan näköisen todisteen siitä, että olen oikeasti kuolemassa siihen, etten kohta enää mahdu hengittämään, koska sisäelimeni ovat niin täynnä rasvaa, ettei henki mahdu väliin. Kiitos kiitos, hyvää joulunodotusta teillekin.

Minulla on liikaa jopa lihasmassaa. Ihannepainoni saavuttamiseksi, minun pitäisi siis paitsi laihtua, myös vaikkapa amputoida toinen reiteni.

Niiden lukujen valossa on käsittämättömän ristiriitaista, että tunnen oloni näin kokonaisvaltaisen terveeksi ja hehkeäksi, etten ole aiemmin hoksannut asialle mitään tehdä. Mutta minkäs minä tälle mainioudelleni voin.

No, nöyryytykset eivät päättyneet. Minä, riski likka, en ole edes keskitasoa ikäisteni salinkävijöiden keskiarvosta, mitä tulee kiskomiseen ja vääntämiseen. Prässääminen minulta sentään sujuu, näillä reisillä.

Ja vielä yksi läpsy vasten kasvoja: olen fyysiseltä iältä vallan käsittämäntä kansantaloudellista ikääni huomattavasti vanhempi. Vaikka otsanahkani kelluu lähes rypyttömänä rasvatyynypehmusteillaan! Tällä ikäkriisihistorialla tuollainen toteamus pitäisi lailla kieltä, jos en muusta älyä jo saada sitä väistämättömältä tuntumaan alkavaa infarktia, tuollainen lukema voi olla viimeinen niitti.

No, olenhan minä sentään ihan hapenottokyvyltäni ok. Se auttoikin, kun haukoin henkeä.

En enää oikeastaan muista, miksi menin tuonne.

Sovin nyt kuitenkin itseni kanssa, että nyt kokeilen tätä salilla käyntiä muutaman kuukauden, vaikka ihan henkisenä harjoituksena. Siltä kannalta, että olen pois kotoa muutaman kerran viikosta, ja lapseni saavat räpsytellä kasvavia siivenalkujaan vähän väljemmin, kun emokana on pois pesästä.

Olen silti lähes varma, että tämä paino ei voi tälläkään keinolla pudota. Ehkä lihaskunto paraneee, ja massa kasvaa?

Olenhan jo kokeillut lähes kaikki muut keinot. Paitsi ehkä sen, että yhtäaikaisesti luopuisin sokerista, rasvasta, ja harrastaisin ylenmäärin liikuntaa. Se tuntuu jotenkin niin kaukaa haetulta, että tuollaista pitäisi.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Weird girl.

En ole vieläkään elvyttänyt kunnolla rutiiniani näihin postauksiin – nöyrimmät anteeksipyyntöni tästä. Tosin viikonloppu meni niin tehokkaasti kodinhoidollisissa puuhissa rentoutuen, että en juurikaan soimaa itseäni asioista, jotka jätin tuolloin tekemättä. Enemmänkin olisin saanut tehdä.

Jotenkin vältyin jopa suuremmalta ruuanlaitolta, paitsi sunnuntaina, kun hellästi akupainelemalla kutsuin kimpaleesta edullista naudan sisäpaistia esiin sen todellisen kutsumuksen olla pihvifilettä. Lopputulema ei ollut ollenkaan niin sitkasta kuin lähtötilanteessa olisi voinut luulla. Lisäksi paahdettuja kasviksia, mm. punajuurta ja palsternakkaa. Korviani kuumottaa, mutta ihan varmasti se en (tällä kertaa) ollut minä!

Kun istuimme tällä viikonlopun ainoalla katetulla aterialla, jota seurasi myös jälkiruoka, tarjosin ruokavieraallemme selityksen lasteni luolanaismaiseen käytökseen. ”Jos he käyttäytyvät, kuin eivät olisi ruokaa pariin päivään nähneetkään, se johtuu vain siitä, etteivät he ole nähneet ruokaa pariin päivään.” Tässä vaiheessa Kaunomieli kippasi pihvien tarjoiluastian pohjalle tiivistynyttä lientä lautaselleen, ja ryysti sen kuin mummo kaffetassilta. Ja hyrisi pelottavasti.

Lauantaina tapahtui jotain hassua. Olin liikkeellä Kaunomielen kanssa. Hän oli pukeutunut mustaan leveähelmaiseen korsettihameeseen, jota koristivat satiinirusetit ja kilokaupalla rimssutettua shifonkia. Säärissä oli päällekkäin kirsikanpunaiset ja mustat pitsisukkahousut. Päässä kiharoiden keskellä helmin koristettu tiaraa muistuttava panta. Normisetti siis. Luontaisestikaan hänen ulkonäkönsä ei ihan heti tuo mieleen ketään muuta kuin Tim Burtonin piirroshahmoja. Astelimme sisään silmälasiliikkeeseen, ja Kaunomieli kokeili heti ensimmäisenä suuria kehyksiä, joissa oli kirkkaanvihreät aisat. Myyjä ilmaantui paikalle ystävällisesti hymyillen, ja virkkoi ”Edelleenkin näytät niissä oikein kauniilta.” Samaisessa kaupassa oli kuulemma käynyt joku ihan samannäköinen tyttö sovittamassa niitä samoja laseja ihan pari päivää sitten. Se ei ollut meidän Kaunomieli, olemme aivan varmoja tästä. Hän sitä paitsi omaksui ajatuksen postimerkkiä suuremmista linsseistä vasta n. 20 minuuttia ennen tuota käyntiä.


Etsimme myös alusvaatteita Kaunomielelle. Seppälän pikkuhousuissa luki ”Let’s Party”. Kaunomieli kysyi, olisiko mieluummin sellaisia, joissa lukisi ”Let’s attend school five days a week and get above average grades”. Äitinä voin olla ihan levollisin mielin, siis, kai.

Tein jotain hyvin epäluonteenomaista. Tämä onkin ollut vain ajan kysymys, milloin löydän itseni jonkin suuren tuntemattoman ääreltä, kun en enää muuta keksi, ja se suuri tunnettu on oma vatsani joka valtaa kohta elintilan joltain uhanalaiselta vyötiäislajilta. Soitin kuntosaliin, ja kysyin, voisiko joku siellä kertoa minulle, mitä niissä nykyään tehdään. Menen huomenna tutustumiskäynnille. Sanoivat, että ”kuntotestiin”, ja olin lyödä neidille luurin korvaan. Sitten muistin, että excelissä kaprimallisten trikoitteni käyttöarvo on vieläkin yli seitsemän euroa, ja salikäynnit antaisivat hyvän mahdollisuuden tilanteen parantamiseen. Ehkä pystyn lisäksi kuvittelemaan itseni vaikkapa suurimman pudottajan alkukarsintoihin, tai jotain muuta suunnattoman innostavaa.

Toisaalta, nyt joudun karsimaan ”Vain 100” –listaltani jonkin vaatekappaleen pois salikenkien tilalta. Ehkä sen hiukan liian lyhyen mustan biletopin, nyt kun näin, että Diandralla oli vähän samantapainen. Se nimittäin näytti hänellä paremmalta.

Muutenkin olen ajautumassa vaatekaapillisen kriisin valtaan. Toden totta, tajusin vasta nyt, että yhdenkin mustan lantiolle asti kauniisti laskeutuvan trikoopaidan eliminoiminen aktiivipalveluksesta järkyttää garderobini ekosysteemin täysin ylläpitämättömyyden rajalle. Jos mustat, lantiolle asti kauniisti laskeutuvat yläosat loppuvat kaapista, olen kykenemätön käyttämään ryhdikästä (lyhyttä) jakkua tai (lyhyttä) neuletta tai laittoman kapealahkeisia housuja. Enkä nyt vain yksinkertaisesti halua pitää väljempiä housuja tai pitkää villatakkia, koska minua ei huvita juuri nyt. Onneksi minulla sentään on Nanson Toive-liivihame ja sääreni.

Siitä tuli mieleen siskoni. Hän kysyi minulta, onko minulla mitään perinteitä uudenvuoden viettoon. Kyllä vain. Kun kello on melkein kaksitoista, hiivimme Diivan kanssa asuintaajamamme läpi luikertelevalle valaisemattomalle kärrypolulle. Kun lähellä olevien talojen raketit alkavat räiskyä pimeässä, kiihdytämme itsemme paniikkiin, ja säntäilemme kirkuen edestakaisin ja kuvittelemme olevamme pommituksessa. Viime vuonna sain osumankin, raketin tikku tipahti päälleni.

Se on varmaan kamalan epäkunnioittavaa kaikkia niitä kohtaan, jotka oikeasti elämässään kokevat moista kauhua. Kun raketteja on enää harvakseltaan, makaamme sitten lumihangessa selällämme ja katselemme taivaalle.

Jihuu! Mozilla tottelee paremmin kuin IE, sain ladattua kuvan.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Brendan kirous.

Otsikkoon, ei ehkä aiheeseen liittyvä kuva täällä. En saa sitä lisättyä tekstin lomaan - ehkä sekin on osa kirousta

Tunnen ajoittain muutenkin suurta heikkoutta. Luulen, että olen syksyn pimetessä entistä useammin paikannut moista puhdittomuutta kunnon sokeroinnilla, siis napannut jotain äkkinäistä makeaa, kuten suklaata tai lakritsaa, noussut uuteen kiitoon ja purjehtinut näin avustettuna aina seuraavaan säännölliseen ruokailutaukoon asti voitokkaana, ja hairahdukseni hetimmiten unohtaen. Nyt kun hetken huumassa julistauduin viime viikolla karkittomaksi, tuntuu kuin olisin nakannut kainalosauvani nurkkaan, ja joudun siis ryömimään ja raahautumaan osan ajasta. Se vie voimat.

En usko, että tämä vaikuttaa edelleenkään millään tavalla painonmuodostukseeni, mutta luulen kuitenkin, että elimistöni kiittää minua tästä terveysvaikutteisesti. Etenkin, kun toden totta olen sinnikkäällä harjoittelulla onnistunut kasvattamaan itselleni ruokailurytmin. Ainakin vältyn muutaman viikon ajan tuntemasta jokapäiväistä huonoa omaatuntoa aiheesta, ja tämän luulisi laskevan elimistöni stressitasoa ja verenpainetta.

