tiistai 16. tammikuuta 2018

Room with some lace and paper flowers.

Asunnostani on nyt poistettu lähes kaikki geneerisesti epäesteettinen, mutta usein sangen hyödyllinen aines. Keittiön tasot kiiltelevät tyhjinä, lämmitetyssä pyyhetelineessä ei ole yhtään pyyhettä, en löydä talouspaperia, kännykänlaturia, saksia, kahvikuppia tai kaukosäädintä miltään näppärältä tasolta käteni korkeudelta. Sohvan selkänojatyynyt, ne, jotka ovat jo aivan lintassa kestettyään mm. kolminkertaisesti Downton Abbeyn kaikkien tuotantokausien sekä joka ikisen Suomessa esitetyn Ensitreffit alttarilla -jakson katsomisen, on möyhennetty, oiottu, ja viritetty lähes alkuperäiseen mittaansa. Sohva on siis käyttökiellossa, koska hengittäminenkin sen suuntaan saisi tyynyt lysähtämään huonoryhtisiksi. Jääkaappimagneettini on huolellisesti asetettu esteettisesti miellyttävään "satunnaiseen" rykelmään, ja kirjahyllyssäni on vastaavanlainen rento, äärimmäisen hauras harmonia. Ikkunalaudoilla on satunnaisia sympaattisia huonekasveja ja retroja esinemuistoja kertomassa, että täällä asuu onnellisia ihmisiä, jotka osaavat nauttia kauniista asioista.

En ole yhtään varma, olenko nauttinut tästä asunnosta riittävästi. Paljon joka tapauksessa. Jos oletetaan, että lähtölaskenta on alkanut, yritän loppuajan suorittaa rentoa nautiskelua ja elämän kauniisiin arkisiin hetkiin pysähtymistä aiempaa tarmokkaammin.

Eilen, estetiaspesialistitiimin poistuttua (Diiva ja Poika 2, kyyditsin heidät illalla kotiinsa), palasin asuntooni hyvin varovasti. Laitoin takin vahingossa ensin väärään naulaan, ja korjasin sen heti. Suoristin kengät telineessä. Tiristin itselleni varovasti hanapakkauspussista puoli lasia Rieslingiä murustamattomaksi iltapalaksi ja hipsuttelin jo kahdeksan korvilla sänkyyn Netflix ja Whatsap seuranani. Sänky oli oikeastaan ainoa tila kotonani, jossa ruumiinpainollani, hengitykselläni tai olemassaolollani, jolla on tapana näkyä irtonaisina esineinä, kuten jalastapotkaistuina villasukkina, hiusrenksuina ja puoliksi juotuina kahvikuppeina, en vaarantanut vaivalla luotua illuusiota boheemista, kodikkaasta mutta tilavasta ja käytännöllisestä kaupunkiasujan unelmasta.

Nukuin vähän ja huonosti, jännitin jo valmiiksi osaisinko aamulla pedata sängyn yhtä kauniiksi, kuin mitä vierashuoneen sänky oli ammattimaisen hotellisiivoojakaksikon jäljiltä.

Joskus pelkään lapsiani enemmän kuin itseäni.

Tänään työskentelin hetken lavastetussa kotitoimistossani. Kun en sohvaakaan voi käyttää. Diiva ryhdisti myös ruokapöydän ääressä olevan puusohvan päällisen niin kireäksi, ettei siihenkään henno istuutua. Ei tämä nyt niin kummallista olekaan, työpöydän ääressä istuminen, ihan tuolilla. Käsivarteni ovat kirjoittamista ajatellen jotenkin optimaalisemmassa asennossa.

Keittiön lattia on kummallisen muruton ja tiskipöytä kiiltää, hinkkasin sitä vielä viime hetkellä ikkunanpesuaineella. Valokuvat on nyt otettu, ja voisin nyt jo rentoutua, mutta oloni on vähän vieras. Tähän tunteeseen yhdistyy vielä se, että tämä on Valssimiehen lähdön jälkeen oikeastaan ensimmäinen tyhjä ilta, jolloin ei ole mitään erityistä tekemistä. Kello ei ole myöskään niin paljon, että olisin erityisen väsynyt.

Tai oikeastaan olen kyllä väsynyt, mutta vielä ei kannata nukkua. Jos kömmin nyt sänkyyn Netflix seuranani, saatan olla huomenna vähän pettynyt itseeni.

Kirjoitan siis tänne ostaakseni itseltäni aikaa, jotta minun ei tarvitsisi laittaa ruokaa tai lähteä kävelylle, tehdä päätäksiä tai keksiä itselleni jotain vielä monitahoisemmin liikuttavaa iltapäiväohjelmaa.

Olen kuitenkin syönyt vähän parempia asioita. Jukurttia ja caschew-pähkinöitä. Vähän salaattia. Raakaa porkkanaa. Eilen teimme herkkuruokaa; pannulla paistettua valkosipulia, sipulia, keräkaalta, siihen vähän hunajaa, suolaa ja mustapippuria. Falafeleja ja/tai naudan jauhelihaa. Ranskankermaa ja barbeque-kastiketta. Tuo oli ehkä viikkoon parasta, mitä olen elimistölleni tarjonnut, ja silti se maistuu jotenkin syntiseltä.

Taidan lähteä liikkeelle, hakea kaupasta lisää ranskankermaa, niin voin lämmittää eilisen ruuan jämät. Ainakin sen verran hekumallisuutta ja nautintoa tähänkin päivään.

Tämä biisi on jotenkin hieman liian koristeellinen minun makuuni, kaikenlaista kilkatusta helinää. Ehkä joku karsittu tai akustinen versio miellyttäisi minua enemmän. Jotain kiehtovaa 80-lukuista tässä silti on.



sunnuntai 14. tammikuuta 2018

What is this I see.

