maanantai 22. toukokuuta 2017

Darling its better down where it's wetter.

Olen diagnosoinut itselläni ylirasituksen. Kokonaisvaltaisen sellaisen. Ensin epäilin fyysisistä oireista johtuen ylikuntoa, mutta vaikka olenkin viimeisen vuoden aikana liikkunut oikein mukavan määrän ja mielelläni, selitys ei silti ollut lainkaan uskottava. Todennäköisempi selitys on, että olen ihan vain tavallisesti ja tylsällä tavalla väsynyt, monesta eri syystä. Kuinka kummallista, että menee 44 vuotta, ennenkuin tajuaa, että asiat liian suurina pitoisuuksina väsyttävät, vaikkei niihin liittyisikään aina mitään erityisen toksiinista.

En varsinaisesti lepää, koska sen yrittäminen aiheuttaisi minulle todennäköisesti enemmän ongelmia kuin lepäämättä jättäminen, mutta yritän tehdä palauttavia mielikuvaharjoituksia. Nukkua ja tehdä kivoja asioita. Pitää tehdä myös työläitä asioita, ja ne ajoittain hieman takkuavat noin niinkuin suorituspuolella, mutta yritän ottaa asian kerrallaan. Kuten ylioppilasjuhlat. Minulla on hieno suunnitelma siitä, mitä kaikkea niihin liittyy. En ota stressiä siitä, että stressaisin liikaa. Stressaan joka tapauksessa, yritin tai en. Ihan sama vaikka stressaankin, kunhan vain saan kaiken suoritettua ja olen siihen tyytyväinen. Nautin minä siitäkin. Nautin stressaamattomuudesta sitten eri kerralla joskus muulloin, kun minulla ei ole ylioppilasjuhlia järjestettävänäni. Jos joku tulee vielä kertomaan minulle, miten voisin tehdä asiat helpommin ja olla stressaamatta, saatan olla ainakin henkisesti väkivaltainen. Leave me alone, I know what I'm doing.

Olen kevättalven aikana, lähinnä työpöytäni ääressä itseäni uudelleen ja uudelleen kylmäkäynnistäen syönyt sokeria turboahdetussa muodossa, mm. n. 45 twix-patukkaa. Sitä hetken ehdin jo ihmetellä, että minne ne kaikki oikein hävisivät, mutta kas, löysinkin ne viime viikolla vyötäröltäni. Muutama oli ahtautumassa liivieni napakan sivusyrjän kautta kainalon puolelle, mutta kyllä, nekin olivat ihan tukevasti vielä tallessa eivätkä vaarassa kadota mihinkään. Maailmassa on siis edelleenkin järjestys ja oikeudenmukaisuus, myös silloin, kun sitä ei erityisesti kaivattaisi.

Eilen pohdin fyysistä hyvinvointiani. Sitä, että miten olen päätynyt tottumaan siihen tilanteeseen, että kantapääni ovat koko ajan niin kipeät, että kävelen kuin pieni merenneito. Ihan normaalisti siis, mutta "joka kerta kun astut maahan, koskee jalkoihisi ikään kuin olisit veitsenterään astunut ja veresi olisi purskahtamaisillaan esiin." Tuo oli suora lainaus lapsuuteni viihdyttäjästä, WSOY:n Hauska Satukirja vuodelta 1966. Löysin sen jälleen, ja avasin umpimähkään. "Sitten kun oma rakas äitimme kuoli, ei meillä ole ollut onnellista hetkeä. Äitipuolemme lyö meitä joka päivä ja potkii meidät pois, jos tulemme lähelle. Ruoaksi saamme kovia leivänkuoria, joita jää tähteeksi, ja koirallakin pöydän alla on paremmat päivät kuin meillä, sillä se saa usein makupaloja. Tule, lähdetään pois avaraan maailmaan." Yhden sadun onnellinen loppu menee näin: "Rotta rupesi jyrsimään nuoraa, nuora hirttämään teurastajaa, teurastaja tappamaan härkää, härkä juomaan vettä, vesi sammuttamaan tulta, tuli polttamana keppiä, keppi lyömään koiraa, koira puremaan possua ja pikku possu hyppäsi aidan yli. Ja niin pääsi vanha eukko lopultakin kotiin yöksi."

Ovatko maailman realiteetit muuttuneet 60-luvusta? Tai viihde? Lastenohjelmat ovat nykyään liian väkivaltaisia, kuulen sanottavan.

