sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Like a jo-jo.

Koin eilen jotain poikkeuksellisen hienoa. Jojo, eli oululainen tanssin keskus sai vihdoinkin houkuteltua minut oikein ostamaan liput (yleensä olen vain hengannut heidän järjestämiensä ilmaistapahtumien liepeillä, poislukien taannoinen Race Horce Company). Houkuttelin Kaunomielen mukaani kiihkoillen "tule katsomaan kun Jorma Uotinen tanssii Anna Kareninana!" Kukapa tuota myyntipuhetta voisi vastustaa, harhaanjohtavuudestaan huolimatta. Uotinen oli tietysti Kreivi Karenin, ja Annana tanssi joku ihana ulkomaalainen nainen, jolla oli n. kaksi ilmettä kasvoillaan (kauhistunut ja kummastunut), mutta tuhat ja kaksisataa pelkästään vasemman kätensä pikkurillissä. Katsokaa halutessanne tarkemmat faktat produktiosta täältä, minä en niihin faktoihin niin keskity: https://www.jojo.fi/teoskuvaus-anna-karenina

Jo saliin jonottaminen oli melkoinen elämys. Paikalla oli 97% naisia, Kaunomieli selkeästi joukon nuorin. Elintasorouvia, älyköitä, kulttuurin suurkuluttajia ja varmaankin myös tuottajia, suurimmalla osalla älykkään näköiset sarvisankasilmälasit ja joko rohkein värein kuvioitu laadukas tunika tai sitten suuri värikäs huivi kietaistuna tumman asukokonaisuuden piristykseksi. Silti astetta enemmän variaatioita teemaan kuin normaalisti kaupunginteatterilla. Mietin, kuka ei kuulu joukkoon, ja jos en, niin haluaisinko sittenkin?

Tarvitsen kyllä silmälasit; kokeilin huvikseni hassunhauskannäköisiä apteekkilaseja, ja hämmästyin nähdessäni Kaunomielen kasvot pitkästä aikaa selkeästi. Tosin vain oikealla silmälläni, mutta kumminkin. Ehkä sellaiset suurehkot, sarvisankaiset olisivat vallan mainio valinta myös minulle.

Sitten ovi avattiin, ja heti ovella oli vastassa illan isäntä, Kreivi Karenin, hänen surullisen nuori mutta lumoava vaimonsa, hovimestarinsa ja taloudenhoitajansa sekä joukko muita, valkoisella kalkilla taustahenkilöiksi maalattuja hahmoja. Tulkaa sisään, istukaa pöytään, tännepäin, kas tässä, saako olla tuoli. Istuimme pyöreän pöydän ääreen, eikä meitä tainnut edes olla kovin montaa. Kaikki istuimet toki olivat täynnä ja esitys loppuunmyyty.

Istuimme toiseen, eli takariviin. Kaunomieli oli tästä sitä tyytyväisempi, mitä pidemmälle ilta eteni, koska eturivin edessä oli pöytä, jolla oli lautasia, tarjolla oli kivenmurikoita ja sulavaa jäätä. Ortodoksipappi tai -munkki kävi myös tuomassa niille siunattuja munia. Pöydillä tapahtui myös erinäisiä kierähdyksiä, ryömimisiä, rakastavaisten intiimejä kohtaamisia, ja heti alkuun Uotinen kävi nuuskimassa pöytien takana istuvia katsoja Venäjä-karhuna. Yleisöä myös haettiin tanssimaan, sinne lattialle, tanssiaisiin, ja sitten heidät karjuttiin poistumaan kun Kreivi Kareninille tuli kiukkukohtaus.

Olin alkuun yllättynyt ja jännittynyt, tuntui pelottavalta olla niin lähellä esiintyjiä, kaikki ilmeet ja reaktiot alttiina. Entä jos taas nauraisin hysteerisesti? Vääntälisin naamaani tuskaisesti, pyörittelisin silmiäni?

Sitten he alkoivat tanssia, ja rentouduin. En nauraisi, ei olisi mitään syytä olla tuskainen, he olivat niin mielettömän hyviä. Lavalla tapahtui outoja asioita, paljon. Kaikkea en ymmärtänyt, ja mietin, auttaisiko kirjan juonen tunteminen tässä hieman paremmin (muistan vain pätkiä elokuvasta), mutta sitten totesin, että mitä väliä, parempi vain saada tässä kaikki ja nyt, ihan miten päin vain tarjoiltuna.

