maanantai 18. syyskuuta 2017

22 grandkids.

Ensitreffit alttarilla taitaa tällä hetkellä viikkojeni kohokohta. Tai no tietysti kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa ajanviettäminen menee tuon edelle. Viikonlopun tähtihetkiä olivat, kunn Diiva imuroi minulle (tiedättehän, että vihaan imurointia), ruokapalkalla (tiedättehän, että lasteni ruokkiminen on pakkomielteeni). Niin ja tietysti Ensitreffit alttarilla Kaunomielen kanssa katsottuna. Kaksi jaksoa putkeen.

Mietin tuota konseptia. Olen nyt katsonut kaikki Suomen tuotantokaudet (kunkin jakson keskimäärin 2,68 kertaan), muistaakseni kolme kautta US versiota, 1 UK:n, 1 Tanskan, ja 2 Ruotsalaista yritelmää.

Olen siis asiantuntija. Ainakin minulla on vankat mielipiteet jotka perustan vakaasti omille subjektiivisille havainnoilleni, ennakkoluuloilleni, kasvatuksen ja muiden ympäristötekijöiden kautta muodostamilleni stereotyyppisille vääristymille sekä perisuomalaiselle kateudelle.

Ohjelmassa on asiantuntijoiden puheenvuoroja, niin latteita ja pyöristettyjä itsestäänselvyyksiä, etteivät ne kiinnosta minua juuri koskaan. Sitten on haastatteluja, yksin tai pariskuntana. Nämä ovat varmasti hyvin johdattelevia, provosoivia, ja vähintäänkin vastaukset pilkotaan käyttökelpoiseksi valikoimaksi myöntäviä ja kieltäviä lauseita ja ilmeitä, joista voi yhdistellä kommentteja tilanteeseen kuin tilanteeseen draamallisesti sopivan kombon, ja näin nostattaa odotuksia, vihjailla, ohjailla katsojaa luulemaan melkein mitä tahansa. Ylipäänsä luulemaan, että tuon kuukauden aikana oikeasti tapahtuisi jotain katsomisen arvoista draamaa.

Oikeastihan juuri mitään ei tapahdu. Parit opettelevat käymään kaupassa yhdessä, nahistelevat siitä, pitääkö salaatti pestä vai ei. Rapsuttelevat tapettia irti seinästä tai kokoavat pakollisen ikea-huonekalun. Nainen katsoo eteisessä lasittunein mutta syyttävin silmin, miten mies pakkaa treenikassinsa ja lähtee salille. Ystäviä tavataan, vähintään puolikäsikirjoitetusti.

Jokin tässä silti kiehtoo. Katson ilmeitä ja eleitä, vilkaisuja toisen suuntaan silmäkulmasta. Parihaastatteluissa hiljaa olevan ilmeitä kun toinen puhuu. Myötähäpeää ja vaivaantumista. Joskus harvoin parit myös riitelevät aidon tuntuisesti. Se on luksusta.

Konseptin ja formaatin ollessa huomattavan samanlainen eri maissa (tosin en tiedä, kuinka massiivinen tuotantokoneisto ja taustaryhmä näissä on mukana ruudussa näkyvien asiantuntijoiden lisäksi, tämähän voi vaihdella maittain), voi tietysti havaita joitain kansallisia eroja.

Amerikkalaisilla osallistujilla tuntuu olevan selkeästi mietittynä keitä he ovat, mitä etsivät, mitä mielipiteitä heillä on. Minkälaisena tuotteena he haluavat itsensä yleisölle esittää. Kaikki on selkeää ja valmista. Sitten siihen tuleekin se toinen ihminen, ja valmiiksi mietittyjen kliseiden yhteensovittaminen kameroiden edessä onkin kömpelöä, eikä yhtään sen helpompaa kuin jäyhillä pohjoismaisilla, jotka umpimielisesti tuijottavat haastattelijaa kuin Seppo Räty, ja miettivät mielessään, että perkele, mitä se tuolle kuuluu mitä minä ajattelen.

Amerikkalaiset hokevat yksilöhaastatteluissa ääneen kliseitä kuten "family means everything to me" tai "I'm so committed to this process" tai "we need to work on the communication". Niitä hoetaan paljon, usein hyvin neuvottomina. Amerikkalaisissa jaksoissa juuri mikään mikä tapahtuu, ei tunnu todelliselta, kaikessa on hyvin ohut, lavastettu tunnelma. Se mikä on aitoa, on se neuvottomuus, ja pikkuhiljaa silmien takana kirkastuva todellisuus siitä, että apua, tämä onkin jotain aivan muuta kuin televisiota. Tai sitten se ei vain muutu aidoksi. Lopuksi kaikki hokevat, että ovat oppineet prosessista paljon itsestään.

Tanskalaiset ja ruotsalaiset ovat kameran edessä rentoja ja pingottamattomia. He tuntuvat ajattelevan, että on ihan ok olla juuri sellaisia kuin ovat, ja ihan sama, onko joku kuvaamassa tätä tilannetta vai ei. Se on häiritsevän tervettä.

Briteistä en vielä oikein saanut otetta. Ehkä heistä huokuu jonkin verran välinpitämättömyyttä - perhekeskeisyys ei ole mitenkään niin itsestäänselvä juttu. Avioliitto voisi olla ihan kiva kokemus, mutta ehkä kumminkaan ei, jos se vaatii vanhoista tavoista luopumista. Mutta tulipa lähdettyä.

Suomalaisiin tuotantokausiin on tietenkin paljon helpompi uppoutua. Kun asiat tapahtuvat omalla äidinkielellä, äänenpainot ja hiljaisuudet puhuvat silloin paljon enemmän. Suomalaiset ovat niin liikuttavan tosissaan. Tokihan täytyy olla vähän ekstrovertti ja valmis saamaan hieman huomiota julkisuudessa, jos kerran tällaiseen formaattiin lähtee, mutta jotenkin heistä huokuu se toive oikeasta parisuhteesta, keskittyminen siihen. Ja sitten sitä hyvin ymmärrettävää ärtymystä siitä kun ympärillä pörrääkin kameroita ja pitäisi koko ajan olla tilittämässä jotain. Ja kun se on niin outoa, että mitenkä niin pitäisi olla koko ajan tuon ihmisen kanssa yhdessä, eikö olisi paljon järkevämpää ensin seurustella ja tutustua sillä lailla pikkuhiljaa? Ja sitten, jos ja kun se pakkonaitettu puoliso ei oikeastaan yhtään nappasekkaan, ollaan kovin kiusaantuneita kunnes saadaan erota.