Puuduttava jorina ruokailutavoista alkaa.
Syön aamuisin puuroa. Melko pienen määrän, ja voisilmän kera, mutta syönpähän kuitenkin. Aiemmin en syönyt mitään, tai jos söin, se ei tosiaankaan ollut puuroa, vaan jostain syystä edellisenä päivänä syömättä jäänyttä pullaa, eli en useinkaan syönyt mitään. Voileivän rakentaminen aamutuimaan on sellaista korkeampaa fysiikkaa, johon en kykene niissä olosuhteissa. Kyseessä on siis huomattava parannus entiseen. Toisaalta, syön kaikkiaan siis puuron ja voisilmän verran enemmän kuin ennen.

Syön edelleenkin ankeita eväitä lounaaksi. Tässä ei oikeastaan ole tapahtunut muutosta. Paitsi että kesällä söin salaatteja, useita kertoja, mutta näin syksystä ne maistuvat liian syksyisiltä – enkä tykkää maatuvista lehdistä ja hajottajasienistä. En kuitenkaan läheskään joka päivä syö enää viljatuotteita evääksi, vaan olen hitusen siirtänyt painopistettä enemmän proteiini-kasvis suuntaan. Ilmeisesti en kuitenkaan merkittävästi. Ja saatan vain kuvitella nämä laadulliset muutokset, ehkä isossa mittakaavassa tämä osio ruokavaliotani on pysynyt samana.

Syön työpäivinä välipalan noin kello neljätoista. Tämä tapa on muuttanut elämäni paljon tasapainoisemmaksi – arkipäivän katastrofit eivät enää kaadu päälleni aivan yhtä musertavina kuin aiemmin kello kahden ja viiden välisenä aikana. Pystyn suhtautumaan kotimatkan moottoritiepätkään kiihkottomammin ja liikenneturvallisemmin. En pyri repimään lapsiltani jäseniä tai päitä irti jos he erehtyvät sanomaan minulle jotain siinä aikaikkunassa, jona olen jo tullut kotiin mutten vielä syönyt mitään. Ja sanovathan ne, kahteenkymmeneenviiteen minuuttiin mahtuu vallan hyvin vähintään kahden elämäntarinallisen verran teinimaailmantuskaa.

Sitten syömme ruokaa, ihan oikeaa sellaista, hyvin harvoin esimerkiksi jotain nakkeja ja ranskalaisia. Katan pöytään lautaset ja usein ihan lasitkin ovat samaa paria keskenään, ruokailuvälineet ja kaadan vettä kannuun, ja kannusta laseihin. Jos paahdetut kasvikset tässä vaiheessa kaipaavat voinokaretta, en kiellä itseäni.

Sitten tulee se raivoisa makeannälkä. Jos löydän käsiini jotain millä sen voi sammuttaa laadukkaasti, teen niin surutta. Hyvin usein sohvalla röhnöttäen. Kun se menee ohi, yritän muistaa nousta sohvasta ja puuhailla jotain, jossa en ole istuvassa asennossa, mutta aina en onnistu. Nyt en siis voi käyttää tässä yhteydessä karamelleja, ja olen melko kranttu esim. keksien suhteen, joten tämä on se kohta jossa tunnen ohimenevää osattomuutta nykyisin.

Illalla pitää syödä iltapala. Usein siihen riittää, kun aloitan isolla lasilla piimää. Se menee alas niin hitaasti, että ehdin joskus jo unohtaa, että olin aikeissa syödä jotain. Joskus olen taas liian laiska syömään mitään. Voileivän rakentaminen iltamyöhällä on aivan liian korkeaa fysiikkaa minulle noissa olosuhteissa.

Lisäksi juon kahvia, lukemattomia kertoja päivässä. Mutta hyvin harvoin kahvin kanssa on pullaa tai muutakaan särvintä.
Viikonloppuisin tämä elämänrytmi menee ihan rumbaksi tai cha-chaksi, tilanteesta riippuen, ja hyvä niin.

Viime viikonloppuna, kun en siis syönyt karkkia, havahduin toistuvasti outoon voimattomuuden tunteeseen. Ainakin kerran se tunne oli nälkä.

Painooni tällä ei siis ole minkäänlaista vaikutusta, mutta siitähän me emme ole lainkaan yllättyneitä. Siitä, että olen kehittänyt ruokailurytmin, olemme sen sijaan edelleenkin hyvin yllättyneitä.
Puuduttava jorina ruokailutavoista päättyy.

Olen harkinnut mennä salille. En ole tehnyt niin noin kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, ja silloinkin kyseessä oli jonkinlainen vaatimaton kellarivarasto, jossa oli jalkaprässi ja mahdollisesti joku muu härveli. Tässä ajatuksessa minua houkuttaa se, että sinne voisi singahtaa ennalta aikatauluttamatta, toisin kuin ohjattuihin jumppiin. Toisaalta luulen, että se olisi paljon tylsempää kuin jumppa, mutta saatan olla väärässä. En voi tietää, ennen kuin kokeilen, eikös?

Toisaalta, olen usein oikeassa sen suhteen, pidänkö asioista vai en.

Puuduttava vaatejorina alkaa.
Yksi excelini monista hyvistä puolista on se, että huomaan, mitä vaatteita en ole tullut käyttäneeksi riittävästi. Tavoittelen siis sellaista tilaa, jossa koko sadan vaatekappaleen garderobini käyttöarvoindeksin keskiarvo olisi alle yhden. Harvoin käytettyjen vaatteiden käyttäminen alentaa indeksiä kaikkein nopeiten, joten exceliäni hioessa huomaan väistämättä sen, mikä väistää katsettani vaatekaappini pimeimmässä nurkassa. Tällä hetkellä käyttöarvoindeksin keskiarvo kategoriassa "top 100" on n. 4,7. Luku vähän pompsahti ylöspäin, kun investoin ulkoilukenkiin, sellaisiin, joilla voi kävellä liukkaallakin alustalla ja jotka vaimentava kannasta. Olen myös harkinnut, että niillä saattaisi tarvittaessa voida käydä perunaostoksilla S-marketissa, siinä metsänpuoleisessa. En ole ikinä käyttänyt lenkkareita muuten kuin urheilutilanteissa, ja ala-asteella, joten suhtaudun ajatukseen hyvin varauksella, ja olen hyvin tyytyväinen suhtautumisestani. Ehkä en pyri indeksin alentamiseen noin radikaalein toimenpitein, vaan pitäydyn linjassani, kun kyse on julkisista esiintymisistä.

Sinänsä on hämmästyttävää, että vaikka käytössäni on vain sata vaatetta, kolmasosa niistä on jäädä täysin huomiotta arkisessa vaatekaappilöytöretkeilyssäni. En siis ole usean viikonkaan jälkeen vielä päässyt siihen tilanteeseen, että voisin oikeutetusti parkua, ettei minulla ole mitään päällepantavaa. Enkä myöskään siihen tilanteeseen, jossa olisin lopen kyllästynyt vaatteisiini. Olen ikään kuin vieroittunut ajatuksesta, ettei samoja vaatteita voisi käyttää useinkin, jos ne vain ovat puhtaat, ehjät, ja istuvat optimaalisesti. Miksi käyttäisin mitään huonommin istuvaakaan, kun minun on mahdollista käyttää 1-2 vaatekokoa liian pieniä käärmeennahkajäljitelmäpillifarkukkeita?

Se kävi täysin tuskattomasti, tuo vieroittautuminen, vaikka muistan tunteneeni ahdistusta asiasta jo siitä asti, kun näin Beverly Hills 90210 sarjan ensimmäisen jakson silloin vuonna 1991. Hence, the picture, jonka olin teknisesti kyvytön liittämään tähän.

Osaisinkohan liittää excelini sivulle, jos oikein yrittäisin?

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Gardebulimic.

Sattuma, saamattomuus, huono ajantaju ja luontaiset hedonistiset taipumukseni järjestivät minulle lauantaina tunteja yksinäisyyttä, joiden aikana vaelsin päämäärättä pitkin läheisen kaupunkin katuja ja kaupantakopaikkoja meditatiivisen itsetuskittelun vallassa. Sain mahdollisuuden pohtia elämääni kulutustottumusteni valossa.

Ehkä pohdiskelin enimmäkseen vain niitä kulutustottumuksiani, mutta koska jokin morallinen ulkokultaisuus on kuitenkin tiiviinä kerrostumana höttöisen sisimpiäni ympärillä, haluan ajatella, että asioilla olisi jonkinlainen suuri verrannaisuus. Eli oikeastaan, kun mietin, tarvitsenko metallinkiiltoisena kiiltelevän biletopin , kysymys olisikin siitä, että tunnen kaipaavani haarniskaa herkän sieluni suojaksi.

Olen siis harjoittanut garderoobillista mielenlujuutta. Viime viikolla osallistuin tilaisuuteen, jossa, sekä tarjoiltiin ruokaa että juomaa, esiteltiin kansantajuisen tason muotiluomuksia tanssahtelevien ihmisten avustuksella, ja sitten vielä tarjottiin noita tuotteita kotiin vietäväksi alennusprosenttien kera. Iskinkin Gina Tricotin alekynsilakan haurastuttamat kynteni Masain upeaan mustaan jakkuun – olen niin pitkään ihastellut tuon merkin rouhevia ja maanläheisiä materiaaleja, rehevieä ja mystiikkaan taipuvaisia naisellisia kuoseja, leikkauksia ja mallleja, jotka ovat lähes irrallaan vallitsevasta suuntauksesta esitellä jenkkakahvojaan kelle tahansa vastaantulijalle. Miksi, oi miksi en ole 155 senttinen, päärynävartaloinen ja kaljapullohartiainen polkkatukkainen nainen, joka käyttää vain lattapohjaisia kenkiä! Tuolloin pukeutumisproblematiikkaani olisi edes yksi toimiva vastaus – Masai. (Jälkihuomautus: olen 166 senttinen, hetkellisesti vyötärötön tiimalasi. Hoksasin äsken, että tavoittamaton kaipuuni saattaa jäädä täysin selittämättömälle tasolle, mikäli ette ole tietoisia niistä raameista, joista käsin kaihoani ilmoille ulisen.)

Nyt kuitenkin rekissä odotteli viimeineni kappale jakkua, joka oli juuri oikean kokoinen, juuri oikean värinen, juuri oikeaa materiaalia, jossa oli jopa hieman rock-henkisiä yksityiskohtia, enkä näyttänyt siinä kokoani lihavammalta.