Jossain vaiheessa porukka juoksi ympäri lavaa "tarjottimilla", siis hopeiset tarjottomimet vyötärönsä tai kaulansa ympärillä. Annalla tarjotin oli käden ympärillä, hän juoksenteli ympäriinsä kauhuissaan, hervottomana heiluvaa kättään tarjottomille kantaen. En ytmmärrä, mitä siinä tapahtui, mutta kun kyse on Venäjän historiasta, aina voi esittää olettaman, että tällä viitataan maaorjuuteen. Pappi syötti Jormalle keitettyjä kananmunia. Kaikki outous ei silti peitonnut itse tanssi voimaa.

Bändi oli ehkä hienointa, vaikka kaikki muukin oli huikeaa. Musiikki oli osittain flamencoa, osittain jotain muuta. Osittain se ei ollut musiikkia, vaan ääniä. Bändi ei erottunut näytelmästä vaan näytelmä kasvoi ulos bändistä. He olivat myös lavalla tämän tästä, tanssiin osallistuen. Mieslaulajan ääni oli niin kaunis. Tunti meni aivan liian nopeasti, tuntui, että tuo oli vain pintaraapaisu siihen kaikkeen, mitä nuo tanssijat osaisivat ilmaista, jos tanssisivat ilman tätä tarinan viitekehystäkin. Jorma tuntui tuossa seurassa jopa vähän pehmeältä, pliisulta, hyväntahtoiselta patriarkalta joka levitteli käsiään ylpeänä, katsokaa, nauttikaa. Kyllä kiitos, niin tein.

Vain yksi näytös, yksi ilta, vain n. 100 katsojaa. Mitä tuhlausta!

Tuo oli kertakaikkisen upeaa. En voi mennä tavalliseen teatteriin nyt kovin pitkään aikaan, sanoilla tapahtuvat asiat ovat niin kömpelöitä tämän jälkeen, kuin TA-VU-VII-VOIN tarjoiltua tekstiä. En olisi muuttanut tuosta mitään. Nyt oikein pelottaa, entä jos en olisi silloin kääntynytkään ympäri, ja kävellyt kolme askelta taaksepäin lippukaupan avoimelle ovelle, kun asia pälkähti yhtäkkiä päähäni.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Unohdan kaikki menneet askeleet.

Sisäisellä odottajanaisellani on tyhjän pesän kriisi. Ei oikeastaan ole mitään odotettavaa. Siis siinä mielessä, että se oikeuttaisi Sitku-elämiseen. Hän ei lähtenytkään enää pois, vaan jäi. Tarot-korttini kuiskailivat minulle noin alusta alkaen, mutta en silti antanut itseni juurtua uskomaan niin. Oikeastaan vasta nyt, kun hän alustavan aikataulun mukaan olisi ollut jo muutaman viikon ajan Etelämantereella pingviiniensä parissa, havahdun tämän tästä sellaiseen ylikuohahtavan kihahdukseen, että kas, mikäs könsikäs se tuossa onkaan, keittiössäni kokkaamassa aamupalaa.

Olemme palanneet tanssin pariin. Kun Valssimies tanssii tai soittaa kitaraa, minusta tuntuu, että näen hänen päänsä sisään. Näen miten asiat liikkuvat, miten notkea mieli hänellä on, vaikka se pystyykin pyörittämään suurta kuormaa kerralla. Alan uskaltaa välillä olla ihan vain vietävissä. Luulen, että joskus aiemmin olen yrittänyt olla, mutta siinä kävi huonosti, ja sitten olen ollut koko ajan ratin takana, ruorissa, vallan kahvassa tiukasti itse.

En silti vielä huolestuisi.

Vaikka kyllä minua toissapäivänä vähän hävetti. Hääräsin keittiössä varmaan jo toista tuntia, viikon ensimmäistä täysimittaista kotiruoka-ateriaa viimeistellen. Aurajuusto-punajuurivuoka kypsyi uunissa perunoiden kanssa ja pihvit olivat jo folioon käärittynä alatasolla muhimassa, pippuri-kuohukermakastike poreili hellalla kasaan kutistuen ja minä selasin netistä täydellistä suklaakakkureseptiä. Tietenkin pukeutuneena esiliinaan, jossa oli vaaleanpunaisia ruusukuvioita. Valssimies odotteli ateriaa miehekkäästi olohuoneessa näppäillen kitarasta klassisia espanjalaissointuja.

