lauantai 17. syyskuuta 2016

But just when you think you've left me blind.

Tanssi on räjäyttänyt minut, ja elämäni, ja koko solutason olemiseni atomeiksi. Juuri nyt leijun pehmeässä, vaarallisessa syysilmasssa kuin auringonvalo pienissä maailmanhippusissa, kiertelen ja hajaannun, aina välillä tiivistyn johonkin kohtaa hieman, hajaannun jälleen. Ehkä talvea myöten löydän jonkin väliaikaisen muodon ja jähmetyn hieman, mutta vain hetkellisesti toivon.

Musiikki löytää minut kaikkialta.

Minä olen enemmän minä kun tanssin paljon. Sovin paremmin nahkoihini. Kun liikun vapaasti, ja pyrin vain olemaan rytmissä ja kuuntelemaan, harkinta jää pois minun ja elämän välistä, se ei ehdi siihen väliin, ja tuo varauksettomuus jää päälle myös silloin kun en tanssi. Tiesin, että tarvitsen elämääni enemmän musiikkia ja tanssia, sanoinkin niin, mutten tajunnut, miten suuri ero asialla minulle olisi. Olen myös lähempänä muita ihmisiä. Fyysisesti lähelle joutuminen avaa minussa jotain myös henkisellä tasolla. Minun ja muiden välille ei juuri nyt jää sitä epäröinnin ja harkinnan auraa, jossa liikkuu ajatukset "entä jos hän ei pidä minusta/hyväksy minua/mitäköhän toi minusta ajattelee".

Joskus vuosi sitten, hyvinkin tarkalleen vuosi sitten, vuodatin sitä, miten onnellinen olen. Että kas, olen onnellinen, tältäkö se tuntuukin. Nyt tuntuu jollain tapaa samalta, paitsi, että tämä on enemmän tyytyväisyyttä ja nautintoa siitä, millainen maailma on. Olen korjannut itseäni vähän. Vielä on toimimattomia osia, koneesta puuttuu kohtia, mutta tunnen silti jotain yleismaailmallista rakkautta ja levollisuutta. Tämä on vastaliike kevään masennukselleni. Pelkään vähän heilurin kääntyvän kohta paluusuuntaan, mutta kyllä minä siitäkin taas läpi pusken. Ehkä vähän paremmin työkaluin kuin ennen.

Löysin sattumalta yhden palan palapelistä, jota olen etsinyt pitkään. Että minulla ei ole kaikkia omia tunteita, vaan joissain asioissa, joissa minun pitäisi tuntea vaikka ihan omaa surua tai menetystä, hahmotankin vain heijastukset muista ihmisistä. Mitä he ajattelevat, mitä minun heidän mielestään pitäisi tuntea. Miltä minä näytän kun olen tässä tilanteessa. Minulla vaan ei ole kaikkiin tilanteisiin omia tunteita. Joskus ajattelin, että se johtuu siitä, että olen jotenkin pinnallinen, ja että se on jotenkin minun vikani, kun en osaa olla niin kuin pitäisi. Ja kun tunsin onnellisuutta, se tuntui väärältä, koska se oli vain oma tunteeni. Minä olen jotenkin kasvanut siihen ajatukseen, että minä en ole tärkeä, että se, mitä minä tunnen ei ole tärkeää.

Mutta kun minä olen tärkeä, itselleni, minä olen se pala maailmaa jonka vain minä omistan tämän hetken, ja minun pitää pitää tästä huolta.

Eilen tunsin työn iloa. Sain isot miehet värittämään perhosia tusseilla.

Kaunomieli oli yön kotona. Kun hän on näin lähellä, kotoa muuttamisen ei tarvitse olla niin radikaalia, että heippa, ja nähdään jouluna, ehkä. Se on hyvä. Ja olen salaa tyytyväinen, että hän arvostaa minun seuraani, ja tarvitsee sitä. Minä en siis ole vain ollut takertuvainen äiti. Minä olen ollut tarpeellinen, ja olen sitä vieläkin. Kiertelimme kaupungilla asioita toimitellen. Joimme kasuaalisti kuohuviintä, joissa merkeissä tapasin hänen poikaystävänsä äidin hyvin kasuaalisti ensimmäistä kertaa. Se oli mukavaa, vaikka jälkikasvumme muodostama pariskunta olikin kasuaalin tapaamisen henkeen verraten sangen piinaantunteen näköinen aluksi.

Näin kaupungilla nuoren miehen, joka on hoitanut ja halannut pandaa. Juuri muuta en hänestä tiedä. Mieleni teki halata häntä, koska. Mutta olin liian hidas, ja hän ehti kadota näköpiiristäni. Seuraavalla kerralla sitten.

Corner-of-the-eye-movement-naapurini ilmiintyy minulle keskimäärin kolmesti vuorokauden eri aikoina eri puolilla kaupunkia. Seuraavan kerran aion sanoa hänelle, että meidän pitää lakata tapaamasta tällä tavoin. Toisaalta, eihän meidän pidä. Tämä on mukavaa.

2 kommenttia:

  1. Helevetin hienoa kuvausta taas kerran. Voin oikein tuntea tuon tanssihomman voiman.

    VastaaPoista