Jokin ääni kuitenkin kuiskutteli olkapäälläni. ”Avokauppa”, se sanoi, ja meni sitten hakemaan lisää jälkiruokaa. Olin viekoteltavissa tähän itsepetokseen, vaikka yleensähän tuo sana on vain liukastetta sillä luiskalla, joka johtaa varomattomiin ostoksiin hupenevaan pankkitiliin, koska ajoittain pms:n aikaansaamat siisteyspuuskat saavat naisihmisen helpostikin siivoamaan palauttamiseen oikeuttavat kuitit roskiin.

Mallailin kotona Masai-aarrettani edestä ja takaa ja erityisesti sivusta ja yläviistosta ja eri rintaliivien kanssa, ja näyttihän se kivalta avokaulaisen mustan topin kanssa. Mietin, että se voisi näyttää kivalta myös kesällä kaikkien ihanien mekkojeni ja leninkieni kanssa.

Sitten mallailin vaatetta myös ”Vain 100 vaatetta” –excel-harjoitukseeni. Laskin, että minun tulisi käyttää tuota takkia yli sata kertaa, jotta sen käyttöhintaindeksi olisi siedettävä, alle yhden (euroa per käyttökerta). Katselin jakun lepattavia helmoja ja hitusen rouvamaisia kauluskäänteitä. Yli kolme kuukautta tätä runsautta, joka päivä? Puoli vuotta ahkerasti käyttäen? Monta vuotta edes silloin tällöin? Sata päivää tässä asussa alkoi hyvin nopeasti tuntua enemmänkin rangaistukselta kuin riemulta. Kyllästyn tuollaisiin kauluksiin ja helmoihin aivan liian pian, joten tämä vaate ei tulisi olemaan garderobini kestotähti, vaan ikuisesti omatuntoani kolkutteleva virheostos. Excel-harjoitus tarjosi minulle tämän kirkkaan näkymän tulevaisuuteen, enkä voinut kiistää sen oikeudellisuutta. Silti, silitin juuttikankaista helmaa hellästi salaa, kun kävin lunastamssa lupauksen palautusoikeudesta eilen.
Tuon mentaalisen harjoituksen jälkeen tein vielä monta muuta. Löysin vihdoin kahdet järkevät mustat nilkkurit, joissa oli remmi sivussa ja riittävästi asennetta. Ja korkoa. Sovittelin niitä vuoronperään, ja päätin sitten poistua paikalta, ja palata vasta kun tietäisin, kumpaa jäin enemmän kaipaamaan. Puolen tunnin kuluttua muistin, että minulla on vain 14 kertaa käytetyt Artin mustat pompadour-korkoiset kävelykengät punaisilla ja valkoisilla vauhtiraidoilla, joita voin vallan hyvin käyttää, jos haluan käyttää nilkkamittaisia korkokenkiä, mutten juuri nyt omista yksiäkään ehjiä matalakantaisia kävelykenkiä.
Sitten löysin vallan upean mustan violettikuvioisn perhoshihaisen tunikan, jossa näyttäisin varmasti tosi vetävältä 70-luvun alun henkilöltä, oikein asustettuna. Sekin jäi ostamatta taulukkolaskennallisista syistä. Käyttäisin sitä kerran, teemabileissä, jotka ovat kyllä jo ihan ovella, mutta tuskin sen
jälkeen, ikinä. 39,9 on käyttöhintaindeksinä täysin hyväksymätön.

KappAhlissa kahmoin sovituskoppiin mukaani kaikki 14 mustaa, metallinkiiltoista ja yhden luonnonvalkoisenkin topin, jotka näyttivät lupaavilta. Sovittelin niitä hartaasti. Vain siten löydän ne harvat luonnonoikut, jotka saavat vartaloni näyttämään sulavalinjaiselta ja vain hitusen runsaalta, tasapanottavat hartialinjaani ja reisieni jykevyyttä, häivyttävät mahamakkarani ja kaksoisleukani.

Näistä neljästätoista yksi oli ihan ok, mutta vähän tylsä, ja yksi olisi ollut ihan kiva yöpaita. Excelini ansiosta muistin, että minulla on jo riittävä määrä ihan ookoita yläosia kaapissani, samoin kuin yöpaitoja.

En kuitenkaan aio täysin pidättäytyä uusista hankinnoista vain nykyisen havaitsemani yltäkylläisyyden takia, mutta tarvitsen uusista vaatetuttavuuksista vain ne kaikkein loistavimmat poikkeukset, sekä tietysti hyvin perustellut, hyväksi havaitut perustuotteet. Kuten metallinhohtoiset käärmeenahkakuvioidut pillifarkunmuotoiset housut. Niiden kanssa mikä tahansa vaatekaapistani jo löytyvä tumma toppi näyttää sopivalta pikkujouluvaatteelta, jonka jälkeen voin hinkuttaa noista housuista vielä paljon kilometrejä iltariennoissa ja töissäkin. 40 päivää noissa housuissa menee aivan hujahtamalla, parissa kuukaudessa!
41 vuoden itsetuntemuksella tiedän myös, että kyllästyn asioihin, erityisesti vaatteisiin. Siksi olenkin päättänyt, että en enää ikinä pyri säästelemään vaatteita, jotka ovat jo kaapissani, vaan käytän niitä heti ja paljon, ennen kuin ehdin kyllästyä. Säästyköön ne muut ihan rauhassa siellä kaupan rekillä.

Mikseiköhän ruokakauppaan voi tehdä avokauppaa? Tai sopia, että juu, syön nyt tämän leivoksen, mutta saan kolme päivää aikaa miettiä, oliko se sittenkään hyvä idea. Tai siis voihan toki, mutta se vielä hampaista kiilteen, eikä ole muutenkaan hohdokasta.


tiistai 5. marraskuuta 2013

Nopeat syövät tortut.

Olen selvästikin piristynyt aloitettuani jälleen tämän määränpäärättömän jaarittelun. Innostun asioista nopeammin, ja refleksini ovat terävöityneet.

Olen jopa liian nopea. Tänään ehdin kahvihuoneessa inspiroitua ajatuksesta, että en söisi karkkia tai suklaata seuraavan kerran ennen kuin 24.12 klo 16.00, tai sen jälkeen. Röyhtäisin ajatuksen ilmoille ennen kuin ehdin edes laskea, milloin joulu jälleen on. Olenko kertonut, että elämääni sulostuttaa synestesiaksi kutsuttu ilmiö, jonka takia esimerkiksi kalenteri on minulle nippu erivärisiä kivoja kuvia. Numeroilla ei ole paljoakaan merkitystä minulle, muuten kuin että ne ovat toden totta erivärisiä. Kaunomielen kanssa meillä on sama vika, mutta onneksi voimme edes keskenämme sopia, että lähdetään kauppaan sitten vaikka kello keltainen, tai vähän vihertävä keltainen. Jotenkin tällä ilmiöllä on myös se ilmenemismuoto, että melko usein unohdan, mikä aika vuodesta on kulumassa.

Seitsemän viikkoa. Perhanan refleksit.

Syytän vähän myös tätä bloggaamista. Jos pääsen takaisin entisiin lukemiini, alan saman mouruamisen ja kilojen kyttäämisen. Nyt en kehtaa.

Toissapäivänä olin ruokakaupassa. Leikin metsästäjä-keräilijää. Metsästin niitä punaisia -30%-lappuja. Pullahyllyn kohdalla vaistoni kehotti minua jatkamaan kohti erikoiskeräilyeräkylmäyksikköä. Ja toden totta, siellähän oli oikea sylyksellinen kääretorttuja. Kaksikymmentäseitsemän Fazerin Taikayötä (ei kamalan hyvä), yksi Fazerin Marianne, ja yksi Antellin unelmatorttu. Edessäni oli nuori, selvästikin lapseton pariskunta, joka ei vielä tiennyt maailman pahuudesta mitään. He katselivat uteliaan kiehtymyksen vallassa kylmäyksikköä, ja harvakseltaan lausahtelivat toisilleen tunnustelevia eleitä.

- ”Tossa olis tollaisia.”
- ”Mikähän niistä olis hyvä.”
- ”Oisko meillä nyt joku sellainen erityinen syy, vähän niin kuin juhlapäivä, että vois syödä tollaista?”

Tässä vaiheessa karvasin takavasemmalta ja nappasin unelmatortun koriini. Pariskunnan mies parkaisi ”Otetaan Marianne!” ja syöksähti oman saaliinsa kimppuun.

Se, että Antellin unelmatorttu on -30%, on suorastaan liputuspäivä.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Äijämäiset krutongit.

Keittiötaidoissani on tapahtunut kehitystä. En edelleenkään ole mikään gastronoomikko, mutta yksi puute osaamiskartallani on kuitenkin tullut korjattua: Teen nykyään sangen sielukasta kasvissosekeittoa. Täytyy kyllä myöntää, että aika usein se levoton sielu on lainassa possuvainaalta, joka krapsahtelee rapeana pekonimuruna siinä keiton pinnalla. Mutta silti, kotiruokatajuntani on pysyvästi laajentunut, mistä olen sangen tyytyväinen.

Tavoittelen myös edelleenkin elämänhallintaa sen monissa muodoissaan. En yhtään panisi pahakseni, jos siinä samalla tulisin ihan epähuomiossa hallinneeksi myös painoani.

Tänään yksi (miespuolinen) himourheilija työpaikan kahviossa julisti jälleen kerran ilosanomaansa – kaikkien tulisi liikkua, ja avain oikeaan liikkumiseen, kunnon, hyvinvoinnin ja ihmisarvon väistämättömään kohoamiseen on se, että liikkuminen tulee aloittaa riittävän hitaasti ja rauhallisesti. Kas, kun suurin osa ihmisistä alkaa aina rehkiä kerralla heti liikaa, eikä ymmärrä lepopäivien merkitystä. Että mitä hitaammin, sen parempi, muuten kunto ei kohoa. Nyökyttelin tarmokkaasti mukana – jos minäkin nyt menestyksekkäästi jatkan aloittamallani liikunnallisella kinttupolulla tähän tahtiin, ehkä jo 94 –vuotiaana jaksan juosta ihan kaksi ja puoli kilometriä yhteen menoon.

En tiedä mikä hänen käsityksensä keskivertosuomalaisesta on, mutta ainakin minä taidan tipahtaa sen haitarin palkeiden raosta.