Kaunomielen Whatsap-viesti putkahti näytölleni. Hän oli saanut luennoitsijalta vuoden 1931 Naisen Ääni -propagandalehtisiä. Naiset, murtautukaa pois kyökistä, ottakaa oma oikeutettu paikkanne yhteiskunnassa! Oi miten hienoja!

Katsoin itseäni peilistä ruusuessussani. Näin pitkälle henkilökohtaisesti minä siis olin tällä ristiretkellä n. 90-vuodessa ehtinyt.

Löysin kuitenkin ihan mielenkiintoisen reseptin. Siinä oli monta melko turhan kuuloista kommervenkkiä ja työvaihetta. Minulla on sellainen syndrooma, että en pysty noudattamaan reseptejä. Yritän kyllä, melko usein. Muulloin käytän reseptejä vain inspiroitumiseen.

Nyt yritin noudattaa reseptiä, enkä skippaillut työvaihteista yhtäkään. Tai no en vuorannut irtopohjavuokaani leivinpaperilla, ja paistoin kakun ihan vain yhtenä könttinä, en jakanut kahteen eri vuokaan. Enkä tehnyt pinnalle spiraalia lastan avaulla. Enkä käyttänyt koristeluun lehtikultaa. Unohdin sipaista ohuet kerrokset aprikoosimarmeladia kerroksiin, vaikka muistinkin ostaa marmeladin. Niin ja koska lisäsin sulan suklaan voi-sokerivaahtoon liian kuumana, kompensoin asiaa käyttämällä aivan liikaa tuorejuustoa. 160 grammaa liikaa. En usko, että se on pahasta.

Oli suorastaan pelottavaa, että kakusta tuli niin paljon ohjeen näköinen. Kohta maistamme sitä, naismiehityksellä. Kehotin Valssimiestä evakoitumaan hetkeksi.




perjantai 7. syyskuuta 2018

Empty pages.

Hemmottelen itseäni ostamalla Tigerista turhuuksia. Mandariininhajuista käsisaippuaa. Kakunkynttilöitä. Vihkoja. Kulmalukkokansioita. Joogatiiliä. Porkkananteroittimen. Pesupusseja. Mausteita. Sateenvarjoja. Nylonkasseja.

Saan niistä ostoksista kummallista mielihyvää. En edes osaa suorittaa joogaa vielä niin hyvin, että tietäisin mihin tiiliä oikeasti käytetään.

Osa on tavallaan tarpeellisiakin. Kahdet rintaliiveistäni, identtiset, sitä Changen mustaa luottomallia, tekivät kaksoisitsemurhan. Tai ehkä se oli murha-itsemurha. Toisten liivien kaarituki tunkeutui ulos kanavastaan ja hinkkasi toisesta olkaimen katki ja vakavasti vaurioitti vasenta kaaritukikanavaa. Myös sivulliset saivat vaurioita; kaksinkertainen pesupussiviritelmäni oli hajalla. Kummallisesti nämä kahdet rintaliivit eivät olleet kumpikaan ne vanhimmat ja virttyneimmät, tai edes sellaset vähän harvemmin käytetyt, jotenkin hankalanmalliset tai -väriset yksilöt.

Ja niin pääsin jälleen Tigeriin. Ostin hennon ruusunpunaisen ja kirkkaan fuksianpunaisen pesupussin. Niitä pitää olla kaksi päällekkäin. En osta mustia pesupusseja, koska 95% vaatteistani on mustia, ja säilytän käyttöä odottavia pesupusseja pyykkikorissa. Ruusunpunainen ja fuksia erottuvat mustan seasta hyvin.

Aion yrittää toimia Dr. Frankensteinina ja säilöin toiset rintaliiveistä kaappiin odottamaan toimenpiteitä. Yritän parsia katkenneen olkaimen jälleen ehjäksi kunhan jaksan edes ajatuksen tasolla nostaa ompelukoneen esiin.

Ostan myös vihkoja. Aivan liikaa vihkoja. Ostan aina uuden, ja aloitan kirjoittamaan siihen ajatuksiani. Joskus ne liittyvät johonkin teemaan. Joskus eivät. En usko, että monikaan vihkoista on tullut täyteen, mutta uuden vihkon aloittamisessa on aina jotain keväistä tunnelmaa.