Mutta takaisin jalkoihini. Aloin miettiä, että missä vaiheessa totuin tähän kipuun. Jossain tangotunnin ja fuskun välimaastossa, luulen. Ja voisiko sille tehdä jotain. Eilen venyttelin säärieni alaosia hieman sinnikkäämmin. Tavalliset venytykset ovat liikaa, tarvitsen vain pientä hivuttavaa liikettä lihaskalvoilleni että ne liikkuvat vaimeasti suhisten toistensa lomassa eivätkä kalkkeudu aivan kokonaan sementiksi.. Kuka jaksaisi venytellä niin paljon kuin vanheneva ruotoni vaatisi?

Juttelin asiasta istuessani terassilla, ensimmäistä kertaa lämpimässä tänä keväänä, mutta yhteensä toista kertaa. Olen tullut siihen ikään, jossa tapaan tuttaviani, ja alan keskustella fyysisistä vaivoistamme. Keskustelun innoittamana diagnosoin itselläni plantaarifaskiitin. En haluaisi tehdä mitään sen parantamiseksi vaadituista toimenpiteistä. Haluaisin vain olla nuori ja norja, ja että kaikki vaivani paranisivat itsestään kunhan vain hetkeksi lakkaan ajattelemasta niitä.

Venyttelyn seurauksena pohkeisiini palasi hieman tuntoa, ja ne olivat tänään niin kipeät, kuin olisin aivan vasta tanssinut polkkaa kolme tuntia. Ulvahtelin aamulla. Miten palkitsevaa.

Olen puhunut asioista, ääneen, Valssimiehen kanssa. Olen siis pakottanut itseni sanomaan asioita, kuin hyppäämään liian korkealta liian kylmään veteen, monta kertaa nenästä kiinni ottaen ja hengityksen varmuuden vuoksi keskeyttäen, ja sitten taas peruen ja epäröiden. Mutta lopulta kuitenkin vain astunut laidan yli. Sanonut asioita, hän on vastannut nopeasti ja epäröimättä. Ja sitten seuraavana päivänä palannut asioihin ihan itse ja hyvin käytännöllisesti. Ja aina vähän jotain lisää, kun vain joskus ehdimme olla samassa paikassa yhtäaikaisesti. Tämä on tuntunut ihan hyvältä ja oikein ajoitetulta tavalta. Jos vielä universumi järjestäisi jonkin mutkan aika-avaruuteen, joka sallisi meidän sijaita riittävän pitkiä aikoja toistemme läheisyydessä tehden ihan tavallisia ja arkisia asioita. Ehkä sekin vielä järjestyy, jos oikein toivon.


perjantai 12. toukokuuta 2017

This computer will restart in 5 minutes.

Harjoitan paraikaa itseni uudelleenkäynnistämistä. Virrat loppuivat eniten kuormittuneissa prosessoreissani, jouduin totaaliseen oikosulkuun ja tilttasin hetkellisesti. Nukkuisin vain, enkä osaa tehdä edes yksinkertaisia asioita hyvin. Loukkasin itseni fyyisesti kun yritin pukea rintaliivit päälleni. Peukaloni vaurioitui. Rauhoituin, hengitin syvään, yritin uudelleen. Kolmannella yrittämällä sain liivit puhettua, ja kehuin itseäni suorituksesta. Sitten katsoin lattialle, ja siinä lojuivat ne liivit, jotka olin oikeasti tarkoittanut pukea. Olin pukenut väärät.

Kaadoin pressopannuun kiehuvaa vettä, ja ihmettelin, miksei se värjääntynyt kahviksi. Olin unohtanut laittaa purut pannun pohjalle. Tuollaisista asioista arkeni on koostunut päivän ajan.

Nyt lepään. Samalla pikkuhiljaa testailen toiveikkaana, josko järjestelmäni eri osat, edes ne pienemmät ja vähemmän käytetyt silti starttailisivat. Pyöräily väsytti minua eilen niin paljon, että jos minulla ei olisi parempaa tietoa, alkaisin epäillä olevani ylikunnossa. En usko, että se on mahdollista. Tanssin tangoa, jotenkin, hetken, ja pyöräilin hissukseen takaisin. Söin leipää.

Makasin mummoni puusohvassa ja katselin miten ilma liikkui ja pikkuhiljaa aloin nähdä taas kauniisti. Kaapinoven vanha avaimen kanta näkyi huonekasvini Tertun (entinen työkaverini, joka sai yt:ssä kenkää) tummanvihreiden lehtien läpi. Seinä ja kaapinovi ja sen karmit hohtivat pehmeän vaaleina. Illalla aloin taas kuulla musiikin väreinä, vaikka euroviisut eivät aina olekaan oikeaa musiikkia.