Jotenkin tämä avulias ja hyväätarkoittava ihminen tuli sitten myös kommentoineeksi kanssasisartani aivan liian tuttavallisella ja henkilöönkäyvällä tavalla. ”Ihan hyvin sinäkin Maire voisit alkaa juoksemaan, kun ensin vain pudotat vähän painoa.” Olin rykäistä lihaliemikuutiolla ryyditetyn bataattikukkakaalimössön keuhkooni silkasta järkytyksestä. Eihän noin sanota, naiselle, julkisesti! Eikä tässä vielä kaikki. Seuraavaksi hän kysyi minun ikääni. Tarkoitus oli ilmeisesti osoittaa, että jos hän, vanha papparainen, vielä 45-vuoden kypsässä iässä juoksee maratoneja, niin kyllähän minäkin vielä ehdin elämässäni jotain saavuttaa.

Sinänsä vallan jättekiva, jos hän luuli minua vuodenkaan nuoremmaksi kuin mitä olen. Tilanteen mielekkyyden äkillinen romahdus vaikutti kuitenkin yleiseen työyhteisöilmapiirin hyvinvointiin aika iljanteisesti, kun ilmoitin oman kypsän 41 vuoden lukemani. Että joo, ilmoja on pidellyt. Pitäisikähän laittaa lohkolämmitin siihen tuontibemariin. Onko kukaan kilpailuttanut sähkösopimustaan viimeisen viikon aikana?

Pitäisi kieltää jossain työsuojelulaissa tuommoiset kahvihuonekeskustelut miesten ja naisten välillä, siis sellaiset, joissa käytetään numeroita tai edes vihjataan, että sellaisia on paljon/liikaa. Ihan vaikka vain tasa-arvon vuoksi, kun kerran luontaiset reaktionikin noihin on jo rikoslaissa mainittu yksiselitteisen rangaistaviksi.

Mutta helpompiin aiheisiin: Sivutoimisena elämänhallinnan toimintona olen jatkanut ”vain 100 vaatetta” ideologiani toteuttamista. Nyt olen päässyt jo siihen vaiheeseen, jossa sadan vaatteen joukko on valikoitunut ja stabiloitunut siten, että voin jo exceliä pivotoiden todeta vaatevarastoni käyttöarvon kehittymisen pikkuhiljaa, muutaman euron päivätahdilla. Käyttöarvo on siis ostoarvo jaettuna käyttökertojen määrällä. Kun jonkin vaatekappaleen käyttöarvo on 0-50 senttiä, voidaan jo puhua ihan hyvästä sijoituksesta. Kuten ne kolme euroa maksaneet flanelliset pyjamanhousut, joissa on kauniin keltaisia lintuja ja mystisin sinisiä isoja kukkia. Käyttöarvo 9 senttiä, ja laskee edelleen niin kauan kuin saumat kestävät.

Arvatkaapa muuten mitkä ovat käyttöarvoltaan parhaimmat kenkäni? Ne ovat tietysti Crocksit, joiden hankintaan suhtauduin hyvin pidättyväisellä ennakkoluulolla vuosia sitten. Ja kas, nyt en enää voisi olla ilman moisia. Käytän niitä joskus jopa ainoana asunani, viime kesänäkin monta kertaa! Vaaleanpunaisen purkkapallon väri korostaa mainiosti kalvakoita kannikoitani, kun kahlaan arvaamattoman liejuista pohjaa myöten naku-uinnille satunnaisen mökin rantaa myöten.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Ripusta mut.

Torstaisen purskaukseni jälkeen voin vain todeta, että mahanahkani venyttämisen sijaan on selvästikin aika alkaa venyttää napanuoria. Vaikka tavoitteeni ei ole ollut sitoa tyttärieni essunnyöreihini, tai curling-vanhempana siloittaa elämän esteet heidän tieltään ja tarjoilla valmiiksi pilkottuja terveellisiä kasvisvälipaloja vuorokauden ympäri tai uskotella heille, että vaatekaapin seinässä on näkymätön luukku, josta pikku tonttu käy yöllä asettelemassa puhtaat, viikatut pikkuhousut siistiin pinoon heitä odottamaan (häiritsevä ajatus, eikös, tontut ovat jotenkin salakavalia irstailijoita), olen ilmeisesti henkisellä tasolla onnistunut tekemään juuri tuon.

Äidille voi kertoa kaiken, ja äidin pitää olla kiinnostunut ihan kaikesta. Toisaalta, taivas toden totta putosi niskaamme taannoin, ja suosittelen lämpimästi kaikkia vanhempia aina välillä testikoputuksia tekemällä varmistamaan, ettei vaikkapa otavan ja kassiopeijan väliin ole tullut salakavalia hiusmurtumia.

Shokkihoitona yritän nyt kuitenkin haihduttaa alinomaisen läsnäoloni sohvan uumenista. Helpointa se on tehdä siten, että hankkii itsensä ja sohvan väliin riittävän leveän turvavyöhykkeen. Perjantaina en siis mennytkään töistä kotiin, vaan kurvasin suoraan kaupunnille muutamalle sivistyneelle viinilasilliselle rock-henkisen ystävän kanssa, ajatuksenani palata kotiin vaikkapa hitusen ennen kahdeksaa. Ensimmäisen kerran taisin katsoa kelloa n. klo 22.43. Seuraavana päivänä väsytti suurin piirtein yhtä paljon, kuin jos olisin tullut kotiin puoli viideltä. Nyt suunnitelmissani on hankkia myös jotain hieman tervehenkisempää ajanvietettä, joka tapahtuisi pääosin vain päiväsaikaan, selvin päin ja riittävän kaukana sohvastani. Mitä ihmettä se voisi olla?

Aiemmassa blogiolemassaolossani kerroin monisanaisesti häiriytyneestä pyykin jälkikäsittely –syndroomastani. Tämä siis tarkoittaa, että suhtaudun pyykinpesemiseen jonkinasteisella pieteetillä, eli murisen uhkaavasti suupielet vaahdossa, mikäli joku muu perheenjäsen lähestyy kodinhoitohuonetta pyykinpesutarkoituksessa. Lajittelen, kuivattelen narulla, viikkaan, silitän ja kiikutan puhtaita pyykkejä kaappiin jonkinlaisen kiihkon vallassa, ikään kuin jatkaen lapsuuteni paperinukkeleikkejä, tai pasianssia pelaten, aivan hassunhauskoja ja ehkä psykiatrisesti määriteltäviä sääntöjä noudattaen. Tähän liittyy tietysti myös se, että jotta leikki olisi kiva, siinä tarvitsee olla riittävän paljon vaatteita mukana. On ollut päiviä, jolloin kovaäänisesti kuulustelen tyttäriäni siitä, löytyisikö heiltä sittenkin vielä jotain tummaa pyykättävää, ja korvat höröllä vaanin jokaista kahahdusta, joka enteilisi vaatekaapin lattialle valahtavaa likapyykkiyksikköä.

Ja ei, en tunne moista intohimoa muita kotitöitä kohtaan. Tiskipöytä saa ajoittain kasvaa karvaa ja sohvatyynyjen alle voidaan perustaa pakolaiskeskuksia nälänhätää pakeneville mikro-organismiyhteiskunnille. Tällä välin minä suurta mielenrauhaa tuntien silitän tyynyliinoja ja astiapyyhkeitä.

Yritän tässä tarinoinnissani epätoivoisesti päästä siihen kohtaan, jossa voisin levennellä hyvällä edistykselläni tyttärieni vieroituksessa, ja vakuuttaa teidät siitä, että äidillinen ylisuoriutumiseni on valtaosin henkistä ja ylevää lajia, ei suinkaan uusavuttomuutta edistävää pullamössösuvunjatkamista. Keskittymiseni kuitenkin herpaantuu, koska tässä välissä esittelen jääkaapista päivän erikoiset (random mystery chicken pieces, intialaisella aksentilla), suosittelen erilaisia hivenainevalmisteita jotka auttavat siihen, että aurinko katoaa taivaalta talvisin, ja lupaan toimia vasta ihan kohta Tommi Liimataisena nousevalle tähtiartistille ja kuunnella hänen uusimman biisinsä vaikka puolen tunnin kuluttua, kun hän on jo ehtinyt hioa sen täydellisyyteensä. Tuotteliaisuus – tuo jokaisen lapsensa lahjakkuutta vaalivan vanhemman niljakkain kompastuskivi!

Mutta asiaan. Pyykinpesu on vakava sellainen. Tänä viikonloppuna siis hitusen myöhästyin rutiineistani (pyykinpesuni keskittyy erityisesti viikonloppuihin), enkä saanut ensimmäistä konetta pyörimään heti perjantaina. Laitoin tummat, eli kaikkein kriittisimmät turvavaatteet, koneeseen vasta sunnuntaiaamuna, mikä on melko ennenkuulumatonta. Tunsin siis suurta toiveikkuutta oman tilani kohenemisen suhteen, kun Kaunomieli vasta Siemensin aloitettua C-ohjelmaan veden tankaamisen vilisti paikalle sukat sauhuten kantaen kaksi kertaa itsensä kokoista likapyykkikuormaa. Kyllä vain, olen jättänyt teinien paapomisen hitusen vähemmälle kuin ennen – pesen nykyisin vain ne vaatteet, jotka tyttäret ihan itse tuovat pyykkikoriin.

Nyt kyllä oikein innolla odotan ensin viikonlopun pyykkivuorta – suorastaan orgastista!

Kaunomielellä ei nyt sitten ole puhtaita vaatteita hetkeen. Toisaalta, henkilö, jonka painoindeksi on n. 19,5, näyttää hyvältä vaikka pussilakanassa ja patellavyössä, kunhan siihen lakanaan on tehty pääaukko. Tähän aikaan vuodesta sekään ei ole ihan pakollista.

torstai 31. lokakuuta 2013

Aika varas.

Huomasin tänään, että minulla ei ole muistikuvaa vuodesta 2004.

Aika monta muutakin vuotta on mennyt jonkinlaisessa äitiyden riemun aiheuttamassa sumussa, mutta erityisesti tuo vuosi on jättänyt jättämättä jättämättömiä jälkiä henkilöhistoriaani. Päivät ovat varmaankin lipuneet ohi ihanasti liplattaen, minun nauttiessa lasteni varttumisesta, pullaa leipoen ja vielä uudenkarhean omakotitaloni tilavan keittiön sileää puujäljitelmän näköistä sivupöytätasoa hellästi silitellen. Sovitaan, että päätän muistaa tuon ajan sellaisena, koska en muista mitään erityisiä positiivisia huippukohtiakaan.