Otsatukkani on antanut periksi, ja saan sen melko hyvin taivuteltua toiselle sivulle muun hiusmassan reunalle. Se on suuri helpotus. Ulkoilutin tänään itseäni ostoskeskuksessa, ja n. kuukauden tauon jälkeen huomasin olevani jälleen näkyvä, vastakohtana näkymättömälle. Tekee sielulle hyvää kun ihmiset katsovat taas kohti.

Heräsin melko aikaisin, koska minulla oli aamukahviskypetreffit. On mukavaa, kun on noin miellyttävä syy nousta ylös.

Sitten minulla olikin hyvin paljon päivää jäljellä. Mietin, että ehtisin kävelylle, tai jopa tanssimaan fuskua. Voisin palauttaa kirjastonkirjat ja suorittaa järkeviä ruoka-ostoksia, loputonta tavaroiden järjestelyä ja ennakoivaa pakkaamista, joka edistäisi potentiaalisessa tulevaisuudessa häämöttävää muuttomahdollisuutta. Voisin puunata erinäisiä kiiltäviä pintoja ikkunatolulla ja rapsutella töhnää pattereiden välistä. Voisin myös käydä asuntonäytöissä. Harrastaa joogaa tai inventoida vaatevarastoni tai pakastimeni. Tehdä listoja asioista, jotka minun kannattaisi tehdä. Käydä läpi kontaktini, ja laittaa viestejä henkilöille, joiden kuulumisia en ole kysellyt pitkään aikaan.

Sitten kysyin itseltäni mitä minä tarvitsen. Kuulostelin, että edelleenkin soluni hinkuvat kukkakaalta tai jotain muuta tuoretta ruokaa, kikherneitä tai jotain, joka raksahtelisi hampaissa. Kaipaan myös venytteleviä liikkeitä rintarankaani fasettilukon laukaisemiseksi, sekä ehdottomasti jotain hauskaa ja turhamaista.

Söin kaksi pientä karjalanpiirakkaa keitetyllä munalla, koska ne sattuivat olemaan tyrkyllä, join hyvää kahvia ja omenamehua, joka on uusin ravitsemuksellinen paheeni. Aina kun nykyään puhutaan tuoremehuista, kauhistellaan niiden sisältämän sokerin ja energian määrää. Kyllä, omenatuoremehu sisältää hedelmäsokeria, paljon, ja siinä on energiaa, paljon, verraten lasilliseen vettä. Tiedän kuitenkin, että juomalla omenamehua en korvaa omasta ruokavaliostani vastaavaa määrää vettä, vaan jotain aivan muuta. Loputtomia paahtoleipiä, voilla ja vadelmahillolla. Pannukakkua. Sitruunakakkua. Pahanmakuisia joulusuklaita, niitä, jotka enää ovat jäljellä. Vastaavan määrän kinuskikastiketta (jota voisin valmistaa kermasta ja sokerista). Kaikki on suhteellista. Minun kulinaarisessa universumissani omenamehu on ehkä "bad cop", mutta poliisi kumminkin, eikä Hannibal Lecter.

Hain kotikummitukseni Annikin erityisesti hallinnoimasta kaapista käsipainot ja tein joitakin viitteellisiä liikkeitä ylävartalollani ja -raajoillani. Kuului kauan kaivattu napsahdus ja oloni helpottui kummasti.

Siirryin autoon, suoritin lastenkatsastuskierroksen. He voivat hyvin ja osaavat sisustaa. Siirryin ostamaan ruukkukasveja.

Halusin kukan keittiön ikkunalaudalle. Etsin ja harkitsin todella pitkään. Kävelin edestakaisin kukkarivistöjen välillä, niin kauan, että minulle ehti tulla nälkä. Katselin myös suojaruukkuja ja harkitsin ostaa kukkamultaa, mutta sitten ajattelin, että jos minulla olisi kukkamultaa ostettuna, tuntisin pakottavaa suorittamisen tarvetta, ja alkaisin vaihtaa multia, vaikka olen oikeasti hetkellisesti aika kamalan kyllästynyt kaikkeen suorittamiseen.

Viherkasvit ovat yleensä hyvin tyylikkäitä. Keittiöni ei ole välttämättä ensisijaisesti tyylikäs, vaan enemmänkin sympaattinen. Etenkin, jos kysyy jääkaappi-pakastin -yhdistelmältä, jonka ovet eivät mahdu kokonaan aukenemaan ikkunalaudan leveyden takia. Jotenkin joku värikäs kukka-kukka tuntui ajatuksena paremmalta kuin viherkasvi.

Mummoillani olisi ollut saintpaulioita ja pelargonioita. Pelargoniat haisevat. Mummollani oli sellainen pelargonian näköinen viherkasvi, joka haisi erityisen pistävästi. Sen lehti laitettiin korvaan, jos oli korvakipua, kai niillä oli joku puuduttava vaikutus. Minulla oli lapsena aika monta korvatulehdusta.

Pelargonioita ei ollut, enkä halunnut saintpauliaa, ne ovat jotenkin liian pölyisen, huokoisen ja kostean näköisiä keittiöön. Saintpaulioita laitettiin pistokkaista kasvamaan tyhjiin viilipurkkeihin.

Esikot ovat samaa kokoluokkaa kuin saintpauliat, ja periaatteessa kivoja, niistä ei tule mitään muistikuvaa lapsuudesta, vaan yhdistän ne Keski-Eurooppaan ja kevääseen. Mutta ne näyttivät jotenkin rupsahtaneilta. Ja ylipäänsähän ne rupsahtavat ruukussa aina liian nopeasti. Esikoista oli joku korkeampikin versio, joka näytti hieman silkkikukalta.

Tulilatvat ovat ihan mukavia ja turvallisia, mutta jotenkin niistä tuli hieman 90-luku mieleen.