Mietin aina epäluuloisena, että mikähän noissa osallistujissa on parisuhteellisesti vikana, kun eivät muuten ole löytäneet puolisoa itselleen. Se on kummallista, eivät he näytä mitenkään epätoivoisilta, eivätkä edes liian ujoilta. Vallan salskeita ja viehättäviä ihmisiä löytyy paritettavaksi vuosi toisensa jälkeen. En ymmärrä. Ehkä kysymys on ihan vain siitä ilmiöstä, että "kun sukukypsä suomalainen haluaa pariutua, tilanne on haastava". Naisista epäilen aina, että ovat liian kranttuja ja neuroottisia normielämässä, ja luulevat näin saavansa asiantuntijoiden opastuksella heti parempaa laatua. Miehistä ajattelen poikkeuksetta, että joko joku sukulaisnainen on heidät ohjelmaan ilmoittanut puoliväkisin, tai sitten ovat jotenkin epämiehekkäitä tunneihmisiä. Tai sitten vain luulevat pääsevänsä helpommalla, kun viereen löytyy ihminen, joka on vähintäänkin miettinyt valmiiksi edes sen, että kyllä, haluan naimisiin, ja näin on suuri syy olettaa olevan. Kun naisten ajatuksia on niin vaikea arvailla.

Eniten pidän aina hääjaksosta. Siitä, miltä heidän ilmeensä näyttävät, kun näkevät toisensa ensimmäistä kertaa. Olen havaitsevinani ilmiön, että jos mies vaikuttaa aidosti haltioituneelta ja viehättyneeltä tuossa tilanteessa, parilla on mahdollisuus. Mutta vaikka olisikin näin, se ei silti vielä takaa yhtään mitään, koska jompikumpi tai kumpikin saattavat olla parisuhteellisesti täysiä idiootteja. Ja toisaalta, jos mies ei heti ihastu kihahtaen tuossa vaiheessa, mitään ei oikeastaan ole tehtävissä niin lyhyessä ajassa kuin mitä tässä formaatissa on varattu päätöksen tekemiselle.

Tosielämässähän ei ole ajallisesti mitään väliä sillä missä vaiheessa se kipinä syttyy, kunhan se syttyy.

Nainen ehtii hyvin muodostaa mielipiteensä asiasta vaikka vähän myöhemminkin kuin alttarille astellessaan. Itse asiassa "myöhemnmin" voi olla parempikin enne liiton onnistumisella. Ei yhtään haittaa, jos mies joutuu vähän kosiskelemaan ja tekemään itseään tykö. Kilpailuvietti herää, ja sitä myötä sitoutuminen toiminnan lopputulemaan: Tämän minä saalistin; eikös ole komia emäntä. Ehkä tuossa rajallisessa aikaikkkunassa hitusen perinteisten roolimallien mukaan leikkiminen helpottaa tilanteen hahmottamista, ollaan tutulla maaperällä. Tuntuukohan miehestä oikeastaan oudolta, jos hänelle yhtäkkiä tyrkätään kainaloon nainen, joka täysin ilman mitään takeita miehen kunnollisuudesta, sosiaalisista taidoista, sisäsiisteydestä tai kelvollisesta älykkyysosamäärästä vain roikkuu siinä kainalossa, räpsyttelee silmiään ja tillittää yläviistoon ihailevasti morsiuskimppunsa takaa ja vakuuttaa olevansa tosi rakastunut ja sitoutunut, ja tehdäänhän me yhdessä monta lasta? Pakokauhuhan siinä iskee, ja vähintäänkin epäilys, että morsiamella ei ole kaikki muumit kanootissa. Naiset (ja pitkähiuksiset miehet) ovat vastaavasti tottuneita siihen perinteiseen asetelmaan, että miehet ovat lähtökohtaisesti erittäin kiinnostuneita tekemään lähempää tuttavuutta ihan vain sillä perusteella, että kohdehenkilö vaikuttaa ainakin nopealla vilkaisulla olevan nainen. Kysykää vaikka Ismo Leikolalta.

Kun miettii, minkälaisilla ihmisillä on mahdollisuus onnistua tuossa parisuhdekokeessa siten, että liitto jatkuu vielä kuukaudenkin jälkeen, niin väistämättä tulee mieleen, että heidän tulee olla joustavia ja sopeutuvia. Joustavuus ja sopeutuvuus mahdollistavat asioita, joskus jopa turhaankin. Jos taas joustavuutta ei löydy kummaltakaan, on melko epätodennäköistä, että kuukauden jälkeen kaksi kovapäätä ei olisi henkisesti ruhjeilla ja mustelmilla ja valmis lopettamaan leikin, koska toisen miepiteet vain ovat niin vääriä. Eikä hän ota minua yhtään huomioon.

Etsivätköhän ne asiantuntijat toisiaan muistuttavia henkilöitä, vai toisiaan täydentäviä? Yhdistetäänkö kaksi samanlaista itsekästä ja itsenäistä? Vai itsekäs ja läheisriippuvainen myötäilijä? Kaksi joo-joo-henkilöä, jotkä jäävät ikuiseen limboon kiikkumaan keskelle loputonta "saa sää" - "emmää, saa sää" sananvaihtoa? Voiko turkulaisia naittaa muille kuin toisille turkulaisille?

Elämälläni on siis sisältöä, näinkin kummallisina aikoina. Yritän vielä toistaiseksi pidättäytyä katsomasta Lemmen viemää.










sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Path to the rainbows end.

En ole aivan varma, onko näin suuri oma seuraisuus minulle hyväksi. Nautin kyllä siitä, kun olen yksin. Sielu lepää ilman ärsykkeitä. Ärsykkeillä en tarkoita sitä, että muut ihmiset olisivat erityisen ärsyttäviä, vaan sitä, että on hyvä ettei koko ajan tarvitse reagoida. Haluaisin, tai tarvitsisin olla sellainen, että reagoin hitaammin, olla enemmän omien rajojeni sisässä, tarkkailla, tulla reaktioideni kanssa oman kuplani sisältä ulos vain tarkoituksella ja harkiten. Jotenkin olen päätynyt rooleihin, joissa nopea reagointi on luontainen tapa toimia.

Haluan uusia rooleja.

Tai en minä tiedä haluanko mitään. Miksi koko ajan pitäisi haluta jotain. Olen kyllästynyt kaikkeen, haluamiseenkin.