Ehkä kävimme Ruotsinristeilyllä, ja pikku-Diiva järkyttyi tajutessaan, että on olemassa kauppoja, joissa myydään vain karkkia (ja viinaa), ja että aikuiset ihmiset kahmivat hullunkiilto silmissä karkkia (ja viinaa) ostoskärryjen täydeltä, vaikka yleensä kaupassa pitäisi ostaa lähinnä järkeviä asioita. Äitikin tempaisi heti ensimmäisenä messiin jättikokoisen pussillisen valkoisia ja vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja, ja lupasi, että niitä syödään ne kaikki heti kun päästään hyttiin. Tai ehkä se oli vuotta aiemmin tai myöhemmin.

Sen ainakin muistan, että firman pikkujouluissa olin tosi tyylikäs mustassa läpikuultavassa kimonossa (oli minulla sen alla lisää mustia vaatteita) ja boheemissa harakanpesää muistuttavassa kampauksessa. Tanssin lähes koko illan tonttulakkisen pojan kanssa, ja sain sillä konstilla tiristettyä ilmoille viimeiset tipat harvinaista parisuhteellista mustasukkaisuutta avecissani. Se oli viimeinen pikkujoulu, johon osallistuimme yhdessä. Tämä ei ole varoitus varoa vinkeitä tonttuja, ei toki, minulla oli hauskaa. Ajatella, jos en muistaisi edes tuota hauskuutta koko vuodesta?

Mutta muuten en ole ihan varma mitä olen tehnyt vuonna 2004. Olen ehkä istuttanut kukkasipuleja joko keväällä tai syksyllä, tai sekä että. Varmuudella olen käynyt töissä ja hakenut lapsia iltapäiväkerhosta ja päiväkodista, ja epäilemättä olen laittanut paljon ruokaa, ja ollut kotona ilta toisensa perään pikkuisten iilimatojen kanssa ilman kulkuvälinettä, joka kuljettaisi meidät ihmisten ilmoille. Mutta oli meidänkin perheessämme tuolloin henkilö, joka huolehti kunnostaan ja yhteisten asioiden ja sosiaalisten suhteiden hoidosta. Vuonna 2004 se en ollut minä.

En kadu hetkeäkään niistä asioista mitä tein ja jätin tekemättä, mutta toivon, että muistaisin niistä hieman useamman hetken.

Huomasin tänään myös, että minulla on ilmeisesti tällä hetkellä liian vähän aikaa versus elettäväksi mitoitettu elämä. En tarkoita mitään dramaattista, kuten että elinikäodotukseni olisi jotenkin rukattu alhaisemmaksi, vaan sitä, että jos mietin niitä asioita, joita haluaisin tehdä joka päivä, viikko, tai edes kerran kuukaudessa, tunnit, päivät ja viikonloput vain eivät riitä.

Olen tiedostanut asian jo vuosikausia, mutta pyrkinyt mielentyyneyteen, ja lakonisesti syyttänyt asiasta elämäntilannetta; lapsiperheen arkea, yksinhuoltajuutta, jatkuvaa väsymystä, kiirettä ja stressiä jotka tekevät elämästä lähinnä selviytymistä. Sitä, että joku laittaa öisin hiekkaa silmäluomieni alle. Tällöin ne hetket, jolloin ei ole ihan pakko tehdä jotain, ovat mahdollisuus apatiaan, välttämätön toiminnaton resetointi ylikuormittumisen välttämiseksi. Viimeisen vuoden-kahden aikana tilanne on vielä pikkuhiljaa lipunut niin, että lapset ovat luonani käytännössä koko ajan, piipahtaen isänsä luona muutaman tunnin ennalta tietämättöminä aikoina. Ja eri aikaan, jos mitenkään mahdollista. Henkisesti olen kuitenkin vuosien harjoittelun jälkeen koukuttunut ajatukseen isäviikonlopusta, eli odotan sitä rauhaisaa teinivapaata avaruutta ympärilleni ennen kuin voin muka oikeasti nauttia elämästä. Sitä nyt vaan ei enää tule, ei ennen kuin alan kärsiä tyhjän pesän syndroomasta.

Vuodesta 2004 on kohta kymmenen vuotta, ja ihan varmuudella lapseni eivät ole enää aivan yhtä pieniä vaikka ovatkin aivan yhtä ihania, joten luulisi, että moni noista entisistä syistä olla tekemättä asioita joita haluaisin tehdä, ei enää pidä paikkaansa. Toisaalta, kello on tänäänkin jo 20.48, minut on keskeytetty lukemattomia kertoja (mm. vaatimalla katsomaan valokuvia, koska Kaunomieli ei muista lapsuuttaan, hassusti meillä menee nämä morfiset linjat näin ristiin jatkuvasti). Eli ei, vaikka tänään jo kerran päätin, että tekosyyt saavat loppua, ja olen varmasti ihan vain kuvitellut että minulla on niin kiire etten ehdi blogata, olen nyt todistanut, että kyllä vain, minulla on edelleenkin jonkin verran täyttä sosiaalisessa kalenterissani, että en ole pelkkä oman laiskuuteni yliajama oravanraato.

Jos ihan rehellinen olen, tänä päivänä suurin aikavarkaani on ihan jokin muu kuin jälkikasvuni. Heillä sentään on täysi oikeus saada minulta huomiota ja kasvatusvastuullista otetta eri tilanteissa. Minun ajastani on viime aikoina varastanut aivan liian ison määrän televisio. Se hemmetin boksi, joka salakavalasti kerää itsensä täyteen kaikenlaisia houkuttelevia tyhjiä kaloreita, eikä vain tarpeellista kuitua ja hivenaineita ja piristäviä vitamiineja. Ahmin ohjelman toisensa perään viihteelliseen sokerinnälkääni. Samalla nakuttelen mah jonggia tai muuta pasianssia, koska ilmeisesti olisin ilman tällaista ajanvietettä aivan liian levoton seuraamaan jotain hidastempoista hömppää, ja ehtisin myös kahvilla yliviritetyillä aivoillani jo havaita tilanteen järjettömyyden. Liian monena iltana tulen siis töistä, laitan ruuan, täytän tiskikoneen ja pesukoneen ja parkkeeraan sohvan perälle äitiyspäivystykseen tyttärien käydessä vuoron perään raportoimassa minulle eri asioitaan. Televisio sitten nokkelasti täyttää ne muutamat kymmenet minuutit, jolloin jommallakummalla ei ole minulle jotain elintärkeää asiaa. Jos en olisi siinä sohvaan kanssa rinta rinnan maatumassa kohti tunnistamatonta turvetta (se on aika vanha sohva), ei tätä tietenkään voisi tapahtua. Mitähän sitten tapahtuisi, tipahtaisiko taivas niskaamme?

Tarvitsemme jonkinlaisen telkuttoman tammikuun.

Ei hemmetti, nyt kello on 20.55, ja tämän seitsemän minuutin naputtelun jälkeen minulle olisi taas tarvetta saunakaveriksi.

Nyt tulin saunasta. On toki tärkeää, ettei sähköä kulu turhaan saunan vastusten kuumentamiseen. 41-vuotiaan naisen päivän ensimmäinen oma aika klo yhdeksän aikaan illalla ei siis ole yhtä tärkeää. Saunan lauteilla pohdittiin jälleen ihan oikeita suuria murheita teinin toimesta (miksi elämä on niin vaikeaa), joten kyllä, minut todella tarvittiin saunakaveriksi, tai taivas putoaisi niskaamme. Olen myös aiemmin keskustellut n. 70-minuuttia HVP-rokotteen eri puolista, koska sekin on aivan pakko tehdä juuri tänään. Diiva soitti tämän jälkeen vielä isälleenkin, kun oli Niin Tärkeä Aihe, josta Vanhempien oli Täysin Pakollista Keskustella Nuoren kanssa. Isä ei yllätys yllätys ottanut asiaan kantaa, vaan lupasi tukea Diivaa ja hänen äitiään päätyivät he mihin ratkaisuun hyvänsä. Yritin ehdottaa, että tyttö ottaisi puheeksi isänsä kanssa rokotteen tiimoilta myös sen arvioidun iän, jolla on suunnitellut aloittaa poikien kanssa vehtaamisen. Siinä olisi ollut jotain äitiyden suomaa huvia, kun olisin päässyt lähes varpuseksi langalle tätä aihetta kuuntelemaan. Mutta ei, isää kohtaan ollaan kyllä säästäviä ja lempeitä, moinen puheenaihehan voisi vaikka olla kiusallinen.

Mutta kävin tänään lenkillä kirpeässä pimeydessä. Se on sentään jonkinlainen riemuvoitto. Ehkä tämä on itseaiheutettua – mitäs tein lapsia, ja mitäs olen pitänyt napanuoran noin kireällä kaikki nämä vuodet, mutta avaudunpas nyt kuitenkin. Kampaajani (se armoitettu nero) nimittäin sanoi, että jotenkin minun pitäisi purkaa tunteitani, muutenkin kuin purskahtamalla parkumaan kesken hiustenleikkuun. Sekin helpotti.

Klo 21.41 Haluanko lukea 26 sivuisin lukupäiväkirjan? Ei tarvi huutaa, kuulemma.

klo 21.45 Voiko tätä ruokaa syödä?

Klo 21.48 Missä on se hyvä nitoja?

edit:

klo 22.18 Luenko NYT sen lukupäiväkirjan? Pakko! (en lue, ja omatunto on sen veroinen)

perjantai 25. lokakuuta 2013

Voi miten hyvää.

En nyt tiedä miten suhtautua tähän. Pulahdus blogimaailmaan on ikään kuin sulattanut pinnastani 2100 grammaa silkkaa ihraa, joka on kai jäänyt kellumaan blogilammen rasvatyynelle pinnalle. Tämä on varsin hämmentävää, eikä varsinaisesti ollut tarkoitukseni. Olen siis tällä kertaa sammakkoa tarmokkaasti uidessani liikkeellä ilman sitä häilyvää agendaa, että fyysiselle habitukselleni tapahtuisi bloggailun takia ehostumista, tulin siis tänne täysin henkisistä syistä. Ja nyt mietin, että mitä minä tässä puolustelen, onko henkisen pitkästyneisyyden hoito jotenkin ylevempää ja suotavampaa kuin obesiteetin kotihoito? Onko tämä henkisen kirkasotsaisuuden jalustaksi heittäytyminen taas yksi niistä ajatteluni kieroutumista, jotka vääjäämättä estävät minua viettämästä elinvuosiani vain lievästi ylipainoisena?