Harkitsin jopa orkideaa. Minulla on sellaisia nyt kaksi, ja ne eivät ole kuolleet, vaan aina silloin tällöin puhkeavat kukkaan, josta olen joka kerta hyvin hämmästynyt. Olen ymmärtänyt, että orkideojen hoito olisi jotenkin tarkkaa ja sääntöjen noudattamista edellyttävää, enkä ole lukenut kyseistä ohjekirjaa, koska sellainen toiminta on minulle epäluonteenomaista. Molemmat orkideat ovat lahjoja, ja epäilen niiden hyvän elinvoiman juontavan tästä positiivisesta energiasta, joten luulen, että minun ei ole järkeä ostaa orkideaa itse. Nyt löysin kyllä hauskan orkideantyyppisen kasvin, jossa oli mustat viktoriaanisen näköiset lehdet, ja se ei ehkä teknisesti ollut orkidea. Mutta kukinnot näyttivät paleltuneelta parsalta. Ehdottomasti ei sopiva kasvi keittiöön.

Uuteen kotitoimistoa näyttelevään huoneeseeni löysin sivutuotteena rekvisiitaksi aloen, jossa oli iso nuppu, josta ilmeisesti puhkeaa joku eksoottinen kukka. Se näyttää oikein luontevalta Diivan kirjoituspöydällä, jonka avohyllyihin yritän haalia varastoistani jotain asiallisia ja ei-masentavan näköisiä toimistotarvikkeita. Toistakseksi olen löytänyt lähinnä epäasiallisia tai masentavia, mutta yritän huomenna paremmalla onnella.

Päädyin lopulta keittiön osalta vaaleanpunaiseen hortensiaan, jonka väri taittuu vähän sitruunankeltaiseen. Se rimmaa maireasti verhokapan kanssa.

Pidän kovasti hortensioista. Niissä on puumaiset, siistit varret, tummat selkeät lehdet ja ylellisen runsaat kukinnot, joiden värit ovat suoraan 50-luvulta. Hortensioissa ei ole mitään anteeksipyytelevää. Hortensia sanana kuulostaa hupsulta ja vanhanaikaiselta, samoin kuin gladiolus ja daalia.

Vanhan talon pihaan istutin valkoisia syyshortensioita. Takapihalle istutin lumipalloheisin, jossa on vähän samanlaiset kukinnot kuin hortensioissa.

Kun ostimme sen talon, se oli vasta valmistumassa, ja meni muutama kuukausi ennen kuin pääsimme muuttamaan. Odottaessa muuttoa näin unen, jossa asuin jo talossa. Laitoin hopeisia astioita tiskikoneeseen, vaikka tiesin, että se on ihan pöljää, ne eivät kestäisi konetiskiainetta. Katsoin pihalle sälekaihtimien välistä, näin ulkona lumipalloheisin ja silloisen mieheni. Oli kesä. Käytin sälekaihtimia kiinni ja auki, ja kun ne aukesivat taas, oli talvi ja satoi lunta. Sää vaihtui aina kaihtimista. Naksuttelin niitä edestakaisin. Se tuntui pahaenteiseltä, siltä, että näen vain sen minkä kuvittelen näkeväni tai haluan nähdä, en sitä mitä oikeasti tapahtuu.

On hyvä olla nyt tässä päivässä, eikä siellä. Olirjoittanut tästä aiemminkin, ehkä jopa toistuvasti. Kun asioiden antaa vapaasti kiertää pään sisällä, ne loittonevat ja palaavat, menevät välillä hukkaan. Joskus niihin törmää tai kompastuu yllättäen. Ehkä tämäkin outo möykky, kun sitä hieman potkaisen, vierähtää tällä kertaa entistä kauemmas, pidemmälle kiertoradalle.





lauantai 13. tammikuuta 2018

Jaksan kävellä ihan itse.

Hän lähti, ja lyhyen, kiireisen pyrähdysmäisen keskeytyksen jälkeen elämäni jatkuu samanlaisena kuin ennen hänen saapumistaan. Eroina aiempaan voin nyt havainnoida sen, että joulukalenterissani on jälleen määrättömän paljon luukkuja (en edes tiedä tarkelleen montako). Jos ajatellaan positiivisesti, niin sehän tarkoittaa, että minua odottaa joka päivä uusi ilahduttava yllätys. Tokihan minun pitää ne itse itselleni kehittää, mikä hieman lisää vaikeusastetta yllätysefektin toteuttamiseen.

Joskus yllätys kuitenkin hoituu aivan kuin itsestään. Kuten tänään, kun haimme Diivan kanssa noutoruokaa kaupungilta. Kotona yllätyimme, koska vegaani falafelrulla puuttui. Soitin ravitsemusliikkeeseen, ja kävin noutamassa uuden. Kävelymatka oli vain n. 800 metriä suuntaansa. Kotona yllätyimme jälleen, koska noutamani falafelrulla ei ollutkaan vegaani, vaan sivelty kananmunaisella majoneesilla. Diiva on allerginen kananmunalle.

Tällaisista tuplayllätyksistä pitäisi saada avata joulukalenterista kaksi luukkua kerrallaan, eikös?

Sain tehtävän: Pysähdy joka päivä kysymään itseltäsi, mitä sinä tarvitset. Kirjoita vastaukset ylös.

Minulle on hyvin nopeasti selvinnyt, että olen Maslowin tarvehierarkiassa Pavlovin koirien tasolla. Eilen kirjoitin ylös, että tarvitsen kunnollista ruokaa. Sellaista, jossa on ravintoaineita.

Ostin sitruunalaktritsaa ja Double Nougat -patukan. Tehtävänannossa ei otettu kantaa siihen, miten tietoisuuteen nouseviin tarpeisiin pitäisi reagoida.

Mutta ihan vakavasti ottaen, tarvitsen paremman fyysisen olon. Itsestäni huolehtiminen on minulle edelleenkin jotenkin kiellettyä huvia. Tänäänkin jätin menemättä lenkille, koska päätin, että minun on aivan pakko vahata keittiön lattia, ja epäilin, että jos menen ensin lenkille, en enää sen jälkeen jaksaisi vahata. Itseään toteuttava ennustus. Onneksi siis paikallinen ravintoloitsija järjesti minulle mahdollisuuden reippaaseen kävelyyn, sisältäen myös portaat, alas ja ylös kahdesti.