Olen tarkkaillut kyllästymiseni astetta, niin kuin muitakin mieleni liikkeitä, sairaalloisella intensiteetillä nyt kun siihen on tilaa ja mahdollisuus, yksin, ilman ärsykkeitä, vähän kuin laboratorio-olosuhteissa. Olen onnistunut kyllästymään jo joihinkin toimintoihin, joita olen käyttänyt viilentämään aivojani ylikuumentumistiloissa. Kody Brown, hänen neljä vaimoaan ja 18 lastaan eivät jaksa enää kiinnostaa minua. Eivät vain kiinnosta. Se on kummallista, koska luulen, että elämässäni on tylsempiäkin harhauttavia ajanvietteitä. Purin 2000-palaisen palapelin alun pois ruokapöydältä, ensin väliaikaisesti ja hyvästä syystä, mutta en ole laittanut sitä siihen takaisin. Pyöräileminen. Pyöräilen silti, koska minun on pääsemän paikasta toiseen.

Vähän väliä luulen, että nyt liike loppui, ja vihdoin olen jollakin tasaisella alustalla. Sitten taas horjahdan tai luisun liian kovaa. Alan kyllästyä erityisesti tämän havainnointiin.

Mutta kyllä minä hieman luulen, että nyt olen jonkinlaisessa suvantokohdassa, jossa veden pinnan liikkeet ovat niin olemattomia, että voin erottaa, jos pohjasta nousee jotain virtausta, kirkasta vettä vedenalaisesta lähteestä tai johonkin ilmataskuun jäänyt kupla, joka vihdoin pulpahtaa pintaan. Tai asioita, jotka riittävän kauan aikaa mädäntyessään nousevat pintaan kaasunmuodostuksen takia.

Näen painajaisia. Niitä samoja, joissa tiedän, että vieras sivilisaatio tulee maahan. Vihdoin muutkin näkevät ne alukset. Teemme ruokaa yhdessä, ja yritämme sovitella kulttuurillisia eritapaisuuksiamme yhteen. Hekin yrittävät kovasti, mutta ovat ilmeisesti katsoneet televisiotamme joskus 80-luvulla, ja olettavat tuotetun viihteen olevan jotenkin vakavampi ja määräävämpi asia, kuin miten me sen ymmärrämme. Paljon kiusallisia tilanteita. Heillä ei ole lainkaan huumorintajua! Tämä havainto saa minut unessani todella väsyneeksi ja surulliseksi - voiko sellaista kasvattaa, jos ei ole edes maasta kotoisin?

Tunsin ahdistusta.

Toisessa, tai oikeastaan ensimmäisessä painajaisessani kuulin, että minulla on syöpä, ja että kuolisin siihen. Kävin lakonisesti läpi joitankin tyhjänpäiväisiä hoitotoimenpiteitä. Päivät kuluivat, seisoin ulkona, hengitin ja mietin, että maailma on kaunis ja minun pitäisi nauttia siitä, ja siitä, että olen elossa, mutta kun olen niin väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Ihan niin kuin hereilläkin. Mietin, että päiväni menevät hukkaan, vaikka tietäisin niiden määrän olevan rajallinen. Tunsin raivoa, miksi en jaksa alkaa vain nauttimaan kaikesta. Ehkä tuossa kohdassa tajusin, että näen vain unta, mutta en ollut varma, onko sillä oikeastaan niin väliä.

En miettinyt, että miksi juuri minä, tai että tämä on epäoikeudenmukaista. Ajattelin, että sen diilinhän minä tein - että saisin huolehtia lapseni isoiksi asti, ja nythän olen sen tehnyt.

Aamulla luin kännykkäni iltasanomista, että Mervi Tapolalla on syöpä.

Ei pitäisi varmaankaan katsoa niin paljoa American Horror Showta, jossa tehdään erinäisiä sopimuksia paholaisen kanssa.

Pitänee siirtyä Netflixissä kirjaimeen B.

Viime viikolla oli kyllä paljon elämää ja viihdettä iltaisin. Tiistain tanssin tangoa, ja se oli kohtalaisen mukavaa. Kävelin kotiin, vahingossa, ja jalkoihin sattui koska minulla ei ollut kunnollisia kenkiä. Tunsin jonkinlaista selviytymisen riemua, samanlaista kuin nuorena, että olen ihan vain omien jalkojeni varassa, ja pärjään. Pääsen kotiin, en ole avuton. Viime metreillä iski kyllä armoton vessahätä, mutta selvisin silti voittajana.

Keskiviikoksi sain kutsun suorittamaan ennaltasuunniteltua tehtävää, jossa piti ratkaista monia pulmia päästäkseen pois lukitusta huoneesta. Se oli viihdyttävää, nyt osasin hieman rentoutuakin ja nauttia tilanteesta, en vain suorittaa, kuten viime kerralla. Sain olla vähän eri roolissa.

Torstaina nautin kulttuuria. Race Horse Company. Pidin kovasti. Se oli viihdyttävää, rosoista, hauskaa, tyylikästä, ajatuksia herättävääkin. Miehiä oli mukava katsella, he olivat sympaattisia ja eivät liian harkitun viehättäviä. Taito tai suoritukset eivät sinänsä kiehdo minua tuossa muodossa, mutta läsnäolo kyllä. Temput antoivat heille syyn olla esillä ja kertoa tarinoita, ja niitä oli mukava kuunnella.

Eilen oli hauska päivä. Pyörin kaupungilla Kaunomielen kanssa. Hän löysi tarpeellisia asioita, kuten uuden kukkamekon. Minä ostin -30% alennuksesta olkalaukun, jota olen jo usein käynyt silittelemässä liikkeessä. Sellaisen, joka on suhteellisen ekologinen, sopivan pelkistetty, näppärät mittasuhteet, jotta sen kanssa voi tanssia kiivaitakin pyörähdyksiä, jos tanssilattialle asti pääsen. Sitten söimme kaikkea hyvää ja katsoimme kaksi jaksoa ensitreffejä alttarilla. Nauroimme ja kiljuimme inhosta.

Tänään minulla on iso ämpäri viileää vaniljavanukasta, yksinoloa, ja ajatus tuntuu mukavalta. Houkuttelevalta. Saan tehdä mitä haluan. Tai olla tekemättä mitään. Jaksaisimpa valita noista jomman kumman.



lauantai 9. syyskuuta 2017

Jos nyt en niin en mene ollenkaan.

Minun on ylipäänsä vaikea kuunnella itseäni. Pienimmästäkin risauksesta tapanani on siirtää huomioni itseni ulkopuolelle, kuuntelen, mitä muut minulta odottavat, miten minun pitäisi reagoida, mihin voisin reagoida. Mihin voisin siirtää huomioini.