Se on minun ominaisuuteni, että aina välillä pitää uudelleenkäynnistyä ja luoda itseni uudelleen. Joku voisi sanoa, että se on vika, koska se on pirun hankalaa, mutta ominaisuus tämä on. Ihan kuin Microsoftin tuotteissakin. Suhtaudun tähän prosessina tällä kertaa jotenkin positiivisen kautta. Sitä jos mitä voi kutsua kehitykseksi, paremman puutteessa.

Huomasin itkeväni, koska on asia, joka tekee minut surulliseksi kun muistan sen. Samalla olin iloinen, koska tajusin tuntevani pelkkää surullisuutta. En mitään ahdistusta, syyllisyyttä, turhautuneisuutta, pelkoa, jotain mitä ei osaa nähdä tai tunnistaa josta tulee paha ja riittämätön olo, vaan ihan vain surullisuutta. Minun pääni sisältä löytyi yksi lanka, joka ei ole solmussa kaiken muun kanssa, vaan erottuu ihan selkeänä omana säikeenään, alkaa jostain ja päättyy jonnekin. Ihan sama, vaikka se on surullisuutta, se on kuitenkin ihan minun oma tunteeni ja tuntuu hyvältä tuntea jotain, joka on vain minun omaani.

Joskus yritän eristää itseäni ihmisistä, jotta ne langat eivät sotkeentuisi kaikkeen muuhun. En onnistu siinä hyvin. Olen ihminen, jolla on loputon kertomisen tarve. En tunne olevani olemassa, jos en jaa ja kerro tarinoita, ja silloin on vaarana, että tulee iso sumppu. Minun pitäisi purkaa sitä tarvettani tarinoihin jotka eivät kerro minusta niin suoraan, mutta en ole vielä oikein löytänyt siihen kanavaa. Joskus kirjoitan pöytälaatikkooni ja nautin siitä, mutta lopulta jonkun muunkin pitäisi ne asiat lukea, jotta se toimisi. Se ei vielä toimi. Kirjoitan liian outoja ja masentavia asioita, enkä vielä riittävän hyvin. Tämä blogi on yksi tapa kertoa, mutta tämä on liian lähellä minua.

Toivottavasti alan olla vähän erilainen ihminen. Että tulee uusia päivityksiä, joissa on parempia ominaisuuksia kuin entisissä. Haluan olla sellainen, joka ei koko ajan ole huolissaan monesta eri asiasta, sellainen, joka osaa keskittyä huolehtimaan yhdestä kerrallaan. Sellainen ihminen, joka osaa olla vähän enemmän kiinni, että on paremmin tuulensuojassa. Sellainen, joka ei varmuuden vuoksi pienennä itseään koko ajan.

Suorempi minä ainakin tiedän jo olevani. Sanon ääneen asioita. Niinkuin että haluan Valssimiehen. Sellainen toiminta, äänen jonkin asian haluaminen, on vastoin perimätietoani, ja tuntuu siksi lähtökohtaisesti vaaralliselta.


keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Mussa ei oo mitään uutta.

Jaksoin tänään vähän enemmän. En ollut niin väsynyt. Jaksoin ajatella vähän paremmin. Jaksoin olla päätymättä siihen tukehtumisen tunteeseen niin pian kuin yleensä. Jaksoin hetken olla huoleton. Käteni ja jalkani lämpesivät, energiani virtasuvat vähän paremmin.

Ehkä se johtui siitä, että fysioterapeutti pakotti minut lähestulkoon aseella uhaten venyttämään takakalvostoani. Se tarkoittaa ruhoni takaosan lihaskalvoverkostoa. Varpaista perseen kautta takaraivoon. Erityisesti lihaskalvot vasemmasta kantapäästäni ovat kireällä. Ehkä siksi, että kävelin eilen kolme tuntia taaksepäin, kyykysssä, pitkin askelin ja vähän vinossa vasemmalle. Tangoa. Olen kuulemma hämmentävän notkea näin kireäksi ihmiseksi, mistä huomiosta olin oikein ylpeä. Minulla on viha-rakkaussuhde itseeni kohdistuviin kehuihin.