Nyt ostin kauniin muistivihkon, jonka saa niputettua kasaan kuminauhan avulla. Mustalla pohjalla on valokuvamaisia utuisia kukkia, jonkinlaisia sipulikasveja, oletan. Kannan tuota vihkoa mukanani, että kirjoittaisin ylös ajatuksiani, silloin kun niitä pätkähtää päähäni. Tai havaintojani. Ja voisin sitten myöhemmin kirjoittaa niistä jotain kaunokirjallista. Kuten André Brink.

Tutustuin Brinkin kirjallisuuteen sinä kautenani, kun Kahlasin kunnankirjaston sisältöä läpi A:sta lähtien. Lainasin kultakin kirjailijalta aina edes yhden teoksen, ja luin sitä sen verran kuin huvitti. Onneksi Atwood alkaa A:lla. Ja Allende. En tainnut päästä B-kirjainta pidemmälle.

Kävimme Kirpun kanssa kirjastossa, ja hän lainasi kirjan. Ajattelin, että tästä alkaa valtava, ahmiva lukemiskausi. Hän on nyt lukenut saman kirjan uudestaan ja uudestaan ainakin kolmasti.

Kesän jälkeen arki on ollut omalla tavallaan helpotus. Asiat lomittuvat ja pätkittyvät enemmän. Ei ole niin isoja kaoottisia lammikoita eri suuntiin tauhkovia tahtoja tai niin paljon eri ratkaisumalleja kuin tiiviisti tahditetuissa työ- ja kouluviikoissa. Huomio kiinnittyy muuhunkin, kuin niiden nappien painelemiseen, mitä aikuinen-lapsi rajapinnastamme löytyy, aina uteliaana kokeillen, mitäs tästä napista tapahtuu. Kirppu on hyvä arvaamaan, mistä napeista saa aikaan suurimmat ilmiöt. Nyt on kuitenkin jo hetkiä, että olemme vain samassa tilassa helposti ja turvallisesti ilman välitöntä provosoimisen ja provosoitumisen vaadetta.

Omat lapseni ovat lipuneet muutaman asteen kauemmaksi. Minulla oli siitä ensin hätä, mutta heillä tuntuu menevän ihan hyvin. Ja aina välillä he käyvät lähellä, helposti. Ehkä äiti-lapsi-suhteen ei pidäkään olla enää niin lähellä elämän keskiötä, kun on jo kolmattakymmenettä vuotta vanha. Tulee tilaa muullekin.

Olen kyllä juuri nyt taas aika väsynyt. Ihoa kivistää kuivuus, kun kesän hyvinvointi karisee nahasta rusketuksen myötä. Haluaisin nukkua ainakin 500 litraa, uida kilometrin manteliöljyssä, katsella horsmanhaituvaisia peltoja ainakin viisi päivää ja pohkeeni ja yläselkäni tulisi mureuttaa jollakin mekaanisella tai kemikaalimarinadilla.

Tanssiminen alkoi jälleen, ehkä siitäkin johtuu osa tästä. Pääni kuitenkin pitää tanssista, edelleen.

lauantai 1. syyskuuta 2018

Kun sata aurinkoo meille paistaa.

Koko viikko oli jotenkin pahaenteinen. Asiat etenivät tavallaan normaalisti, mutta aina välillä tunsin jedimäisesti notkahduksen voimassa, korkeampi tietoisuuteni tipahti jonnekin polvien tasolle ja kompuroin henkisesti. Tunsin myös fyysistä pahoinvointia.

Korvissani alkoi tinnittää, keskiviikko-iltana oma ääneni alkoi kaikua vasemmassa korvassani metallisella kaiulla aina kun puhuin.

Torstaina aloin vihdoin kuvitella olevani kärryillä - tarkastelin ihmisvihani määrää ja laatua ja totesin mahdollisesti olevani hieman viitearvojen yläpuolella. Tämä voisi siis olla pitkällistä, hiipivää migreeniä. Migreeni ei aiheuta minulle niinkään paljoa päänsärkyä, vanan huminaa, huonovointisuutta, ärtyisyyttä ja yleistä ihmisvihaa.