Silti minä tiedän, että olen jääräpäinen, itsepäinen, uppiniskainenkin, enkä halua tehdä asioita, jotka eivät tunnu minusta oikeilta. Enkä puhu jostain yleisestä moraalista tai oikeudentajusta. Aika harvoin arjessa on asioita, jotka vaativat valintaa mustan ja valkoisen väliltä. On vain rajaton määrä eri värejä ja sävyjä, eikä aina ole edes hyväksi valita vain omia suosikkejaan.

Minun on edelleenkin vaikea pysähtyä hetkeen, tarkoituksella, paitsi vahingossa, kesken jonkin tekemisen. Nyt kun minulla on enemmän tilaa aika-avaruudessani, harjoittelen tätä taitoa. Kuuntelen sisäänpäin. Jos en kuuntele, ruumiini, joka on ilmeisesti liittoutunut mieleni kanssa, ja toimii sitä suojellen, kieltäytyy yhteistyöstä.

Mikä on se osa minusta, se ulkoinen ja näkyvä, joka toimii minua vastaan? Minusta tuntuu, että se käy ohuemmaksi, ja kasvan sisältä kohti ulkoreunojani.

Yhtenä päinvänä, yöasussani, mieleni teki kieriä matolla, venyttää ruotoani ja kieputella selkääni joka naksahteli ja antoi vihdoin periksi. Ovikello soi. Nousin, avasin oven yllättyneelle kiinteistöhuoltohenkilölle. En ole varma, haluaisiko hän itseään kutsuttavan neidoksi, joten en tee niin. Tutkimme sitten yhdessä vesimittarini toimintaa. Isännöitsijäni on huolissaan kuuman veden kulutuksen vähyydestä taloudessani.

Vettä kuluu vähemmän, kun on yksin. Pesu- ja tiskikone pyörivät harvemmin. Luulisin, että ne ottavat veden sisuksiinsa kylmänä, ja lämmittävät sen sitten itse sovittuun lämpötilaan. Tiskaan käsin äärimmäisen harvoin. Kun käyn suihkussa (tätä tapahtuu useammin kuin harvoin), hana on äppösellään kylmän suuntaan, koska jostain syystä täällä kolmannessa kerroksessa vesi on aamuisin aina kumminkin kuumaa. Ehkä mittari laskee senkin kuuman veden kylmäksi.

Ehkä tuokin on merkki elämäntoimintojeni hidastumisesta, että taloyhtiön isännöitsijä huomaa, ettei putkissani enää virtaa kuuma vesi.

Kuuntelin eilen Kauko Röyhkää. Hän soittaa kitaraa melko keskinkertaisesti, toki vallan toimivasti. Hän laulaa melko viitteellisesti. Joku voisi sanoa huonosti. Olin melko kaukana lavasta, enkä saanut sanoista tai välispiikeistä juurikaan selvää. Tunne välittyi silti, haileana, haikeana. Oli mukavaa olla paikalla, pysähtyä siihen hetkeen, jossa läsnä ja framilla on ihminen, joka varmaankin välittää ja on kiinnostunut siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat, koskapa on saanut framilla olosta elantonsa koko ikänsä, mutta silti on aito ja semmoinen kuin on. Huono laulaja, hurmaava mutta vanhentuva, herkkä ja irstas.

Olen nähnyt häneltä paremmankin keikan. Joissain kohtaa biiseistä löytyi intensiteettiä. Vieressäni oli mies, joka itki, kun Kauko lauloi Lauralle. Sitten hän lähti pois, kesken keikan. Minä olin utelias, mikä oli hänen tarinansa, kun siihen liittyi noin iso tunne.

Alan väkisinsyöttää itselleni musiikkia. Se voi auttaa minua olemaan enemmän sellainen kuin haluan olla. Se on minun sydän-keuhko-koneeni silloin, kun en itse jaksa hengittää.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Songs to listen while cleaning.

Jäin tuijottamaan, kun kollega vaihtoi kopiokoneeseen värikasettia. Se on iso kopiokone, ja siihen mahtuu paljon väriainetta. Hän asetteli käytetyn värisäiliön huolellisesti laatikkoon uuden, juuri koneeseen vaihtamansa tilalle, ja ihastelin tuotteen mittavaa uljautta. Siinä jää esim. Airamin 1,6 litran termari ihan kevyesti toiseksi. Kasvoni saattoivat paljastaa kupeitteni synnilliset ajatukset.

Kuvitelkaa nyt Nelson Muntz:


Ha ha - Yksin kotona osa kaksi!


Muuten menee jo tasaisemmin. Paitsi välillä ei.

Olen yrittänyt jaksaa asioita. En ole erityisesti jaksanut, mutta kai se on ymmärrettävää. On ollut paljon kaikenlaista. Väsymys on kiertynyt ympärilleni kireänä siimana vuosi toisensa jälkeen, ja nyt kun yhtäkkiä on vähemmän asioita kiskomassa sitä siimaa vielä kireämmälle, pystyn pikkuhiljaa alkamaan keriä itseäni auki. Sitä vain on kamalan paljon. Jo yli kahdenkymmenen vuoden äitiyden ajaltakin. Vaikka se onkin ollut minulle valtavan tärkeä ja onnellinen asia, että olen saanut ja saan olla äiti. Väsyttää silti.

Asun oikestaan ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Siinä on puolia, joista pidän, mutta en tiedä, sopisiko tämä minulle pidemmän päälle. Joka tapauksessa minun pitäisi olla vähän parempijaksavainen nauttiakseni elämästä enemmän, missään muodossa.

Varmaan kuukauden ajan, jo kesällä siis, kävin tämän tästä taivastelemassa Diivan asumattoman huoneen ovella, että tämä pitäisi muuttaa vierashuoneeksi. Aina kun kävin hönkäilemässä ovella aikeitani ja tuntemassa samanaikaisesti suurta voimattomuutta tarttua toimeen, jonkin ajan kuluttua peili tai taulu putosi seinältä. Voi sitä sirpaleiden määrää. Diivan huoneen yksi seinä oli aika lailla täynnä erilaisia tauluja, sellaisella tarranauhateipillä, joka on kuulopuheiden mukaan äärimmäisen tukevaa ja kestävää.

Ehkä epätoivoni on erityisen syövyttävää laatua, ja tarronauhojen liimapinta korroosioitui pilalle hönkäyksistäni? Enemmänkin luulen, että kotikummitukseni Annikki, hän joka paheksuu montaa muutakin asiaa tässä asunnossa, tuskastui toimertumattomuuteeni ja päätti pistää töpinäksi.