Opin tangossa jotain uutta. En opi askeleita tai kuuntele ohjaavia sanoja. En mieti, että ahaa, pitääpä tästä lähtien muistaa, että oikeassa käännöksessä taasksepäin astuva painonsiirtoaskel voisi olla lyhyempi, niin käännös onnistuisi paremmin (keksin tuon knopin päästäni, en muista niistä yhtäkään). Katselen, miten tanssinopettajat ja erinomaiset tanssijat liikkuvat, ja kuvittelen sitten olevani joku heistä ja tanssin. Pystyn myös kuvittelemaan olevani äitini, ja tällöin leipomaan karjalanpiirakoita. En kylläkään ihan niin kauniita kuin hän. Vähän kuin automaattikirjoittajat joiden kautta henget soittavat pianoa. Joku sellainen kuvaili, että on kuin laittaisi pianoa soittavat hansikkaat käsiin. En ehkä muista tuota sanallisesti oikein, mutta muistan sen ajatuksen, että tunnistin tunteen. Siten minä tanssin. Kuvittelen olevani jokin muu kuin olen, osa musiikkia, ja sitten olenkin sitä. Laajenen niin, että siitä lähtien olen myös sitä.

Nyt katselin, miten kiinteässä tanssiotteessa, siinä, missä naisen oikea kylki on kiinni miehen rintalastan keskellä (tai mikä osa keskilinjasta siihen nyt osuukaan), nainen tanssii eteenpäin. Siis mies ottaa pitkiä askeleita taaksepäin, ja nainen seuraam rohkeasti harppoen oikea reisi ronskisti miehen jalkojen välissä. Nyt näin, miltä se ammattimaisesti toteutettuna näyttää, ja ei olisi tullut aiemmin mieleeni tanssia sillä tavalla, mutta nyt kun näin sen, uskalsin. Tuntui hienolta oppia uutta. Sain kehuja tuntemattomalta mieheltä, jonka kanssa olen tanssinut varmaan sata kertaa, että tanssimme sujui hyvin. Ei se tuntunutnut niin epäkorrektilta tanssiessa.

Törmäsin tänään Kaunomieleen melkein vahingossa, ja söimme hampurilaiset. En ole nähnyt Diivaa yli viikkoon, mutta minulla on lämmin tunne siitä, että hän on jälleen samassa kaupungissa kuin minä.

Minulla on lukemisen nälkä. Kirjastoon tuntuu olevan todella pitkä matka 800 metriä. Ehkä 900. Tarkistin kartasta. 850 metriä.

Toivottavasti huomennakin jaksan vähän enemmän. Huomenna menen ainakin kampaajalle, mikä on long overdue. Tänään kietasisin pääni etuosan hiukset hätänutturalle päälaelle takaosan retkottaessa sekaisina kiharaisina suortuvina niillä sijoillaan, joille tango ja nukkuminen ne jättivät, ja luulin olevani pikantti, trendikäs, persoonallinen ja rento. Oikein asustinkin itseni tuon tyylin mukaisesti. Tai siis minulle tuli kiire, ja puin mitä ensimmäisenä löysin, mutta olin ihan tyytyväinen löydöksiini, koska olen vihdoin muistanut pestä koneellisen mustia vaatteita. Sitten näin hiukseni takaapäin peilistä, ja tajusin olevani lähinnä homssuinen. Nuoremmalla naamalla tämäkin olisi toiminut ihan hyvin. En minä ole mitenkään erityisen ryppyinen tai ennenaikaisesti huonojen elintapojen vanhentaman näköinen, mutta jotain nuoruuden jäntevyydestä puuttuu kasvoistani. Ihan kuin kuva olisi hieman tärähtänyt, ja piirteet olisivat vähän sumentuneet.

Lauantaina kävin tanssimassa. Siellä oli paljon ihmisiä, paljon naisia joihin verrata itseäni. Olin täysin tyytyväinen itseeni, enkä olisi halunnut näyttää miltään osin erilaiselta. 16 kertaa käytetty kuminauhasta koottu puolihameeni oli aivan ok edelleeenkin. Sama naama, samat hiukset, sama nainen, mutta jotenkin olin vain ihan tyytyväinen. Olen iloinen siitä, että joskus olen.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Once I had the rarest rose.