Harkitsen aiempaa vakavammin muuttoa. Tyttäreni, kumpikin erikseen, konsultoivat minua asuntoni esittelykuntoon saattamisesta. Aiempi, pieni ja kapea makuuhuoneeni, joka nykyisin toimii rumien ja ylimääräisten tavaroiden huoneena sekä pyykinkuivatustilana, näyttää kuulemma siltä, kuin siellä asuisi lapsi, joka on mahdollisesti ei-toivottu ja varmasti ei-rakastettu. Vähän sellainen Harry Potter portaiden alla -tilanne siis. Moisesta tunnelmasta voi potentiaaliselle kodinostajalle tulla huonot vibat.

Kannoimme Poika 2:n kanssa ylimääräisen vuoteen vinttiin ja aion naamioin tilan kotitoimistoksi. Nimenomaan naamioida. Kun teen kotona töitä, en käytä työpöytää, vaan mitä tahansa ergonomisesti arveluttavampaa välinettä, kuten mummon puusohvaa.

Diplomaattisin sanankääntein sain myös kuulla, että minulla on asunnossani melko paljon sisustuksellisia yksityiskohtia, jotka ovat kyllä oikein kiinnostavia, mutta eivät välttämättä aina aukea sivullisille, etenkin, jos he eivät tunne persoonaani ja tiedä minun olevan melko vaaraton.



Punnitsen näitä sanoja sisimmässäni jotta ymmärtäisin niiden merkityksen.

Kun kävelin kotiin toiselta ruoannoutoreissultani, vastaani tuli pariskunta. Noin kolmikymppisiä. Mies harppoi pitkin, 185-senttisen ihmisen askelin, nainen kipitti vieressä nopeutetusti, 155-senttisen ihmisen askelin. He pitivät toisiaan tarmokkaasti kädestä, ja keskustelivat. Jokin heidän asennoissaan, positiivisesti odottavassa kireydesssään ja keskittyneisyydessään viittasi, että ehkä he eivät olleet tunteneet toisiaan vielä kovin kauaa. Veikkaisin, että enintään puoli vuotta. En kuullut keskustelusta oikeastaan paljoa muuta, kuin naisen lähes kivahduksen tai huudahduksen, jossa ääni vähän agressiivisesti karkaa huutamisen puolelle "Siis mulle ihan TODELLAKIN käy mikä paikka vain!". Minä kuullostaisin mahdollisesti tuolta, jos minulla olisi liian alhaiset verensokerit, tai olisin hyvin, hyvin väsynyt siihen, ettei mies osaa tehdä mitään päätöksiä. Kyllä mies saa ottaa ohjat aina välillä. Nykyaikainen nainen on keskimäärin erinomaisen pätevä kertomaan, milloin ne pitää antaa takaisin.

Sitten huomasin, että minua vähän ärsytti nähdä pariskunta. Olen taas yksin. Käyn joka paikassa yksin. Tätä tämä taas on. Ei siinä sinänsä ole mitään hankalaa, ja yksinololla on ihan hyviäkin puolia, mutta kävi nyt mielessäni, että kun minulla kerran on parisuhde, niin olisipa tosi vinkeää, että voisi enemmän kokea niitä hetkiä, että on jotain yhteistä.

Olenkin ollut melko tunnoton Valssimiehen lähtemisen suhteen. Viimeksi lähtöön liittyi paljon pelkoa ja epätietoisuutta. Nyt niitä ei ole, ainakaan siinä määrin ja tilalla ei ole tuntunut olevan paljoa mitään. Diiva kysyi tänään, että entä ikävä. Enkö tunne ikävää? En välttämättä, kun en taaskaan muista, minkälainen tunne se on. Onko se edes tunne sinällään, vai onko se vain jotain erityisesti suunnattua vitutusta siitä, että olosuhteet ovat jollain tavoin väärät?

Viimeksi kun Valssimies lähti, epäilin tuntevani ikävää, ensimmäistä kertaa elämässäni. Näin jälkeenpäin väittäisin, että se oli pelkoa, joka läheni kauhua. Nyt en enää millään jaksaisi mitään niin dramaattista. Kateus ja vitutus lienevät siis ihan ok.


maanantai 8. tammikuuta 2018

Kun pääsky pitkän on matkan päässä.

Eilen ajoin kotiin lentokentältä, tiristin pussinpohjalta viimeiset punaviinit kauniiseen ja jykevään Ikea-jalkalasiin, hamusin syliini viimeiset joulusuklaat ja lainaromaanin, jota en missään vaiheessa oikeastaan ehtinyt joululoman aikana lukea paitsi silloin yhtenä unettomana yönä kun koin maailmantuskaa ja mietin kaikkia tekemiäni ja tulevaisuudessa odottavia vielä tekemättömiä virheitäni. Siirryin sohvalta hyvissä ajoin uuteen kovankimmoisaan vuoteeseeni, jossa nukkuessani uneni muodostuvat suurilta osin mielikuvista joissa kellun meressä tai muussa nestemäisessä materiassa selälläni. Nukuin perusteellisesti värikkäitä, elämäntäyteisiä ja touhukkaita unia nähden aamuun asti. Tänään vietän lepopäivää, koska en muuta voi.

Joululoman aikana toteutin henkilökohtaisen unelmani. Koin ihan omakohtaisesti oman versioni "Ensitreffit alttarille" -konseptista.

Loman alussa seisoskelin ihmisjoukossa, odottaen, että liukuovet avautuisivat ja sisään odotustilaan astelisi henkilö jota odotin, outona mutta tunnistettavana. Koin sen hetken, jolloin ajattelin, että entä jos vain lähtisin hipihiljaa nyt pois, huomaisiko kukaan? Kulkeehan täältä busseja keskustaan, en ole ainoa mahdollinen kyyti. Kahdesti luulin tunnistavani henkilön, koin jäätävä kauhua ja huomasin erehtyneeni. Kun vihdoin tunnistin, hänen kävelemänsä matka luokseni oli kovin, kovin pitkä mutten enää ehtinyt piiloutuakaan.