No, en valita, en ollenkaan. Vietän syyslomapäivää tyttärieni kanssa, ja kunhan nuorempikin on saanut mietittyä sopivaa päällepantavaa, lähdemme nauttimaan kulttuurillista iltapäivää. Ja ehkä vähän hummailua kaupunnilla, lounas ulkona ja sen sellaista mukavaa.

Eilen olin jonkin itseeni liittyvän oivalluksen äärellä. Vähän jatkeena sille bulimia-ajatukselle, jonka röyhtäisin ilmoille viime kirjoitukseni loppupuolella. Bulimisella suhtautumisella itseeni tarkoitan siis, että jostain syystä minulla on paljon sääntöjä, joita näennäisesti haluaisin noudattaa, kuten että pitää liikkua, syödä monipuolisesti ja oikein, huolehtia töistä ja kodista ja lapsista ja ystävistä ja harrastaa jotain kehittävää ja muistaa levätä ja rentoutua (unohdin mainita parisuhteen, huomaan nyt, mitähän sekin minusta kertoo). Sitten, kun arki kallistaa tuon lautasellisen ihan pakostakin vuosikausiksi toiselle laidalleen killumaan, kun lasten asioiden hoito onkin ehkä normaaliarkea rankempaa (näin minulle on kerrottu, itse olen jäävi arvioimaan), tai jokin sisäiseen softaani uinut haittaohjema saa minut suhtautumaan työntekoon neljä kertaa sen vaatimalla raskaudella, ja jostain ilmeisen kasvatuksellisesta syystä luulen, että kun olen nääntymäisilläni, se on se oikea olemassaolon muoto jolloin asiat ovat kuin pitääkin, juuri tällöin alan toteuttaa luuloa, että itsestäni huolehtiminen tarkoittaa hemmottelua ja voimien säästämistä. Sitä, että aina kun on mahdollista, istun sohvassa ja syön Pirkka Kuningatar-kääretorttua ja vaniljakastiketta. Ettö en lähde lenkille, koska se olisi vain yksi suoritettava työ lisää siinä pitkässä listassa, jonka pyrin karsimaan vain oleelliseen, ja jostain syystä en miellä, että itseni huolehtiminen on sitä oleellista.

Tuo oli tilanne vuosia sitten. Sittemmin olen sinnikkäillä mekaanisilla toistoilla pyrkinyt muuttamaan aivojeni synapseja niin, että tunnistaisin, milloin ja mikä minusta tuntuu hyvältä, ja aivan tieten tahtoen pyrkisin aiheuttamaan itselleni hyvinvointia. Tähän tietysti auttaa se, että olosuhteen pikkuhiljaa lientyvät siten että en ole taukoamatta ollut niin nääntynyt, etten jaksaisi ajatella kotisohvaa pidemmälle, tai että aivotoimintani on ollut edes sen verran terässä, että mainoskatkollakin muistan, mitä ohjelmaa olen katsomassa. Muutaman vuoden notkahdus Kaunomielen voinnissa ajoi kyllä omaa ajankäyttöä ja harrastustoimintaa ja huolenpitokapasiteettiani vähän tiukemmalle vähän aikaa sitten.

En tarkoita valittaa, ollenkaan, olen kovin kiitollinen siitä että saan olla äiti, erityisesti näiden lasten äiti, ja että on töitä, ja vapaus päättää monista asioistani. Lähinnä vain retrospetriivisesti tarkastelen aikuiselämääni sen eilisen oivalluksenkipinän valossa. Tuli nimittäin sellainen olo, että pikkuhiljaa voisi alkaa elää vähän enemmän itselleenkin, ja että vihdoinkin tajuaisin mitä tuo klisee minulle tarkoittaa. Että toden totta, lapset kasvaa ja eivät ole enää aivan niin nilkkapunnuksia kuin ennen. Diivakin, se nuorempi maailman huomionkipen otus, on viimeisen viikon aikana ihan itse keksinyt itselleen ajanvietettä ja ohjelmaa, ja vain ehkä noi kuutisen kertaa saanut jonkin tunteenpurkauskohtauksen, jonka aikana olen saanut kuulla olevani huono äiti kun en heti paikalla pilko hänelle kurkkusiipaleita tai pakotan hänet taidemuseoon, ja sitten kuitenkin pysähdyn siellä joka taulun viereen, vaikka nopeamminkin voisi päästä ulos, ja se on minun vikani ettei eilen saunottu ja hänellä on nyt likaiset hiukset ja minun pitää letittää ne tässä kesken tämän lauseen kirjoittamisen, ja nämä meni ihan huonosti.

Joskus näitä hetkiä on kuudesti päivässä. Temperamenttikysymys, sanon minä, kasvatuksellisesti ei ole tehtävissä kuin muuta, kuin opettaa toinen tajuamaan milloin menee liian pitkälle, ja perääntymään tarvittaessa. Ehkä vielä joskus pääsen siihen asti kasvattajana, tai sitten pitää tehdä sukupolvenvaihdos tulevan Hra Diivan kanssa tämän kutsumusammatin suhteen.

Mutta kyllä vain, yritän opetella tekemään juttuja, jotka ovat minulle hyväksi. Kuin se, että olen tällä viikolla sekä sairastanut, että ottanut lomapäivän, ja uskon että ehdin tehdä lisää töitä ensi viikollakin. Ja että menen sinne taidemuseoon, koska en keksi mitään kivempaakaan. Ja söin kaurapuuroa aamulla, koska siitä tulee hyvä olo mahaan, eikä siinä ole vehnää. Voita kylläkin, ihan iso kimpale, koska se on hyvää.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Ylen antoisaa.

Flunssa jyllää yhä. Tai sitten olen vain tyhmistynyt äkillisesti, sanallisen informaation vastaanottaminen on ollut hyvin vaikeaa tänään. Onneksi sitä ei ole juuri tarvinnut tehdä, olen maannut sohvalla, juonut lämmintä ja urvahdellut ajoittain tajunnan reunan taakse. Ja tarkastellut Ylen ynnä muiden viihdykkeellistä tarjontaa, ylellisen paljon.

Mutta sentään pukeuduin aamulla, kuten säälliset ihmiset tekevät. Tässä tapauksessa tämä tarkoittaa, että vaihdoin kokopitkän nihkeäksi hikoilemani yöpuvun asiallisiin raidallisiin pyjamahousuihin, ja t-paitaan, jossa on iso urheilutyylinen numero 54 (ei kokonumero). Jostain syystä kyseinen ruotsalainen vaatetusketju on päättänyt, että isokokoiset naiset, jotka haluavat pukeutua rennosti, kuin kuvitellen lainaavansa paitaa amerikkalaisen jalkapallon pelaajalta, jonka luona on sattunut heräämään, koska viettävät yllätyksellistä, spontaania elämää, eivät mitenkään voi käyttää moista paitaa, jos kirjaimia ei ole korostettu glitterillä. Minusta tässä on nyt jotain ristiriitaisia viestejä ilmassa, tai voimmehan toki olettaa, että pidän erityisesti naismaisesti pukeutuvista urheilijoista. Tai naisurheilijoista. Tai että olen itse urheilija. Mutta sitä ei kyllä kovin moni uskoisi.

Kun merkitsen exceliini tänään pitämieni vaatteiden käyttäkerrat, ja jaan niiden hankintahinnan uusilla lukemilla, voin havainnoida, että indeksi, joka kertoo koko vaatevarastoni hinnan jaettuna käyttömäärillä laskee 0,48 senttiä. Olen täyttänyt tuota exceliä vasta niin vähän aikaa, etten oikeastaan tiedä, onko tuo paljon vai vähän.

Jos pyrkisin arvioimaan tuota, arivon epäluotettavuuteen vaikuttaisi se, että olen joutunut karkeasti arvioimaan joidenkin vaatteitteni käyttökerrat, koska vaikka muistini onkin hyvin pukeutumisriippuvainen (en muista milloin olen ollut jossain tai tehnyt jotain merkillistä tai merkittävää, mutta muistan hyvin todennäköisesti mitä minulla oli silloin päälläni), en millään pysty muistamaan luotettavasti montako kertaa olen mitäkin vaatetta käyttänyt. Etenkin, jos en edes muista hankintavuotta.

Puudun kohta kuoliaaksi, jos kohta ei tapahdu jotain muutakin hauskaa, kuin lautapelien pelaaminen, mikä on kyllä hauskaa. Viimeisin villitykseni on Pratchetin Kiekkomaailmaan perustuva peli.

Ehkä lauantaina saan kuitenkin hauskaa naisellista ulkoilutusseuraa, odotan innolla, ja raportoin valikoiden mutta huolella.

Nyt kun blogielämässäni on ollut reilu tauko, mietin huolestuneena kynäni takkuillessa, onko elämäni ja asenteeni siihen enää lainkaan niin touhukas, kepeä ja eläväinen kuin ennen. Alanko jumittua mukavuusalueelleni sohvannurkkaan liian jämäkästi, ja näkyykö fyysinen juurtumuksen tilani myös sielunelämäni epätoivottuna staattisuutena? En toivoisi niin olevan, vaikka toisaalta tiedostan, että liika kiire, suorittamisen tarve ja ainainen sisäinen levottomuus eivät ole olleet hyväksi lähipiirilleni. Yritämme Kaunomielisen lapseni kanssa oikein porukalla opetella rentoutumista, ja sisäistää sitä ajatusta, että on ihan sallittua ja suotavaa olla huolehtimatta koko maailman murheista taukoamatta. Olen toki jo ennenkin myöntänyt vähävoimaisuuteni monien pulmien edessä, mutta huolehtinut niistä silti. Ehkä minun täytyy edelleenkin opetella sitä, että huolehtisin itsestäni vähän paremmin, pitäisin sillä tavoin huolen siitä maailmankaikkeuden osasesta, joka on nimenomaan minun huomaani annettu. Omasta navastani siis. Mutta jotenkin siinä ajatuksessa on jonkinlainen hedonistisen synnin häivähdys, joka estää minua suhtautumasta asiaan tyynesti ja kohtuudella. Minulla on kai jonkinasteinen hyvinvoinnillinen bulimia, joka aiheuttaa itsensä hemmottelua väärillä tavoilla, ja sitten korjaamaan pyrkiviä ylenlyöntejä.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Herneaivo.