Kohtalolla on ollut kiire, kun se on viime kesän aikana punonut juoniaan, joilla sai johdatettua minut ja Valssimiehen samaan paikkaan samaan aikaan (siihen tarvittiin läjäpäin sattumia molemmilta puolilta). Ja kaikki tämä tietäen, että me olemme niin hitaita, noin ylipäänsä, kysymään edes toistemme nimiä. Sitten on ollut päänisisäisiä mörköjäni, jotka on pitänyt kiireesti ravistella nurkistaan liikkeelle, jotta voin kohdata ne keskilattian päivänvalossa tai edes hämärässä. Että voin arvioida tilannetta, tietää, mitä on vastassa, jos nyt en sentään vielä edes oikein ole taistellut. Jotkin möröt onneksi haihtuvat ilmaan kohdatessaan valoa. Kaikella tällä on ollut kiire, koska eteemme on koko ajan ollut pyörähtämässä aivan uudenlainen pykälä, jonka olen aavistanut tulevan, vaikken ole tiennyt missä muodossa. Että nurkan takana lymyilee jotain suurehkoa häneen ja sitä kautta meihin vaikuttavaa, jota en vielä tiedä. Ei hänkään tiennyt.

Ei siinä mitään, laittakaa tielleni vaikka mitä esteitä, suhtaudun niihin kyllä ymmärryksellä ja sinnikkyydellä ja näennäisellä mielentyyneydellä. Mutta älkää nyt herranjestas olettako, että puhuisin niistä ääneen, sen henkilön kanssa jonka kanssa harjoitan parisuhdetta toistaiseksi vielä ihan amatööripohjalta, mutta tosissani kuitenkin.

No, pakkohan se oli. Tai oikeastaan minä tiskasin, ja hän tuli keittiöön, ja aloin puhumaan jostain ihan muusta, mutta hän luuli minun puhuvan siitä Isosta Asiasta, jota minä olin jo vuorokausia onnistuneesti vältellyt, ja siinähän se keskustelu, osa I sitten oli. Jos olisin yrittänyt aloittaa sen, sitä ei olisi vieläkään käyty, mikäli se olisi ollut minusta kiinni. Yllätettynä teeskentelin kuitenkin riittävän sujuvasti, että minäkin puhuin samasta asiasta. Olimme asioista samaa mieltä.

Tanssimme sitten välissä, tositarkoituksella, foksia, hidasta foksia, tangoa, valssia ja hidasta valssia. Ajoimme pimeässä moottiritiellä, ja minulla oli hassusti sellainen olo, että on niin mukavaa, että meitä on kaksi. Hänen kanssaan en tunne olevani melkein yhtään väärin. Voi olla, etten yhtään. Minulla oli hiukset hyvin, joten olin muutenkin sopusoinnussa universumin kanssa, joten saattaa olla, että arvostelukykyni asian suhteen oli hämärtynyt.

Kaikesta tästä rohkaistuneena uskalsin lopulta itse aloittaa keskustelun, sen osa II:n. On se kuitenkin tavallaan helpottavaa, kun kaikki se, mitä ei ole sanottu ääneen, mutta mikä on olemassa meissä ja ympärillämme painavana, puhutaankin sittenkin ääneen, edes kerran, vain vähän vierailla ja oudoilla ja ehkä vähän väärilläkin sanoilla. Voi olla, että sanat ovat hänelle tärkeämpiä kuin minulle. Ovat ne ainakin periaatteessa selkeämpiä, ainakin jos ne eivät ole ristiriidassa sen kanssa, mitä tuntee muuten. Maailma on hänellekin epämääräinen paikka, jossa ei ole kovin suoria seiniä. Pakkohan sen on olla.

Tänään hän soitti minulle kitaraa. Minulla ei ole enää mitään sanoja kuvata tätä.

Minun pitäisi pestä ikkunoita ja suunnitella kovasti juhlia. Leivoin harjoitusjuustokakun. Mangoisella päällisellä. Siinä on parantamisen varaa (päällistä oli liian paljon, pohja oli liian hajoava), mutta se näyttää yllättävän paljon siltä miltä pitikin. Paistoin myös munkkeja, ja tein ihan oikeaa ruokaakin. Myönnetään, leipomisen ja muun keittiöjumalattaruutena toimimisen määrästä voimme selvästi päätellä, että olen hieman ahdistunut.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

I found solace in the strangest place.

Pyöräilen jälleen.

Ah.