Lääkitsin itseäni tuhdisti ibuprofeiinilla, tarvoin läpi palaverien ja päivityksien, ja kun vihdoin pääsin kotiin jäsenet särkien julistin tarvitsevani suklaata ja hemmottelua. Makasin sohvalla koukuttuneena Älypään värisudokuun ja hankin niskaani vielä tuhdimman jumin. Nukuin Sirdaludin voimalla.

Perjantaina en olisi halunnut herätä. Oikeaan korvaan sattui elämä ja vasempaan äänet. Piirtelin kuitenkin sinnillä silmät naamaani, kaivoin eilisen paidan ylleni ja raahauduin innostavaan ja ajatuksia vapauttavaan workshopiin vuorovaikuttumaan ihmisten kanssa ja ideoimaan uusia tapoja luoda parempaa maailmaa. Himmeät lamput tuntuivat tuikkivan pirullisesti ja kiiluvan suoraan takaraivooni. Värit olivat liian voimakkaita. Järsin sokerinpuutteessa palaveriviinereitä jotka maistuivat siltä, että minulla on aivokasvain, ja kaikki makuaistimukset korostuvat ja sekoittuvat vielä normaalia enemmän. Siristelin silmiäni hahmottaakseni asioita edes jotenkin ja tungin estotta sormet korviini jos katsoin aiheelliseksi itse puhua; yritin vaimentaa oman ääneni metallista kaikua. Myös muiden äänet alkoivat kuulostaa akuankkaroboteilta. Olen tietysti varma, että koska menin paikalle maailma on nyt huisin paljon parempi kuin ennen, mutten muista miten.

Sitten joku tiputti avainnipun parketille, ja päässäni räjähti. Pakenin paikalta työhuoneeseeni googlettelemana otoskleroosin ja Menieren tautien oireita. Siitä puuhasta minut keskeytti nuori siivoojapoika, joka halusi pestä ikkunani. Keräilin tavarani, ja päättelin, että voisin poistua paikalta vaikka kotiin tai lääkäriin hakemaan vahvistuksen diagnoosilleni tai jonnekin täysin kaiuttomaan sensorydeprivaatiokammioon. Poika näytti edelleenkin kysyvältä, joten minä kysyin häneltä, onko nyt joku asia jonka minulta tarvitse. Ikkunalaudallani oli kuulemma tavaroita, ja minun pitäisi päättää, haluanko, että ne siirretään pois. Minä kysyin, onko sillä väliä. Ikkunaa ei kuulemma voi pestä kaikilta pinnoilta, jos tavaroita ei siirrä. Siristelin silmiäni, ja yritin päätellä, onko ikkuna pesun tarpeessa kaikilta pinnoiltaan. Ikkunan läpi siivilöityvä valo hankaloitti tilannetta. En osannut päättää. Kysyin pojalta, mikä on hänen tahtotilansa tämän ikkunan suhteen. Periaatteessa hän halusi pestä sen kaikilta pinnoilta. Raijasin siis ikkunan edestä pois kaiken välittömästi työn suorittamiseen tarvittavan aineiston, kuten vanhentuneet valokuvat pikku pallerotyttäristäni, käsirasvan, muovisen bonsaipuun, ex-miestä symboloivan woodoonuken, kasan outoja papareita, lokerikon, katiskan, keritsimet ja miekan. Hikoilin tuskasta.

Kun yritin päästä poistumaan ovesta, työkaverini työnsi käteeni A4-paperia, jossa oli pyytämäni herkullisen suklaakakun ohje. Hänellä oli paljon sanottavaa ohjeesta, mutta minä vain ulvahtelin ja poistuin.

Tulin kotiin, tein vielä muutamat pakolliset kuviot. Vuorasin pääni tyynyillä. Kävin lääkärissä. Lääkäri sanoi, että minulla on kurkku ärtynyt, ja virusinfektio. Flunssa siis. Kurkku kipeä. Ahaa. Entä se pahoinvointiolo? Voi se olla vatsaviruskin, sanoi lääkäri. Ai maanantaista asti? Norovirus voi kestää 1-10 päivää.

Otin kiitollisena vastaan sairauslomatodistuksen, joka vahvisti, että minulla on oikeus olla estynyt työnteosta seuraavien 78 minuutin ajan, jonka jälkeen alkoikin viikonloppu.

Nukuin noin 18 tuntia. Ehkä se oli vain virus. Tai ehkä olin väsynyt. Lepääminen on vaikeaa.