Siivottuani sirpaleita ensin useita kertoja keräsin lopulta taulut pois, tyhjensin huoneen kokonaisuudessaan ja sain kuin sainkin sinne rahdattua parisängyn, jossa nuoriso-osasto on jo yöpynyt leppoisan leffaillan jälkeen. Huone näyttää niin pelkistetyltä ja suloiselta, vaalealta ja rauhalliselta, että hetken mietin, josko itse muuttaisinkin sinne. Sitten mietin, että tämä uusi huone ei enää näyttäisi pelkistetyltä ja suloiselta, vaalealta ja rauhalliselta, jos siellä olisi kaikki pukeutumiseeni, ehostamiseen, frisyyriini, ja muuhun henkilökohtaiseen huoltooni tarvittava välineistö hujan hajan, kuten se aina on huomattavasti suuremmassa nykyisessä makuuhuoneessani.

Kaunomieli sanoi, että minähän voisin nukkua yhdessä huoneessa ja pukeutua toisessa. Kas - niinhän minä voisinkin.

Olen silti nukkunut entisessä huoneessani.

Olen myös vahingosta viisastuneena ihan vain hipihiljaa mielessäni miettinyt kaikenlaisia konmarilaisia ajatuksia maallisen omaisuuteni suhteen. Siksi hiljaa, ettei Annikki vaan innostu alkamaan tavaroideni vähentämistä vaikkapa tekemällä vähäisiä kodinkoneitani käyttökelvottomiksi. Annikin bravuuri ovat kaapinovet. Erityisesti ne eivät aukea miesvieraille, joita hän paheksuu, siveä ihminen kun on.

En ole tehnyt mitään konkreettista konmarin suhteen, mutta olen vaellellut kuitenkin pääni sisäisissä huoneissa, yksin, hajamieliesesti, kuin etsien jotain. Avasin vahingossa pari kaapinovea joiden olemassaolon olen ilmeisesti unohtanut. Ne oli tungettu niin täyteen romua, että sitä kaatui päälleni, kopsahteli päähän ja olkapäihin ja sinkoili sinne tännne, kerralla aika paljon, menetin tasapainoni ja kompastelin ja konttasin lattialla rojun seassa. Kun tarkastelin rojuja, aloin epäillä, että ne olivat ehkä unohtuneet sinne ex-mieheni ajoilta. En enää muista, mikä kuuluisi oikestaan hänelle, mikä on ollut minun omaani jo lapsuudesta. Mitä hän antoi minulle, mitä hankimme yhdessä.

En minä voi kattaa pöytää tuollaisilla uuden miehen kanssa.

Konmarilaisittain minun pitäisi laittaa kaikki tuo roina keskelle lattiaa, ja miettiä tavara kerrallaan, tekeekö se minut onnelliseksi, ja pitää vain ne, jotka tekevät minut onnelliseksi. Olen melko varma, ettei juuri mikään tuosta tee. Olin luullut, ettei tuota rojua enää ollut. Oikeasti olin luullut siivonneen jo nuo sotkut. Mutta jos nytkin kuvittelen, että niitä ei oikeasti ole, että heitän ne vaan pois lajittelematta, ne varmasti taas jonain päivänä löytyvät jostain komerosta jonka varomattomasti aukaisen. Ehkä siellä on seassa uusia painavia patoja ja kattiloita.

En jaksaisi taas siivota.

Paljoa muuta en ole jaksanut. Paitsi pyöräillä töihin, aina jos ei sada. Joskus pyöräily on raskasta. Joskus tajuan, että tässähän on päivän paras hetki. Se tuntuu jokseenkin kerettiläiseltä ajatukselta, jos on menossa työpaikan suuntaan. Mutta ehkä se on pieni merkki sellaisen taidon karttumisesta, kuin hetkessä eläminen.

Yhtenä päivänä menin töihin, mutta unohdin housut kotiin. Tai siis ei se ihan niin mennyt. Luulin vakavissani, että minulla olisi asialliset, mustat jameshousutyyppiset lahjekkaat töissä odottamassa minua edelliseltä päivältä, kun ei niitä kotoakaan löytynyt. Mutta ei ollut. Vietin päivän töissä pyöräilyyn käyttämissäni legginsseissä ja pitkässä paidassa. Legginssit näyttävät minulla kalsareilta. Tunnen edelleenkin pientä järkytystä ja häpeää alennustilastani.

Olen katsonut netflixiä, aivan valtavasti. Oikein ahminut. En ole samalla koko ajan syönyt jotain. Yritän pystyä katsomaan netflixiä tuntematta suurta syyllisyyttä siitä, etten tee jotain muuta. Oikeastihan siis en jaksa tehdä mitään muuta, joten miksen sitten katsoisi netflixiä. Mutta jos täällä olisi joku muu kanssani, en kehtaisi vain könöttää sohvassa ja katsoa.

Americans on yksi suosikkini. Aihepiiri ei niinkään kiehdo, kylmä sota ja vakoojat, ja neljännellä tuotantokaudella jo vähän keinotekoisesti kieputtuneet psykologiset jännitteet hahmojen välillä. Pidän joistakin sarjan näyttelijöistä, mutta erityisesti pidän siitä miten 80-luvun alku on siinä saatu sisustettua ja lavastettua juuri sellaiseksi kuin sen muistankin. Ei yliampuvasti. Jotkin asut ovat kauniita, jotkin koomisia. Kaikki näyttää siltä, että ne oikeasti kuvastavat henkilöhahmojensa persoonaa, ja ovat realistisia. Mutta voi kaikkea sitä ruskeaa, ruskeaa, vaaleamman ruskeaa ja tummemman ruskeaa. Ja muita tunkkaisia värejä, kuten maksanpunaista ja okraa. Paitsi jotkin psykedeeliset väriläikät 70-luvulta tai kauempaa. On hellyttävää katsoa tuota omien 80-luvun alun lasieni läpi ja muistaa, tietyt asiat silti näyttivät moderneilta ja ylellisiltä, vaikka ne nyt ovat niin aneemisia.

Naiset pukeutuivat enimmäkseen tätimäisesti. Ei ollut niin paljon erilaisia tyylejä. Oli puolihameita ja silkkipuseroita. 17-vuotiaat pukeutuivat leninkeihin, jos halusivat näyttää aikuiselta.


Elektroniikka oli usein vaaleanruskeaa muovia. Ei valkoista, ei mustaa, vaan sellaista luotettavaa beigeä. Mietin, pitikö sen olla vaaleanruskeaa siksi, että se muistuttaisi materiaalina puuta. Jykevää, luotettavaa, konservatiivista. Menee kaupaksi paremmin kuin nykyajan hömpötykset.



torstai 17. elokuuta 2017

Linja on huono nyt.