Mietin, onkohan se edes järkevää, vai vain tahallista elämäni hankaloittamista, kun minulla ei nyt ole autoa käytössäni. Jos olisi, kävisin harva se aamu mielessäni taistelun, jossa mietin, pitäisikö minun kenties jo olla perillä jossain, nopeammin, valmiiksi työperäisiin vaatteisiin pukeutuneena, sen sijaan, että varustautuisin kuin ritari kypärin, haarniskoin, peitsin ja rensselein, hyppäisin urhoollisen, yksivaihteisen mummopyöräratsuni selkään, ja kihnuttaisin sepelöityjä kiemuraisia kevyenliikenteenväyliä hitaasti mutta varmasti kohti työn suorittamisen paikkaani oravia väistellen, jossa sitten jälleen riisuunnun ja pukeudun uudestaan aiempaa ei-urheilullisemmin. Häviäisin sen taistelun usein, koska olen levoton ja hieman yleisahdistunut sielu, jolla on vääristynyt käsitys kiireestä.

Nyt minulla ei ole sitä vaihtoehtoa. Pyöräilen, mikäli en ole jostain syystä estynyt näin tekemästä. Jos olen, pummaan kyydin tai käytän bussia. Se vaatii epäitsenäistä toimintaa ja aikataulutusta, asioita, joita välttelen perusluonteeni mukaisesti, joten ensisijaisesti pyöräilen.

Jos oikeasti miettisin järkevyyttä, miettisin kaikkia niitä kaloreita, jotka kuluvat. Persaukseni profiilia, jossa on toivomisen varaa. Ekologisia arvoja. Auton vakuutusmaksuja ja bensan hintaa. Minuutteja, jotka vietän loitolla jääkaapistani. Järkevyys ei erityisesti kiinnosta tai motivoi minua.

Tänään istuin töissä ja mietin, että vielä pari tuntia, ja voin taas pyöräillä. Olla ulkona, kylmässä ilmassa, maisemat menevät ohitseni ja olen kevyt. Pyöräilen, koska haluan pyöräillä. Voi että kun osaisin olla näin suora muidenkin asioiden suhteen, joita haluan. Ehkä pikkuhiljaa opin.

Olisi ihanaa olla ihminen, joka ei vaivautuisi selittelemään tekemisiään. Pidetäänköhän sellaisia kategorisesti kusipäinä?

Valssimiehen kanssa olen edennyt tilanteeseen, jossa käytän tulevaisuuten liittyviä termejä, kuten huomenna, helatorstaina, heinäkuussa. En tiedä kumpi meistä on yllättyneempi.

Leikin myytinmurtajaa. Testasin, onko mokkapaloihin mahdollista laittaa liian paljon kuorrutetta. Oletan myytin väittävän että ei ole. Busted - kyllä on. Jopa minua alkoi ällöttää. Saatan oikeasti heittää viimeisen palan pois, koska siitä tulee huono olo.

Olen pikkuhiljaa opetellut tekemään asioita, joita haluan, ja jättämään tekemättä mitä en halua. En halunnut siivota keittiötäni aika pitkään aikaan. Mutta tulihan se sitten sieltä - PMS. Olin kokonaisen päivän kotona yöpuvussa ja siivosin. En mennyt tanssimaan salsaa, koska se olisi vaatinut CC-voiteen levittämistä kasvoilleni, eikä se huvittanut minua toimintona. Ehkä keskimäärin kerran kuussa riittää oikein perusteellisen keittiösiivouksen suorittamiseen. Tunnen nyt, että tuolta osin olen harmonisessa tilassa.

Jos vielä haluaisin aidosti tehdä niitä asioita, jotka ovat minulle hyödyllisiä, sen sijaan, että teen kaikkea aivojani viilentevää ja todellisuuspakoista.



sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kirsikankukat Japanin.

Tunsin kai olevani turvassa, tai hetkellisesti tukevalla alustalla. Nukuin niin, että putosin jonnekin syvälle ja kauas, yli kolmenkymmenen vuoden taakse. Poimin jotain pellolla, löysin kananmunia ruohikon sekaan piilotetuista pesistä ja aurinko ja maa paahtoivat minua syvälle sisuksiini asti. Tuoksui heinä ja maa ja kuulin puut, miten ne havisivat ja kuohuovat jossain kaukana. Siskoni oli nuori ja hänellä oli pisamia ja pitkä paksu punertava letti ja oranssi leninki, jossa hän oli melkein kuin oikea aikuinen. Eli minä olin siin unessa korkeintaan vähän yli kymmenen. Kun heräsin, mietin, että tunsin itseni ihan samanlaiseksi silti kuin nyt.