Lähes viiden kuukauden poissaolon jälkeen henkilö vaikutti mielestäni vieraalta, mahdollisesti kopiolta tai muuten vaihdokkaalta. Nuuhkin häntä epäluuloisena. Vein hänet kuitenkin kotiini vakaissa parisuhteenharjoittamistarkoituksissa. Aamupalalla hän sanoi ehtineensä jo ikävöidä näitä meidän kiusallisia hiljaisuuksiamme.

Seuraavina päivinä altistimme keskinäistä dynamiikkaamme rasitukselle mm. kokoamalla huonekaluja (tilaamani vuode ja tv-taso saapuivat vihdoin, juuri parahiksi) sekä harjoittamalla perhekeskeistä traditionaalista ruoanvalmistusta ja sitä seuraavaa ylensyömistä vaativissa uusioperheolosuhteissa, joissa sain lystikkäästi sovitella päähäni kiivaalla tahdilla mm. maanisen keittiöhenkilön, äidin, äitipuolen ja anopin naamioita, vaikka mahdollisesti olisin halunnut vain pitkästä aikaa leikkiä tyttöystävää taukoamatta.

Tämän ihmiskokeen totuuden hetki on se, jossa koehenkilö määräajan loppuessa päättää, haluaako uudestaan jäädä odottamaan seuraavat viisi kuukautta.

Joulujeni virta on takkuillut ja mutkitellut viime vuosina, olen jopa yrittänyt padota sitä kerran. Vaihtuva asuinpaikka ja miehitys vaikuttavat siihen, että joulut muuttavat muotoaan ja joistain perinteistä on pakko luopua uusien tullessa tilalle. Yksi mikä on ja pysyy on joulumörkö. Joka joulu vannon itselleni, että joulu on mukava, ihana asia, valonpilkahdus keskellä talvea, jonka tarkoitus on ilahduttaa minua, ei ahdistaa. Siivoaminen ei ole pakollista, voi himmentää valoja ja lakaista murut maton alle. Ruokaa pitää laittaa kuten aina, mutta nyt ei ainakaan tarvitse arvuutella, että mitä laittaisi, samat vanhat laatikot, kinkut ja lihakastikkeet kelpaavat hyvin. Ja silti se aina tulee, se kaamea peto joka saa minut vääjäämättä jossain vaiheessa ahdistettua nykyään kuvitteellisen, aiemmin todellisen kodihoitohuoneeni kauniin greigensävyisesti kuvioidun helppohoitoisen vinyylitason alle nurkkaan heijaamaan itseäni sikiöasennossa lattialämmityksen turvallisessa hohteessa.

Nyt joulumörkö yllätti minut vasta aattona, hyisellä parkkipaikalla. Herrasmies-Valssimies otti jääskraban ja alkoi jynssätä sulavalinjaisen ranskalaisen ajopelini ikkunoita ajokuntoon. Oli kylmä nihkeänhuuruinen oululainen talvisää. Käynnistin auton lämpiämään, ja yritin ihan vain pikkaisen raottaa ikkunaa huikatakseni, että takalasia ei tarvitse rapsuttaa. Ikkuna on sähkölaite, ja ranskalainen autoni, joka ylipäänsä on sitä mieltä, että on hyvin julmaa ja poikkeuksellista harjoittaa kuljetustoimintaa yli viiden asteen miinuskeleissä, suutahti moisesta ylenmääräisestä vaivasta elimistölleen. Ikkuna ei enää sulkeutunut, vaan aina sulkemisyrityksen päätteeksi laskeutui automaattisesti takaisin auki-asentoon. Viereen parkkeerannut joulupukki ei varmaankaan ensi vuonna tuo minulle lahjoja, paitsi ehkä palan mäntysuopaa.

Ajoin siis moottoritiellä ikkuna auki, -14 asteen kelissä, takapenkillä lapsi, joka oli juuri kotoa lähtiessä voittanut eipäs-juupas-kilpailun siitä, tarvitseeko automatkalla käyttää ulkohousuja vai ei. Kiroilin, toivottavasti enimmäkseen mielessäni. Mielessäni jo odotin sitä hetkeä, jolloin poimin kyytiin Diivan ja Poika 2:n joka sitten kyselee ihmeissään, miksi ikkuna on auki, jonka jälkeen antaa laajan ja perusteellisen analyysin autoni vioista, jonka jälkeen vertaamme ranskalaisten autojen ja Volvojen ominaisuuksia leveysasteillamme. Kiroilin vähän lisää.

Kun pääsimme Diivan parkkipaikalle, autoni peräkontti ei ensin auennut. Sitten se aukesi, tiputtaen kontin sisään puoli kuutiota jäätä ja lunta. Tämän jälkeen kontti ei sulkeutunut sähkökäyttöisesti. Olen kieltänyt nuorisoa toistuvin komennoin sulkemasta konttia manuaalisesti. Siihen on olemassa nappi, josta painetaan kevyesti, jonka jälkeen kontti sulavan elegantisti liukuu sulkeutuneeseen tilaan. Poika 2 ihmetteli huulet ymmyrkäisinä kontin sulkunappia osoittellen - miksei tuo nappi toimi? Onko siinä joku sähkövika tai jotain? Marssin kuskin paikalta kontin luo, rysäytin sen kiinni hartiaotteella ja sihahdin "V**** se on paska auto". Ajoimme kotiin hiljaisuudessa, ikkuna auki, vieno kaihoisa joulumieli rinnoissamme lepattaen.

Olomme helpotti viimeistään joulupöydässä, omatekoista lanttulaatikkoa syödessäni tunsin sentään suorittaneeni jotain oikein.

Kyllä minä jäin odottamaan. Kesää. En oikeasti muunlaista lopputulemaa odottanutkaan. Mutta halusin tehdä sen taas uutena päätöksenä, en pakosta tai sinnillä, vaan aidosti siksi, että haluan. Tai nyt minä oikeastaan yritän nimenomaan olla odottamatta. Jos onnistun, olen vain, tässä hetkessä, olotilassa jonka olen valinnut. Myöhemmin tulee uusia hetkiä.




keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Avataan paras viini.