Luulen, että tunne-elämäni on jollain tapaa eheytynyt. Tunnen enemmän. Ihan tavallisia, tavanomaisia tunteita, jotka tulevat tunnettavikseni jokseenkin ennalta-arvattavassa järjestyksessä. Ennen käytin paljon enemmän energiaa siihen, että pingoitin itseni, jännitin henkiset lihakseni niin, että en oikeasti tuntisi niin paljon. Että maha ei kääntyisikään ylösalaisin vuoristoradassa tai enterprizessa. Että selviäisin mahdollisimman vähällä tuntemisella. Etteivät muut näkisi, mitä ja milloin tuntuu.

Nyt sitten tunnen. Menen lujaa ylös ja alas, olen ämpärin pohjalla enkä näe ympärilleni, tai niin korkealla, etten uskalla katsoa alas. Tämä on varmaan yhtä ihailtavaa, nautinnollista ja hyödyllistä kuin hampaiden paikkaus ilman puudutusta. Lisäksi ärsyynnyn jo siitä ajatuksesta, että joku muu, jossain muualla, pystyy ihan vain teoreettisesti tilannettani tarkastelemalla arvaamaan ihan oikein, mitä todennäköisesti juuri nyt tunnen. En olekaan lainkaan niin ainutlaatuinen kuin haluaisin olla.

Olen edelleen ollut väsynyt. Olinhan minä niin olettanutkin, mutta joiltain osin ripeänä ja kärsimättömänä ihmisenä kai luulin, että viikon-puolentoista lepo (tosin töitä tehden, melko kuormittavana sesonkina) riittäisi. Että nyt olisin vireä ja jopa vähän pitkästynyt, naksuttelisin sormiani, että mille sitten aletaan. Nyt tänne sitä kulttuuria ja sosiaalista elämää ja jotain luovaa tekemistä ja itseni kehittämistä. Niin ja kaapit voisin taas siivota.

Ei ole vielä sellainen olo. Olen ihan litka, itken pienestäkin aiheesta. Toissapäivänä en jaksanut olla jalkeilla, ja ihan vähän vain laitoin itseäni vaakatasoon neljän maissa iltapäivällä. Heräsin kuudelta puhelinsoittoon. Puhelin, täytin pyykkikoneen. Tyhjensin pyykkitelineestä kuivat. Käteni tuntuivat raskailta. En jaksanut kannatella silitysrautaa, vaan menin jälleen vaakatasoon. Näin mm. unta, että nousin sängystä ja astuin vahingossa villapaidan sisään ryömineen kissan päälle, ja se meni pahasti rikki. Puoli kymmeneltä heräsin kun muistin, että pyykit pitää laittaa kuivumaan. Kymmeneltä olin valmis yöpuulle. Aamulla en olisi jaksanut herätä.

Ihan tyypillinen päivä. Herään, pyöräilen, työskentelen, pyöräilen, luen, nukun. Välissä tirkistelen polygamistien draamakäsikirjoitettua tosielämää. Ja ensitreffit alttarille. Viime aikoina olen jättänyt ohjelmia kesken, kun ei jaksa kiinnostaa. Nukun.

Juon myös paljon vettä. Kävin verikokeissa, ajatellen, että jos tähän mielentilaani olisi helppona laastari-ratkaisuna vaikkapa 2-tyypin diabeteksen hoito. Mutta ei tämä nyt siltäkään näytä. Hemoglobiininikin on 144. Kaupan päälle sain ensimmäistä kertaa elämässäni tietää kolesteroliarvoni. Olen aktiivisesti vältellyt valaistumista tämän aiheen suhteen.

Empiirisen, suppean koe-eläintutkimukseni tulokset viittaavat siihen, että maailmassa ei joko ole kummoistakaan oikeudenmukaisuutta, tai sitten voin, pekonin, kananmunien, kahvin, punaviinin, suklaan ja jäätelön syönti on ihmiselle hyväksi. Kolesteroliarvoni olivat vallan ok, ainakin oman tulkintani mukaan. En ole vielä kuullut lääketieteen ammattilaisen mielipidettä asiaan.

Olen yrittänyt antaa itseni olla ja vain tuntea ja tasoittua. Itkeä, vaikka se jo tympii. Toisaalta olen myös tarkastellut ja miettinyt asioita, koska enhän minä osaa olla niinkään tekemättä. Kääntelen ja vääntelen, katselen joka suunnasta, yritän ratkaista itseäni kuin jotain kiehtovaa arvoitusta. Näillä töin olen alkanut törmätä jatkuvasti aiempaa tavanomaisimpiin ratkaisumalleihin.

Joku sanoi, että päätät vain olla ajattelematta, niin on parempi olo. Päätät itse mitä ajattelet, miten haluat aikasi viettää. Kivoissa ajatuksissa vai ikävissä. En ole tuon koulukunnan naisia. Ehkä en vain halua olla iloinen ja pirteä.

Tänään vihdoin tajusin, mikä minua tässä parisuhdetilanteessani näin surettaa. Kaikkihan on meillä periaatteessa ihan hyvin, joten en ole oikein ymmärtänyt, miksi olen niin hädissäni, surullinen ja itkuinen. Kuvittelin että olisin jotenkin toisenlainen tämän erossaolon aikana. Käytännöllisempi, toimeliaampi. Kun kerran olen aina pärjännyt niin hyvin yksinkin, miksi tämä muka olisi minulle yhtään näin vaikeaa? Olen todistetusti hyvä eroamaan, ja tämähän ei ole edes ero, ainoastaan väliaikainen tilanne. Ja silti olen näin väsynyt ja mieli maassa, tihrustava, tympääntynyt, valittava mankuja.

Erojen jälkeen minä olen ottanut reippaasti uuden suunnan, jättänyt vanhaa taakse ja päättänyt, että nyt saan elämältä tilalle jotain uutta. Erot ovat olleet minulle mahdollisuuksia parempaan elämään, koska aiempi parisuhde on muuttunut sietämättömäksi.

Nyt sitten minulla oli hieno rakkaustarina, vasta aluillaan, eikä ollut mitään syytä päästä siitä olosuhteesta pois. Tai onhan se tarina vieläkin, ja rakkaus. Mutta olosuhde kuitenkin aivan yhtäkkiä viety minulta pois. Se vaan ei ole täällä, se ei juuri nyt jatku. En elä sitä tarinaa eteenpäin juuri nyt, mitään ei rakennu. Kaikki odottaa, riippuu jossain välitilassa, jatkuakseen uudestaan, sitten joskus. Samaan aikaan muistoni haalistuvat ja rapistuvat. En enää muistakaan mitä hän sanoi silloin kerran, kun teimme yhdessä lasagnea. Vai teimmekö oikeasti? Hätäännyn.