Minua vaivaa pieni aivoflunssa. Se ei niinkään vaikuta hengitysteideni toimintaan, vaan jostain syystä koen lähinnä nivelkipuja, hiekkuuden tunnetta silmämunien takana, kuumia ja kylmiä aaltoja, lattian keinuvuutta sekä kovin takkuista synapsitoimintaa. Minut lähes komennettiin töistä kotiin, tai komennettiinkin, muutaman kerran, mutta olin kovin tahmea ja päättämätön toimissani ja ehdin varmaan tehdä paljonkin tyhmyyksiä ennen lähtöäni tai ainakin näyttää tyhmältä, minkä jälkeen päädyin vielä kruisailemaan päättömästi loputtoman suuressa Prismassa. Tällä välin autoni odotti parkkipaikalla, ovet auki, jos vaikka joku ohikulkija vastaisi sinne unohtuneeseen puhelimeeni.

Onneksi diivanalku auttoi ostosten kasaamisessa. Hänellä on oma lehmä, tai mikä sen vegaanivaihtoehto onkaan, ojassa, ja joutui varmistamaan, että harva-aivoinen äitinsä onnistuisi löytämään kaikki ainekset, koska joutuu opettelemaan kesäkeiton teon kotitalouden ateriakoetta varten. Yöks, en tahdo maistaa kesäkeittoa uudestaan, edellisestä kerrasta on vasta kolmekymmentäkaksi vuotta, mutta pakkohan niitä pakasteherneitäkin oli siis ostaa.

Toisaalta voisi olla aivan hyvä ajatus vaikka jättää pari ateriaa väliin lähiaikoina, flunssan, rotaviruksen, lukkojen taakse pimeään koppiin telkiintymisen tai muun sopivan syyn takia, en valittaisi, kunhan jotenkin saisin taas tätä vauhtia hidastettua.

Olen suhtautunut painooni kovin kevyesti kesän jälkeen, mutta jotenkin tämä blogimaailmaan pulahtaminen on taas aiheuttanut minulle kaipuun entiseen kulinaristisen kärsimyken ja kieltäymyksen maailmaan. Uskokaa pois, en oikeastaan odottanut tämän tapahtuvan.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Suomen suurin suppa.

Suomen kieli on kovin synesteettinen ja äänneasultaan ilmaisuvoimainen kieli. Siksi en pidäkään kovin kummallisena, että jälkikasvuni ei eilen ensin suuresti innostunut ajatuksesta vierailla moisessa, siis supassa. Kaunomieli lähti silti.

Tunnen myös empatiaa sitä henkilöä kohtaan, jonka kapeilla harteilla lepää vastuu alueen markkinoinnista ja myynninedistämisestä; yritäpä itse saada suppa kuulostamaan menevältä, urheilulliselta ja seksikkäältä.

Mutta olihan siellä kivaa, supissa ei sinänsä ole mitään luotaantyöntävää.

Minua kalvaa epäilys, että olen käyttänyt eilistä otsikkoani jo aiemmin. Mutta mitäpä tuo haittaa, etenkin kun ette pääse tarkastamaan asiaa sieltä entisestä blogista. Sitä paitsi tuo ei ole yhtään paskempi biisin soimaan päässä.

Jos mietitään asiaa ihan elämän mittakaavassa, taidamme sortua useinkin vanhoihin kliseisiimme, eikä siitä aina rankaista. Päinvastoin, ihmiset suorastaan pitävät ennalta-arvattavuudesta, vaikka muuta väittävätkin. On esimerkiksi vallan mainiota, että liikenteessä voi ennalta arvata jopa tuntemattomien kanssa-autoilijoiden valintoja, kuten kummalta puolen he aikovat kiertää jonkin liikennejakajan.

Ongelma taitaa kuitenkin joskus olla se, että ihminen ihan vakavasti luulee toimivansa eri tavalla, kuin miten kokemusperäisesti voisi tietää kumminkin toimivansa, jos tarkastelisi toimiaan objektiivisesti ja kiihkotta, rehellisenä itselleen ja heikkouksilleen. Raijattuani vuosien varrella urheilukassillinen toisensa jälkeen virheostoksiani kirpputorille ja kierrätykseen, olen vihdoin havahtunut siihen, että minulta jää ilmeisesti jotain oleellista huomaamatta. Mieleeni kohoaa kysymyksiä. Missä tilanteissa ne kaikki virheostokset tapahtuvat? Mitä ihmettä silloinkin kuvittelin luulevani? Onko Johanna Tukiainen sivupersoonani? Olenko sokea? Montako prosenttia olen säästänyt kaikista näistä ostoksista yhteensä, 45 670? Mitä kaikkea muuta sillä rahalla voisi tehdä? Paljonko rasvaimu maksaa nykyään?

Pelkästään se, että olen rajannut aktiivikäytössä olevien vaatteideni määrän sataan, on ollut silmiäavaavaa. Ei esim. haittaa ollenkaan, että 22 vaatekappaletta tästä quatasta menee alusvaatteisiin. Käytän niitä sentään lähes päivittäin, minusta se on kohtelias tapa.

Eikä minulla ole yhtään liikaa kenkiä, nyt se on todistettu. Miksi aina kuvitellaan, että naisilla on liikaa kenkiä? Kun lisäsin exceliini vielä laskennan siitä, kuinka usein käytän mitäkin vaatetustuotetta, kengät ovat ainakin minulle se tuote, minkä vaihdan useimmin päivän aikana. Normaalipäivänä käytän helpostikin nilkkureita, avokkaita, sitten taas nilkkureita, Crockseja, jotain kävelykenkiä tai saapikkaita ja lenkkareita, ja ehkä vielä talvilenkkareitakin, jos pitää tehdä lumitöitä. Jos vaihtaisin pikkuhousut kahdeksan kertaa päivässä, ja pyykkäisin ne kerran viikossa, niitä pitäisi olla viidetkymmenetkuudet. Kenkätilanteeni on siis täysin hallinnassa, eikä kenkien käytössäni ole mitään vikaa.

Aina kun olen hakenut varastosta jotain, mitä ilman en pärjääkään esim. ilmojen kylmenemisen takia, kuten ne pitkät kalsarit, talvilenkkarit ja pipon, olen joutunut valitsemaan sadan aiemmin käyttööni valitun joukosta jotain syrjään laitettavaa. Lähinnä varastoon on päätynyt toppeja, neuletakkeja ja jakkuja. Ja arvatkaapa mitä, en huomaa eroa. Tähän mennessä olen rivien harvenemisesta huolimatta aina löytänyt lipaston vetolaatikosta jonkin tarkoituksenmukaisen hihatuksen verhoamaan varttani, enkä ole joutunut itkemään niiden epäpukevuutta yhtään sen enempää kuin aiemmin, kun vaihtoehtoja kaapissani oli n. 435. Määrästä huolimatta käyttäisin normipäivinä kuitenkin vain niitä kaikkein mukavimpia ja mieluisimpia, mieluisuusjärjestyksessä, paitsi silloin kun maalaan, tapetoin tai painin mudassa ystävien kanssa. Tarvitsenkin oikeasti vain murto-osan siitä, mitä olen luullut tarvitsevani.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

In the Ghetto.

Tänään olen reippaillut. Ja eilen. Sain aamutuimaan sen aiemmin maanisesti leipovan, nykyisin enemmänkin haaveellisesti hihittelevän kaunosieluisen lapsen houkuteltua mukaan. Se toinen diiva oli isällään, eikä ollut houkuteltavissa mukaan, vaikka lupasin, että ”mennään katsomaan todella isoa suppaa”. Ilmeisesti jääkauteen on monta lähestymistapaa, eikä omani ollut yhtä iskevä kuin Disney-Pixarin (vai oliko se se. En jaksa tarkistaa.)

Elinpiirini laajentaminen toimiston, kylpylää muistuttavan ostoskeskuksen ja kotiluolani ulkopuolelle aiheutti vintinpenkomisoperaation. Olin aivan varma, että omistan yhdet ehjät mustat pitkät kalsarit, sellaiset, jotka eivät yritä hiipiä lanteitani alas kuten lähipubin tavoitelluin poikamies, ja olin oikeassa. Jos aiot piilottaa jotain, se kannattaa laittaa johonkin muiden samalaisten joukkoon, kuten se poliisi teki Riian verikoirat –elokuvassa, jonka katsoin tänä aamuna ennen reippailumielenhäiriötä. Ehkä juuri siksi en osannut etsiä näitä keinokuituteollisuuden kruununjalokiviä vintin ylimmästä alushepenelaatikosta.

Joku voisi alkaa epäileväksi, miksi alushepeneeni sijaitsevat vinttikomerossa, ylähyllyllä. Yritänkö edelleenkin salakavalasti laihtua, ja aiheutan siksi itselleni suurta ramppausta ja kurkottelua aina kun toivoa täynnä muuraan garderobini peruskiveä? Ehkä en ainakaaan tietoisesto, siellä vintissä on vain osa vaatteistani. Tasan 100 vaatetta on alakerrassa, helposti saatavilla, loogisesti järjestettynä ja ilmavasti asteteltuna.

Tämä on uusi vaatefilosofiani, vain 100. Joku joskus aiemmin yritti pärjätä tuolla lukemalla ihan koko esineistönsä suhteen. Minä en pyri samaan, koska vain vaatteet ovat olleet minulle jonkinasteinen dilemma. Muun suhteen olen ihan riittävän nuuka, järkevä ja säilytysvimmainen, mutta vaatteita on elämässäni tullut ja mennyt kuin Joan Collinssilla miehiä. Ehkä jopa enemmän. Jatkossa yritän varmistaa, että kun sitoudun uuteen vaatteeseen, teen sen tositarkoituksella, en hetken huumassa. Uuden jäsenen ottamiseen haaremiini, tai ”menage-a-cent”-järjestelyyni täytyy jatkossa liittyä se olettama, että suhteestamme tulee antoisa, pitkäaikainen, ja kun sen on aika päättyä, jää tunne, että olemme kokeneet jo kaiken mahdollisen yhdessä, ja voimme siis hyvillä mielen jatkaa elämäämme ilman toisiamme. Olisipa Joan yhtä vastuuntuntoinen kuin minä.

Toistaiseksi tämä on toiminut oikein hyvin. Olen siis diktaattorin elkein valinnut sata uskollisinta upseeriani, välttämätöntä pahaa tai uutta flavour-of-the-month –muusaani, ja tylysti marssittanut kaikki loput vaatteet vinttiin ikään kuin ghettoon odottamaan jatkotoimia; uudelleenharkintaa, kirpputorin orjamarkkinoille viemistä tai julmaa teloistusta. Joskus jopa sadistisesti kiskon niistä napit irti yksi kerrallaan voitonmerkeiksi, tai revin ne käytännöllisen kertakäyttöisiksi saniteettitilojen puhdistusvälineiksi.