Tunsin itseni eilen huijariksi. Kiertelin tyhjässä, kolhuisessa mutta jotenkin sympaattisessa asunnossa, availin ikkunoita ja kaapinovia, koputtelin seiniä arvioivasti, haistelin ilmaa epäluuloisena, esitin mukatärkeitä kysymyksiä, joiden vastaukset teeskentelin ymmärtäväni. Paljon jätin kysymättä, kuten mikä on kylmäsilta, joka aiheuttaa kondensoitumista? Miten kylmiön moottori toimii? Miksi se on vielä kylmiössä, jos se on jo "purettu"? Miksi se on niin iso, että on tavallaan kahden huoneen puolella? Onko tämä muovimatto peräisin 70- vai 80-luvulta? Oliko tuo tontin vuokran nousu per vuosi vai kuukausi? Onko tuolla länsi (sen melkolailla tiesin itsekin, että on). Onko edellinen asukas ollut värisokea? Onko tämä kohta parketista toiminut keilailuratana? Miksi tässä seinässä on vitriiniovi, jossa on n. 10 cm syvä kaappi? Onko maailmassa oikeasti näin paljon hirsipaneelia? Mitä tuo mönjä on, jota tuolta on valunut? Olenko järjiltäni?

Sen minä kysyin ääneen, että ei kai tuo ole kokolattiamatto. Tuossa vessassa. Kyllä, ja se on kuulemma alkuperäinen.

On monia alkuperäisiä asioita joita arvostan sisustuksessa, mutta vessan kokolattiamatto ei ole sellainen.

Suustani pääsi myös muita omituisia, huijarituntemuksia aiheuttavia asioita. "Mieheni on paljon matkoilla". En ymmärrä miksi sanoin noin, tai mihin tuo liittyi. "Henkilö, jonka kanssa epäilen tulevaisuudessa harjoittavani parisuhdetta samasta osoitteesta käsin oleskelee koko ajan ulkomailla" olisi ollut oikea ilmaisu. Sitten sanoin, että "minulla on erittäin allergisia lapsia". Ihan kuin niitä olisi sellainen 12-13-päinen lestadiolaispesue. Muistin melkolailla heti, että eihän minulla enää edes ole lapsia, ja punastuin selittämättömästi. Tai siis onhan se yksi, potentiaalinen lapsi-ikäinen henkilö hypoteettisessa perheyhtälössämme, mutta hän ei ole allerginen.

Sää on valtavan huono. Se on huono autoille, jalankulkijoille, pyöräilijöille ja lentokoneille. Ainakin. Epäilen, että myös potkukelkkailijoille ja kottipyöräilijöille. Luistelen kohta silti, ranskalaisella ei-talvikäyttöautollani toiveikkaasti lentokentälle katsomaan, josko saisin paluupostina mukaani jotain kotiinviemistä.

Otsatukkani ja minä pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, miltä hänen pitäisi näyttää otsallani. Tämä vaati pitkän, perusteellisen keskustelun, harkinta-ajan ja purkillisen Casting iced truffle -väriseosta. Mietin pitkään, raaskinko uhrata olemuksestani sen autenttisen yksityiskohdan, että hiukseni ovat melko pitkään olleet ihan omanvärisensä. Se on ollut mukavaa, ei huolta juurikasvusta tai värin tunkkaantumisesta. Oloni on ollut persoonallinen ja luonnollinen ja ekologinen. Turvallinen.

Nyt sitten pääni on huurteisen tryffelin värinen, olen keinotekoinen, ja tyytyväinen. Nyt tässä hommassa tuntuu olevan joku juju.

Ja kyllä, se juju on hitusen samaa tavoitteleva kuin Zooeyllä, mutta jos olisin lähelläkään tuota hurmaavuutta, oveni karmeja raapisi joku hollywood-agentti, enkä mitenkään ehtisi jorista tyhjänpäivisiä netissä.



Olen viime päivät vältellyt ruuanlaittoa sen takia, että luulen parina seuraavana viikkona suorittavani sen suhteen osuuteni aivan riittävän moninkertaisesti. Päivät hupenevat, ja pikkuhiljaa varustan kaappejani kaikenlaisilla jouluruokien esiasteilla. En kuitenkaan vielä kovin järjestelmällisesti tai kattavasti, ja pikkuhiljaa minua alkaa hermostuttaa. Ehkä kaikesta tuleekin iso kaaos.

Mutta ei se mitään. Nyt minulla on punaviintä. Se lohduttaa, jos on kaaos. Viisastuin viime vuodesta, ja täydensin varastoni ajoissa. Kävimme kaunomielen kanssa oikein viinantrokausreissulla Ruotsin puolella. Siellä oli huhupuheiden mukaan vähän halvempaa, ja ainakin se oli hyvä tekosyy istua autossa ja höpöttää pitkään ja hartaasti minkään keskeyttämättä.

En ollut ikinä ennen käynyt Systembolagetissa. En tiennyt missä se oli. Kauppakeskuksen pihassa oli iso kyltti, tai sellainen torni, jossa eri logoja, ja yksi niistä oli Systembolaget. Parkkeerasimme sen juurelle, ja aloimme etsiä ko. erikoisliikettä. Kävelimme kauppakeskuksen läpi kahdesti, ei tulosta. Kävelimme sen vasemmalle puolelle, ja oikealle ulkokautta kiertäen. Ei tulosta. Hampurilaisbaarin ikkunoiden läpi ihmiset katselivat meitä masentuneen säälivinä, siinä ne Finnjävelit tarpovat -14 asteen pakkasessa edestakaisin halpaa viinaa etsien.

Lopulta löysimme Systembolagetin pitkähkön, kapean, mahdollisesti ei-ajoneuvokäyttöön tarkoitetun kujan päästä. Sieltä pois ajaminenkin oli vaikeaa.