Ehkä minulla on oikeus olla juuri nyt vähän kynsille lyöty. Näen hänestä tänne asti vain ohuita heijastuksia, mutta en oikein tavoita. Olen täällä yksin, tyhmien, itkuisten ajatusteni kanssa, ja huolestun, näkeekö hän minusta nyt vain heijastuksen tästä. Heijastuksen tiskirätistä. Miten viehättävää.

Muutama ihminen on maininnut sanan etäsuhde. Että onko teillä nyt sellainen. Tai että teillä on nyt sellainen. Sekin ärsyttää minua. Että joku muu kuin minä osaisi määritellä, niputtaa ja nimetä minulle tämän tilan ja olosuhteen, kun en itsekään ole sitä vielä ymmärtänyt. En vielä tiedä mitä etäsuhde tarkoittaa, ainakaan minun tilanteessani, minulle, minunlaiselleni ihmiselle. Minulle suhde toiseen ihmiseen ei ole jotain sanoilla tai sopimuksilla tai teoilla ja rutiineilla määriteltävää, vaan se on se tapa jolla olemme samassa tilassa, miten ajatuksemme lomittuvat. Se on sitä, mitä toinen säteilee, ja miten minä otan sen vastaan. Se on läsnäoloa, ei sellaista "minä kuuntelen sinua aidosti" -läsnäoloa, vaan ihan vain sitä "minä olen"-läsnäoloa. Jotain hyvin hahmottumatonta, jatkuvasti ilmassa väreilevää väriä ja tunnetta. Sellainen ei kovin hyvin välity lyhyinä sanoiksi tiivistettyinä viesteinä. Hymiöinä. Rakeisena kuvana ruudulla. Tai en ehkä vielä ole vain oppinut, miten näitä haileita heijastuksia tulkitaan tunteiksi asti. Pelkään, että jos minun on pakko käyttää niin karkeita ja huonoja työkaluja kuin sanat, rikon jotain vahingossa.

Uskon, että opin ja totun.

torstai 10. elokuuta 2017

Carry on my wayward son.

Viimeisen yhteisen viikonlopun huuruinen endorfiinitrippi on enää muisto. Hieno ja tarpeellinen sellainen. Sitten oli pari hankalaa päivää, odotuksen vielä kiristyessä ja painaessa minua kuin päälläni olisi jatkuvasti ollut 7000-litraa vettä sisältävä isohko muovipussi. Valitin asioista, joko ääneen tai sisäisesti. Oikeasti olisin halunnut antaa ulospäin sen mielikuvan, että olen tyyni, zen, suorastaan mystisen tasapainoinen sisäisen viisauden tihkuessa ihohuokosistani ja luotan siihen, että asiat menevät niinkuin tarkoitus on.

Sitten hän lähti. Otin neuvoa-antavan kierroksen miesraadin kanssa. Se ei ollut suunniteltu juttu, kävelin vai ohi ja heitä oli paikalla. Katselin terassilla olevia ihmisiä Gina Tricoon alle kahden euron sophialorenlasieni läpi, ja hetken ehkä vähän nautinkin siitä, että olin vain minä, ihan niin kuin ennenkin. Olin tallessa, vaikka koko kesän olenkin käpertynyt jonnekin lapsiperhe-elämävyöhykkeelle, joka on minulle näennäisen helppoa ja kotoista, mutta joskus pelkään katoavani. Yrittäväni niin liikaa olla järkevä ja aikuinen ja tilanteen yläpuolella, etten ota itselleni tarpeellista tilaa, vaadi sitä huomiota mitä minä tarvitsen. Teen muille vähän liian helpoksi olla ottamatta minua huomioon.

Tämän jälkeen touhusin pari päivää melko maanisesti, leivoin ja laitoin ruokaa, koska siihen oli hyvä, normaaliin vuosirytmiimme kuuluva syntymäpäiväsyy. Siirtelin huonekaluja, ajattelin, että nyt järjestän kaiken.

Lähes viikkoa myöhemmin kaikki on vielä järjestämättä. Osa huonekaluista on hassuissa paikoissa, koska en voi siirtää niitä paikoilleen ennen kuin olen siivonnut lattialta puoli kiloa paperisilppua, joka löytyi edellistä huonekalua siirrettäessä. Se on jäänteenä siitä kun kotonani oli maanisesti askarteleva lapsi. No en ole siivonnut.

Sitten loppui kesäloma, ja kuvittelin, että siirtyisin töiden alkamisen myötä sulavasti arkisemmalle ja käytännöllisemmälle rutiinivyöhykkeelle. Olisin ehkä vielä tiistaina hieman "overwhelmed" työperäisesti, mutta siitä se sitten lähtisi rullaamaan, etsisin niitä rutiinejani ja polkisin hissukseen arkea eteenpäin kuin mummo sunnuntaipyöräilyllä. Viikko toisensa perään. Alkaisin syödä aamupalaa. Etsisin jonkin kivan venyttelyjumpan, jossa kävisin viikottain. Kävelisin ja pyöräilisin. Näkisin ystäviä sopivasti. Kirjoittaisin ehkä. Siivoaisin kaikki komerot jälleen. Laihtuisin varmasti ainakin 15 kiloa, ja sitten vielä jouluna äkkiseltään puoli kiloa lisää, kun ajelisin pois puoli vuotta kasvattamani säärikarvat. Nythän moiselle ei ole mitään tarvetta.

No ei se ihan niin ole mennyt. Ensinnäkin overwhelmed on alueena laajempi ja kartoittamattomampi kuin muistin. Vähän kuin Siperia. Toiseksi, se 7000-litraa haaleaa vettä on edelleen päälläni. Makaan suuren osan ajasta sohvalla, ja kyyneleet valuvat silmästä toiseen ja sitten sohvalle koska olen sivuttain vaakatasossa. Ehkä se pussi tihkuu.

Kun tulen iltaisin kotiin, täällä on aika lailla aina jompi kumpi tyttäristäni. Ensin ajattelin, että se on sattumaa, mutta tänään toinen ilmestyi paikalle ja kertoi reippaasti, että meidän pitäisi syödä jotain. Ja että tarvitsenko kaupasta jotain. Kuten kahvimaitoa. Sanoin, etten tarvitse, koska se kuitenkin taas loppuu, ja sitten ole pettynyt kun en saakaan enää maitoa kahviini. Että olen opetellut juomaan kahvin mustana siis.