Halasin kissojani ja tunsin niiden hauraat luut nahan alla. Satoi, sisälläkin oli kosteaa ja luin vanhoja tyttökirjoja, jotka olivat äärettömän tylsiä, eikä niissä ollut yhtään huumoria. Kun pääsin luvun loppuun, ihmettelin, oliko tarinassa lainkaan juonta kotitöiden tekemisen lisäksi. Järjestelin ja lajittelin pölyisiä vieraita huonekaluja tutussa rakennuksessa joka on aina erilainen eri unissani, joku olisi tulossa hakemaan niitä.

Lepäsin ja olin rento, en muista milloin viimeksi. Aamulla heräsin jäsenet painavina, ja kaikki mitä tein, tuntui valtavalta ponnistukselta. Kahvi maistui suureelliselta, ilma oli kimmoisaa kuin vesi ja vastusti liikkeitäni.

Elämä on epätäydellistä, mutta ehkä se ei ole aina minun ongelmani. Ehkä voin välillä vai olla, vaikka asiat olisivat vain vähän sinnepäin. Enkä nyt tarkoita hiekotusmursketta eteisessäni, koska suureksi yllätyksekseni jaksoin tänään imuroida.

Minulla on ruokaa uunissa. Lihaa. Kohta pilkon kasviksia valmiiksi, että voin paahtaa ne, uunissa. Viiden minuutin välein säpsähdän kiihkeään tarpeeseen leipoa jotain, ja sitten muistan, että uuni on jo käytössä.

Pääsiäiskukko on muninut olohuoneeseen ison kasan pieniä foliopäällysteisiä suklaamunia. Vähän kuin kalan mäti tuollainen rykelmä. Minun varmasti pitäisi syödä jotain muutakin aamupalaksi.

Kohta Valssimies tulee takaisin, ja menemme tanssimaan jotain oikeasti.

Kun olen väsynyt, kävelen kuin äitini. Näen hänet liikkeissäni. Kun pyöräilin eilen ja näin heijastukseni mustasta ikkunasta, näin isäni nenän ja posket.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Can't find the music.

Yritän tarmoontua.

Nukuin kymmenen tuntia ja risat. Heräsin. Join kahvia. En jaksanut virittää musiikkia marsuuni.

Äänestin. Sitä varten oikein piirtelin rajat silmiini ja vedin hiukset puolihätänutturalle. Pyöräilin melkein tyhjillä kumeilla äänestyspaikalle, heitin todennäköisesti samat hassunhauskat anekdootit vaalitoimihenkilöille kuin kolmesataa muutakin tunnollista ja sosiaalisten kontaktien puutteesta kärsivää henkilöä ennen minua, ja se vanhin heistä jaksoi silti vastata takaisin samoilla fraaseilla, kuin kaikille muillekin.

Olin oikein valinnut ehdokkaankin etukäteen. Minulla on hatara käsitys siitä, mitä puoluetta useimmiten kannatan. Perustan käsitykseni siihen, miten he yleensä toimivat (sen verran, mitä mediassa silmiini osuu), missä asioissa ottavat kantaa, mitkä ovat heidän puolueensa perusideologiat, joiden voisin olettaa ohjaavan heidän suurempia linjauksiaan, vaikka käytännön politiikka taitaakin olla aika kaukana perusideologioista.

Kävin selaamassa läpi parin puolueen ehdokkaiden edustuskuvat, ja aina, kun näin jonkun, jonka kanssa voisin kuvitella käyväni miellyttävää keskustelua, jossa ymmärrämme toisiamme tai meillä on jotain yhteistä, googletin. Tähän kategoriaan osui sekä miehiä että naisia, mutta jostain syystä ei kovin nuoria, eikä kovin vanhoja henkilöitä. Osasta ei löytynyt mitään tietoa. Osalla oli vaalisivut tai vaalikoneen vastaukset. En luota vaalikoneisiin. Lopulta päädyin yhteen ehdokkaaseen, josta oli tehty taannoin juttua, jo ennen ehdokkuuttaan, kun oli tarttunut johonkin epäkohtaan, mielestäni aika järkeenkäyvällä tavalla. Siitä tuli se tunne, että pidän hänen tavastaan ajatella ja suhtautua ongelmiin. Ja kun pärstäkin jo miellytti, äänestin.

Äänestämisen jälkeen kävin vielä tarkistamassa, olisiko hän ehkä yhden tuttavani vaimo, koska sukunimi oli sama. En löytänyt tietoa, eikä oikeastaan sen enempää kiinnostanutkaan.