Jostain syystä juuri nyt asuntoni on kaaoksessa, en osaa tarttua mihinkään, ja olen jokseenkin hermostunut.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Taken by the wind.

Sisäinen odottajanaiseni on palannut. Se sitku-elämää viettävä henkilö, joka ei elä tässä hetkessä, koska elämähän alkaa vasta jossain tuolla tulevaisuudessa. Onhan se toki minun tilanteessani ymmärrettävää, mutta koska odottavan aika tapauksessani on kohtalaisen pitkä, olen ottanut henkiseksi tavoitteekseni olla olematta päätoiminen odottajanainen.

Odottajanaisen välttelyn osalta syksy meni siinä mielessä hyvin, että olin liian väsynyt odottamaan. Olinhan koko kevään ja kesän odottanut sen varsinaisen odottamisen alkamista. Kesällä piti ottaa jokaisesta yhteisestä hetkestä mahdollisimman paljon irti, koska ne olivat luetut, ne hetket. Odotin ajan loppumista ja hyppyä tuntemattomaan. Ja sitten alkoi niin pitkä odotus, että oli sangen järkevää ajatella, ettei sitä kaikkea odotettavaa aikaa kannattaisi käyttää ihan vain odotteluun. Minulla oli paljon suunnitelmia sen suhteen, mitä tekisin odottamisen sijaan, mutta sen sijaan olinkin vain melkoisen väsynyt koko ajatukseen. Tai ajatteluun ylipäänsä.

Nyt sitten on tulossa joulu. Joulun odotusta varten on suorastaan olemassa joulukalentereita. Odottaminen on suuri osa tätä tradioita. Ole siinä sitten olematta odottajanainen.

Avasin joulukalenterin ensimmäisen luukun marraskuussa, koska ennen joulua on hetki, jolloin menen lentokentälle vastaan. Odotan niitä pariakymmentä hengästyttävän täyttä päivää, joiden aikana kotini täyttyy ihmisistä jotka tulevat ja menevät ja syövät lanttulaatikkoa ja suklaata ja keitän kahvia ja paistan munakkaita ja suunnittelen vegaaneja ja kananmunattomia ja kalattomia ja maidottomia jouluherkkuja kermaisten, porsaisten ja voita tihkuvien perinteisten versioiden rinnalle. Tulen pitämään siitä, ja olemaan jälleen kovin, kovin väsynyt, kun se taas päättyy. En tiedä kuinka väsynyt, tai miltä minusta tuntuu, kun se päättyy, ja sitä odotan vähän huolestuneena.

Joulun ajankohta on tänä vuonna mielestäni paradoksaalinen.

Aina välissä, toivon, että on hetkiä jolloin saan miettiä, että mikä tuo ihminen nyt olikaan. Että se on sittenkin ihan oikea ihminen, samanlainen tai erilainen kuin ennen tai mitä muistin, eikä vain Whatsapin kautta päivieni kulkua rytmittävä, pikkuhiljaa yksiulotteiseksi kuvaksi muuttuva tekoäly, jota voisin kohta alkaa olettamaan jonkinlaiseksi oman persoonallisuuden haaraksi, mielikuvitusystäväksi, jonka olemassaolevaksi kuvitteleminen tuo jotenkin turvallisen olon sellaisena aikana, kun alkaa jotenkin tajuta olevansa taustastaan irrallinen, erillinen, itsenäinen olento.

Odottajanaiseni, nyt kun se taas pitkästä aikaa heräsi, tai vain huomasin sen taas lurkkivan nurkissa ja pulpahtelevan esiin minussa yhtenä sivupersoonistani, on kovin tarmokas. Se miettii elämää jo pitkälle kevääseen. Kesään. Seuraavaan syksyyn. Vuosia eteenpäin. Kuvittelee asioita, joita minulle voisi tapahtua, koska minullehan voi nyt periaatteessa tapahtua mitä vain. Kuvittelee asiota, joista innostun, ja mitä minulla on ylläni silloin kun niin tapahtuu. Suunnittelee hankkivansa kuntosalikortin siksi aikaa, kun siinä asunnossa, jota en ole vielä ostanut, koska en ole laittanut tätä nykyistäkään vielä myyntiin, tehdään sauna- ja kylppäriremontti. Ja aikoo löytää käytetyn 70-luvun nahkasohvan, ja kasvattaa hiuksia pidemmiksi niin kauan kuin tämä otsatukka, joka ei saanutkaan minua näyttämään aivan riittävästi Zooey Deschanelilta, katoaa. Listaa asioita, joita kirjoitan.

Tilasin sängyn. Viikkoja sitten. Odotan sitäkin. Meidän sänkyä. Se entinen oli minun vanha sänkyni, ja melkoisen huono selälleni, ja sitä ei tavallaan enää ole. Minulla on nyt kohta kaksi kuukautta ollut n. 20-neliöinen makuuhuone, jonka ainoat kalusteet ovat kampauspöytä ja lipasto, ja sellainen ranskalainen naulakko josta roikkuu käsilaukkuja. Ei sänkyä siis. Olen nukkunut vierashuoneessa, paitsi jos minulla on vieraita jotka eivät halua minua kanssaan samaan sänkyyn, jolloin olen nukkunut ylimääräisten tavaroiden huoneessa jossa on yksi ylimääräinen sänky, paitsi niinä iltoina, jos olen nukahtanut sohvalle. Yhtenä iltana, ei montaa päivää sitten, olin menossa nukkumaan ja seisoin eteisessä neuvottomana, en tiennyt mistä ovesta mennä. En muistanut missä tyynyni ja peittoni olivat. Oloni oli vähän koditon omassa kotonani.

Tavallaan odotan, että sänky tulisi, etenkin ennen joulua, mutta toisaalta tiedän, että tietynlainen keskeneräisyys ympäristössäni sopii hyvin pääni sisällölle. Täällä ei ole vielä kertaakaan ollut valmista.