Ja kyllä, sata riittää aivan hyvin, mukaan lukien kengät, takit, huivit, urheiluvaatteet, yöpuvut, alusvaatteet – kaikki. Paitsi sukat ja sukkahousut. Rikon niitä sellaisella tahdilla, etten pysyisi laskuissa, enkä mitenkään jaksaisi päivittää Exceliäni niiden osalta. Kyllä vain – hallinnoin tätä quotaa taulukkolaskennan keinoin. Olen ottanut käyttöön myös diagrammit, harkitsen jopa pivottia. Kävin oikein kurssinkin.



perjantai 18. lokakuuta 2013

Tunnen lievää ramppikuumetta.

Koen olevani vähintäänkin johdonmukaisuuteni äärirajoilla, mikä on epäluonteenomaista minulle. Mietin, miten minun tulisi puhutella suurta tuntematonta, siis teitä, jotka ette minua vielä tunne, kun itse koen olevani jo itselleni ja aiemmalle blogiyhteisölleni niin tuttu, että taukoamatta pelkään toistavani itseäni kyllästymiseen asti. Tulisiko minun nyt uuden tyhjyyttään kumisevan blogitynnyrin äärellä julistaa jotain teemaa, jonka tutkielmilla tämän tynnyrin täyttäisin? Tuleeko minun nyt kertoa, mikä on se selkeä järjen tiilistä tarkoituksen laastilla muurattu pilari, josta käsin aion rönsyillä pitkiä kurotuksia aidan vihreämpään puoleen jos toiseenkin, ja sitten taas notkeasti kiepsauttaa itseni takaisin keskiöön kuin tankotanssija? Tarvitsetteko kiintopisteen, ettei ala pyörryttää, vai hätäilenkö turhaan? Vai voinko jättää teeman avoimeksi, ja olettaa, että mahdollinen uusikin lukija ymmärtää ajoissa, ettei tässä ole ehkä mitään erityistä juonellista langanpäätä josta napata kiinni, vaan että sanallinen kudelmani on enemmänkin kuin sellainen Kodinykkösen alelaarin karvalankamatto, parhaina päivinä ehkä jonkinasteinen ryijy? (terkkuja Nollikselle).

Ehkä vain tyydyn lakonisesti kertaamaan rutiinein lastoitetun elämänlankani hidasta kasvua kohti oletettua valonlähdettä päivä toisensa jälkeen, selaan hetkiä ja havaintoja edestakaisin sanallisesti ja yritän löytää kelvolliset jyvät ja piikkisimmät akanat, ja sitten liioittelen kumpienkin lajityypillisiä ominaisuuksia riittävästi edes matalan julkaisukynnyksen ylittääkseni. Laatulupauksena tai jonkinlaisena enteenä voin uumoilla, että en tule unohtamaan näkökannoissani ja aihevalinnoissani ainakaan naiseuttani ja sen suomia asetelmia, jotka saavat minut tuntemaan itseni sukupuolellisesti vasenkätiseksi oikeakätisten maailmassa, ulkonäköäni, joka on minulle kuin iho, jolla aistin ympäristöni muutoksia, elämäntilannettani, hiuksiani, vaatteitani ja alati laajentuvaa pers…(oonaani).

Kokeillaanpa vaikka miltä tämä tuntuisi tänään.

Päiväni tänään on sisältänyt arkisen aherruksen lisäksi työnjohdollisia vastuita; iloinen taksvärkkiläinen, nuorempi tyttäreni, se jolla on pitkät hiukset ja suuri halu valloittaa maailma esiintyvänä Diivana, otti hoitaakseen viikkosiivouksen. Tämä ilahduttaa jopa keskivertoperjantaita enemmän, koska minulle on tulossa viikonlopuksi harvinainen vieras, ja minulla on siis juuri sopivasti enemmän aikaa keskittyä ruokahuoltoon sekä hoitamaan muutama ko. vieraan liiketoimintaan liittyvä juokseva asia, joista hän ulkopaikkakuntalaisena on itse estynyt. Kuka tahansa vieras on meillä harvinaisuus, asumme sen verran kaukana sivistyksestä, ja en tämänkään takia osaa suhtautua päälukumme tilapäiseen kasvuun mitenkään kiihkottomasti, vaan alan kokata ahdistuneena mutta mielissäni, ja juuri tässä kiirastulen hekumassa saan yhtäkkiä päähäni sellaisen pinttymän, ettei mitään saisi ostaa kaupasta valmiina. Muina päivinä, kun kello viiden puolisen ääreen pöydän ympärille kokoontuu vain normimäärä nälkäisiä suita, tiedostan kyllä moisen hyveen olemassaolon, mutta käyttäydyn viileän rauhallisesti kuin se ei koskettaisi minua lainkaan. Hunajamarinointi on hieno juttu, pakastepitsan päälle voi ripotella valmista juustoraastetta, ja pullaahan on kaupat pullollaan.

Tässä vaiheessa arvoisa satunnainen lukija, joka tuntee minut aiemmilta vuosilta, ja joita täällä ei ehkä vielä ole lainkaan, pohtii varmaankin äärettömän kanssainhimilliseen tapaan huolestuneena, kuinka paljon olen mahtanut saada painoani lisättyä sitten viime näkemän. Olenko täysin menettänyt otteeni ruokapoliittisesta vallankahvastani, onko kourani kirvonnut zumbaavan lanteeni jenkkakahvasta, vyörynkö päivästä toiseen kotimekossa ja reino-tohveleissa donitseja mussuttaen?

Odottava hiljaisuusko? Ei, täällä ei vaan vieläkään ole ketään muita kuin minä. Kerron kumminkin, vaikkette kärtä.

Suuresta uhosta huolimatta 40 vuoden rajapyykki rysähti niskaani taannoin yllättäen ja pyytämättä, enkä ollut päässyt tavoitepainooni. Asiat eivät kuitenkaan ole suuressa mittakaavassa muuttuneet miksikään, kuppikokoni esim. on ihan sama kuin ennen. Opettelen siis rauhanomaista rinnakkaiseloa vyötäröni vararenkaan kanssa, ja jos joskus kainosti kaipaan naapurisopua suurempaa ajan hengen yliotetta massasta, toteutan aikeeni ehkä hitusen eri asein kuin ennen. Olen oppimassa, että mitä paremmin hyväksyn itseni, erityisesti pyöreyteni ja kaareuteni, enkä häpeile niitä näyttää, sitä helpommin löydän asuja jotka korostavat vain hyviä puoliani. Itse asiassa vaatekokoni on tämän hyväksynnän myötä jopa hitusen pienentynyt aiemmasta. Kun siis 40-vuotispäiväni jälkeen yhtenä lokakuisena aamuna sireenimäinen hälytysääni ilmoitti ikäkriisin ja sitä kautta taivaan niskaan tippumisen välittömän vaaran olevan ohi, kömmin ulos turvaisasta soputeltastani (moi Pirjo ja Purjo), hylkäsin mustakaapuni, lainapeitteeni, ja astuin niiden varjosta keski-ikäisyyden auringon lempeään kiloon ihailemaan maailmaa ympärilläni oman napani sijaan.

Ehkä se ei tapahtunut aivan noin dramaattisesti, mutta juuri nyt ajattelen asiaa suosiollisesti. Kävin lääkärillä, ihan määräaikaistuksissani, ja hän kirjoitti näytepurkin kylkeen syntymäaikaani väärän vuosiluvun. KYMMENEN vuotta väärän, mutta oikeaan suuntaan. Tänään voin siis suhtautua ikäkriisiini jopa lempeästi.

torstai 17. lokakuuta 2013

Huhuu, onko täällä ketään?

Täällä muuten kaikuu, on tyhjää ja avaraa – ihan kuin minulla vintissä. Olen siis palannut. Sisustan ihan pian, mutta enkä vähän niin kuin se tyyppi, joka haki varastosta aina vain yhden tavaran päivässä, sen mukaan mitä tarvitsi. En ole vieläkään nähnyt sitä leffaa vai dokumentiksiko sitä väitetään, mutta olen hyvin vaikuttunut.

Ennen lähtöäni ehdin julistaa kansallispukuisen hätätilan. Tämän jälkeen, ennen kuin ehdin ilmoittaa ”I’ll be back”, tai muutakaan pahenteistä, tipahdin kaninkoloon, kätkin itseni maailmalta, uinuin lastuna aaltojen alla, siemailin unohduksen lähteestä, siemailin pirskahtelevaa, hyvässä seurassa, vähemmän hyvässä seurassa ja harvemmin yksin, kasvatin lapsiani yhteensä n. 15,5 cm, valmistin kokonaisen hautomon verran onnellisia kananpoikia erilaisissa marinaadeissaan, joskus jopa Pork-kanaa (pekonilla, siis), leivoin 32 juustokakkua (nyt myös Hyvää Paistettua Amerikkalaistyylistä Juustokakkua), pesin kahta vessaani n. viikon välein, lihoin, laihduin, lihoin taas, inventoin vaatekaappini, rakensin unelmien kotiini yhden kerroksen lisää (ymmärrättehän, siksi vintissä kaikuu), haudutin keski-iänkriisiäni miedolla lämmöllä, ja kaiken kaikkiaan olen mahdollisesti sitä mieltä, että tällä välin ei välttämättä ole tapahtunut mitään muuta mainitsemisen arvoista. Paitsi se, että olen opetellut käyttämään pilkkua aina ennen sanaa että. Paitsi tuossa edellisessä lauseessa.

Olen siis pitkästynyt, ja kaipaan seuraanne, ottakaa mut mukaan leikkiin jooko jooko jooko! Sitä paitsi keski-iänkriisini alkaa olla jo oikein murea ja maustunut, enkä siis ole enää yhtään niin hankala ja epätoivoinen kuin ennen.

En siis kuitenkaan avaa vanhaa blogiani uudelleen – joskus on mukavaa luopua vanhasta, ja toivoa, että saisi jotain aivan uutta ja ihanaa tilalle. Aina se ei toimi, eikä minulla ole edelleenkään toimivia tennareita, vaikka luovuinkin niistä edellisistä ihan suosiolla ja toiveikkaana, kun pohjat alkoivat irrota. Mutta koskas elämä olisi mitenkään erityisen täydellistä, ainakaan yli neljää sekuntia kerrallaan.