Voihan se olla, että näinkin perusteellisen ja oikeinajoitetun asiaanperehtymisen jälkeen annoin ääneni ehdokkaalle, joka sitten tiukassa paikassa tekeekin juuri toisin, kuin mitä minä olisin nähnyt järkeväksi, tai kävelen rotuaarilla ohi kun kuulen hänen paasaavan jostain asiasta megafoni kädessä ja tunnenkin äkillistä myötähäpeää. Silti tämä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin se, että en olisi äänestänyt, vaan antaisin oman äänenpainoni jakaantua kaikkien muiden äänensä käyttäneiden kesken tasan. Että antaa muiden päättää, kun varmaan tietävät paremmin.



Sitten yritin tarmoontua kotini suhteen. Täytin tiski- ja pesukoneen. Purin Ikea-ostokseni. Laitoin vihdoin kehyksiin Kaunomielen ylioppilaskuvat. Vuoden -53 kkunapenkkini ovat luodut kannattelemaan 50-luvun teadress-leninkiin pukeutuneen hehkeän neidon vienoja poseerauksia.

Raaputtelin tarrat irti viinilaseista ja parista uudesta syvästä lautasesta. Pakkasin vintille laatikkoon kasan niitä pienempiä syviä, jotka olivat tosi hyviä kun minulla oli kaksi puuroa kittaavaa päiväkouluikäistä tenavaa, mutta jotka ovat turhauttavan pieniä aikuisten lihakeitonsyöntiorgioihin. Pakkasin myös ne liian hienot viinilasit ja vinon pinon muita juomalaseja. Nyt minulla on vähemmän laseja ja lautasia kaapissa kuin ennen, mutta ne ovat tarkoituksenmukaisempia ja monikäyttöisempiä. Noista uusista punaviinille tarkoitetuista laseista voi täysin hämmentymättä juoda piimää, jos muut lasit ovat loppu. Niistä vanhoista ei olisi voinut, ja siksi piti kaikin keinoin välttää sitä apokalyptista tilannetta, jossa kaikki juomalasit ja muumimukit olisivat yhtäaikaisesti likaisina.

Nyt voin siis turvallisin mielin elää vaarallisemmin kuin ennen.

Sitten oli vähän malttamaton. Potkin syrjään eteisen vihreänkirjavan räsymaton, ja levitin tilalle uuden, beigenkiiltoisen, yksivärisen maton. Se näytti aivan Jules Vernen "matka kuuhun"-kirjan albiino-olmilta retkottaessaan siinä lattialla littanana ja mitäänsanomattomana. Ja lattia sen ympärillä näytti likaisemmalta kuin koskaan ennen. Kaupungissa asuminen on likaista puuhaa, toisin kuin maaseudun vehreydessä. En pidä tästä kaupunkipölystä. Sitten vielä nostin vahingossa sitä räsymattoa, joka sai aikaan ns. pajatsoefektin, kun kaikki hiekka ja kivimurske kilisi yhtäaikaa lattialle.

Vein likaisen maton tuuletusparvekkeelle. Siirsin uuden vaalean maton olohuoneen puolelle kohtaan, joka on ollut hieman matoton viime aikoina. Pitää tarkkailla tilanneta, potkinko tuota tuossa koko ajan vahingossa vai asettuuko se noille sijoille luontevasti. Se näyttää kuitenkin sangen tavalliselta ja harmittomalta.

Mikä jännitysnäytelmä tämä päivä onkaan ollut.

Yritän kerätä tarmoa pyyhkiäkseni pölyä ja imuroidakseni. Vilkaisu eteisen lattiaan saa minut melko motivoituneeksi. Kävin äitini kanssa eilen pitkän keskustelun siitä, että pölyt pitäisi oikeasti pyyhkiä vasta päivä lattioiden siivouksen jälkeen. Siis sitten, kun lattioilta ilmaan noussut pöly on rauhassa asettunut sisäilmassa. Mielenkiintoinen teoria. Saatan testata sitä hetimmiten.

Jos nyt virittäisin musiikkia marsuuni, joutuisin sammuttamaan sen heti, kun alan imuroida.

Illalla katsomme Tanssimiehen kanssa viimeisen jakson Downton Abbeyta. Olemme kahlanneet talven aikana kaikki tuotantokaudet tunnollisesti läpi, teetä juoden. Minua hieman jännittää tämä aikakauden vaihtuminen - onko elämää Downton Abbeyn jälkeen?