Toisaalta odottajanaiseni tuntuu olevan vähän erilainen kuin ennen. Ei niin turhautunutta raivoa täynnä. Joskus kauan aikaa sitten, kun odotin, taukoamatta, asiaa toisensa jälkeen, epäilin oikeutetusti, että saatoin pettää itseäni. En ollut oikein varma, odotanko turhaan, olisivatko ne odottamani asiat ja tapahtumat ja muutokset sellaisia, että elämäni olisi lopulta sellaista kuin haluaisin. Valmista, ja sitten voisin olla onnellinen. Nyt en oikeastaan odota muutoksia. Odotan tiettyjä asioita, mutta oikeastaan vain koska on olemassa aikajana ja kalenteri, ja yleensä aika kulkee aikalailla pedanttisen lineaarisesti.

Ehkä en kuitenkaan enää odota ihan niin paljon. On monia hetkiä joissa vain olen ja annan ajan kulua, tyytyväisenä siitä että saan jatkaa tätä. Ja tyytyväisenä tähän, johon kuuluu olennaisena osana se että asiat muuttuvat, ja tarvittaessa muutan niitä. Että on keskeneräistä, vaihtelevaa, kausiluonteista, ja elämääni tulee uudelaisia asioita, ja mielellään myös yllättäviä asioita, joita en ole osannut edes odottaa. Ja koska kaikki ei tapahdu heti, tästä luonnollisena seurauksena tapahtuu odottamista.

Nyt on enää muutama päivä siihen kun avaan joulukalenterin viimeisen luukun ja oikeastaan en edes odota sitä. Puuhastelen, juon glögiä ja teen mitä haluan. Nukun levottomasti ja huonosti, koska fyysisesti olen kovin hermostunut, vaikka jostain syystä pääni ei tajua sitä. Ehkä pääni mieluusti pysähtyisi tähän hetkeen vähän pidemmäksi aikaa. Siten se parikymmentä päivää ei kuluisi niin äkkiä.


keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon.

Minulla on rubensmaisen rehevä, vuolaan ylitsepursuileva, tanniineiltaan rikas ja paahteisen kehittynyt flunssan jälkioireyhtymä. Hersyvä räkää, roiskuvia ysköksiä, hivuttavaa kutitusta henkitorvessa, hiekan tunnetta silmissä ja sangen muussattu olo.

Ei kuitenkaan enää kuumeinen, nyt huomaan eron aikaisempaan. Olen mallia "kylmäkkö", eli ruumiinlämpöni ei juurikaan nouse yli 35,5 asteen, 36 asteen ylityksissä en koe olevani aivan oma itseni, ja 37 ylittyy hyvin harvoin. Niin nytkin, kun olen potenut tätä vuosikymmenen ilmaisuvoimaisinta flunssaani. Influenssa, jossa hiuduin viime talvena, muistuu mieleen lähinnä vain sinnikkäänä ja kovana lihaskipuna.

Luulen, että olen tämän taudin kanssa jo hyvin voiton puolella, kunhan malttaisin levätä vielä päivän. En ole tehnyt niin monenakaan päivänä, koska elämä on tylsää jos vain lepää.

Hautausmaalla olisi kunniavartio. Sankarihautojen vieressä on kunkin sankarivainajan kanssa mahdollisimman samanikäinen vapaaehtoinen mies. Ikähaarukka on 13-55, luin lehdestä. Minusta idea on hieno. Oikein kateellisena mietin, että miksen minä keksinyt tuota. Mieleni teki mennä katsomaan tätä, mutta flunssa, väsymys, ja sen tiedostaminen, että tyrskisin hallitsemattomasta mielenliikutuksesta julkisesti, tällä kertaa hyvin massiiviset etanaräät poskilla, puhuu minulle järkeä.

Kun kuulin siitä kunniavartiosta, olin vähän ihmettynyt siitä, että vapaaehtoisiksi kelpuutettiin vain miehiä. Toisaalta ymmärrän, että on yritetty hakea mahdollisimman tarkasti näitä sankarivainajia kuvaava joukko. Toisaalta sukupuoli on vain yksi ihmisen ulottuvuus. Mitä ajatuksia siitä olisi katsojille herännyt, jos jonkun sankarivainajamiehen haudalla tämän päivän Suomessa olisikin ollut kunniavartiossa nainen?

Olen ollut vuoden mittaan enenevässä määrin vaivaantunut kaikesta Suomi 100 -teemailusta, joka on lähinnä ilmennyt tuotteiden mainostuksena. Ostakaa, tai olette epäisänmaallisia. Enkä muutenkaan ole niitä, jotka innoittuvat asioista, joista massan mukana pitäisikin innoittua. Eilen kuitenkin aloin saada kylmiä väreitä, kun ajattelin, että maailmalla valaistaan asioita sinisiksi meidän maamme takia. Ja me täällä valaisemme Saana-tunturin. Se näkyy varmaan pitkälle avaruuteenkin. Lähdin töistä. Taivaanrannassa oli harmaan pilvimassan keskelle repeytynyt kaistele tummaa yötaivasta, ja siinä himmaili kauniita sinisiä revontulia. Näkiköhän kukaan muu niitä?

Aamulla märisin, kun näin Googlen päivän kuvan.



Eilen suunnittelin tätä päivää, ja mielikuvittelin makaavani sohvassa ja katsovani, miten Sauli ja Jenni kättelevät valtavan määrän ihmisiä. Joisin kahvia. Omaisin mielipiteitä muiden asuista ja tyyleistä. Nyt tajusin, että minun pitäisi paikallistaa kaappiin säilömäni johdot, jotta voisin viritellä television jälleen käyttökelpoiseksi. Uusi asiallinen, aavistuksen funkkishenkinen tv-tasoni ei ole vieläkään saapunut.

Ehkä minä vain etsin ne johdot. Jos taloudessani olisi paikalla mies, valitsisin juuri nyt olla sovinisti, ja väittäisin, että se olisi hänen hommaansa.