Sain palautetta asenteestani.

Jääkaapissani kaikuu, mutta pakasteesta ja kuivakaapeista löytyy vielä elintarvikkeita joilla voisi ruokkia vaikkapa suurinpiirtein 23-henkisen polygamistiperheen n. puolen vuoden ajan, joten en näe tilanteessa mitään hankalaa.

Toissa-aamuna olin kyllä jäädä kotiin, koska en löytänyt kaapistni juuri tiettyä t-paitaa, sellaista mustaa, miesten L-koon mainospaitaa (tosin aihe, jota mainostan mielelläni), jonka olisin pukenut päälleni pyöräilläkseni töihin. Se on mukavan väljä mahan kohdalta, musta, ja myös pyöräilyasennossa niin pitkä, että tiedän varmuudella ettei pikkuhousujeni yläreuna näy. Minulla on niitä ainakin kaksi, ja vain yksi oli laskujeni mukana pyykissä. Vaikka kuinka yritin, en vain mitenkään voinut kuvitella suorittavani puolen tunnin työmatkaani missään muussa paidassa. Työpaikalla vaihtaisin totta kai asua. Pengoin kaappieni sisällöt lattialle. Kaivoin talvivaatevaraston esiin (iso kestokassi komerossa), ja riepotin sen varaston makuuhuoneeni lattialle. Ei vieläkään toivoa. Pengoin uudestaan lipastoni, heittelin tavaroita lattialle. Aloin tajuta, että saattaisin jäädä tähän limboon lopuksi päivää, jollen tekisi jotai epätoivoista. Pengoin likaisen paidan pyykkikorista. Iltapäivällä muistin, että kesän alussa olin kerännyt kaapistani pois kaikki vaatteet, jotka muistuttavat minua töistä, laittanut ne mustaan jätesäkkiin. Olin unohtanut koko säkin, ja ne vaatteet. En ole varma missä säkki on. Olen vallan tyytyväisenä ja mitään ongelmaa huomaamatta kulkenut töissä kesälomavaatteissani jo neljä päivää.

No, talvivaatteeni ovat edelleen budoaarin lattialla (pyykkikorin sisällän vieressä), joten siitähän ne on helppo pikkuhiljaa ottaa käyttöön sään niin vaatiessa. Ehkä sillä ei ole mitään väliä, mitä minulla on kulloinkin päälläni.

Muutamana päivänä olen itkenyt aika paljon. Ja sitten yrittänyt järkeillä miksi. Ei ole mitään järkevää syytä. Kaikki on hyvin, kaikki on niinkuin pitääkin olla. Minä jos kuka osaan olla yksin. Minä en tarvise parisuhdetta tekemään arjestani mielekästä. (Tänään kyllä olisin tarvinnut miestä, pahasti. En saanut tiskiharjan tummunutta vaihtopäätä irti varresta.) Tottakai tässä tilanteessa on normaalia enemmän riskejä sille, ettei tämä parisuhde kestäisikään. En minä riskejä pelkää, ero nyt ainakin on asia, josta minulla on kokemusta. Ainoa keino välttää ne riskit olisi erota varmuuden vuoksi jo heti, ja se olisi varma tapa hävitä. Olen tehnyt juuri niin kuin halusinkin tehdä. Ei ole mitään, mitä voisin tai haluaisin korjata.

Minulla ei ole tälle itketykselleni mitään sanoja. Ei ole mitään ristiriitaa, ei mitään asiaa jonka voisin järkeillä pois. On vain se tunne, että minä olen surullinen. Luulen, että minulla on elämäni ensimmäistä kertaa ikävä, oikein kova ikävä, pelkästään koska toisen läsnäolo ei ole tässä. Se on ihan vain pelkkä tunne ilman sanoja. En ole tottunut näin yksinkertaisiin tunteisiin.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Merien yllä savuavat sydämet.

Aallot hakkaavat minua rantakivikkoa vasten, loputtomasti, hakkaudun ja odotan, että jossain vaiheessa sinkoudun viimeisen kerran kivien päälle. Tai ehkä tämä on meri, jossa on vuoksi ja luode, ja jäänkin ihan hiljaa vain paikalleni räpiköimään meriheinäsotkun sekaan kun aallot vetäytyvät pois.

Jos se on vuorovesi, se tulee takaisin.

Mutta enhän minä valita. Olen onnellinen, kun voin kokea jotain tällaista. Paiskautumista. Tämä on jotain muua kuin arkea, jotain hyvin ei-varovaista.

Ja minä luulen vain odottavani sitä arkea, jossain kaukana tulevaisuudessa, enkä oikeastaan edes vieläkään tiedä mitä se tulee sitten olemaan, kun se ei muodostu enää vain omista rakennustarpeistani. Ehkä siinä on enemmän kitaransoittoa. Muurahaisiksi mytättyjä pitkiä partakarvoja ikkunalaudoilla.

Tällä välin, vaikka aika on niin rajallinen, sain parin vuorokauden mittaisen rauhoitetun alueen jossa olla vain kahden, vaikka se tapahtuikin tuhansien ihmisten kanssa ja ystävienkin. Vaikka minulla onkin nyt niin pää täynnä itseäni ja häntä ja tätä tilannetta, etten oikein pysty havainnoimaan ympäristöäni. Keskittymään ja muistamaan. Tavallaan olen läsnä, mutta ehkä jossain muuassa ulottuvuudessa kuin täällä.

Eilen kävelin ulkona ja ihmettelin, miksei kukaan pidä minua kädestä. Voiko niinkin kävellä?

Nyt olen kuitenkin kyllästetty myös kulttuurilla.

Oli musiikkia, QStock, tuossa naapurissa. Koko saari on uudistettu, eli puusto pistettu matalaksi, vanha Paviljonki purettu. Hieman haikeaa. Maa oli pölyinen. Kaleva-lavan edessä haisi kovasti kanalalta. Kaikki vessat olivat yhteiskäytössä, mikä on melkoisen ärsyttävää näin naispuolisen henkilön näkökulmasta.

Turmion kätilöt oli uusi tuttavuus. Mahtipontista humppapunkkia, suomalaisella itseironialla. Jostain syystä tykkäsin heidän esiintymisestään kovasti, vaikka eihän tuota levyltä kuuntele pirukaan. Tai, no.

Danko Jones oli yllättävän kuivahko, tuotteistettu, sliipattu ja tylsä. Siirryin kuuntelemaan Mokomaa akustisena. Tässä vaiheessa olin liian kaukana, ja ääni siirtyi luokseni hieman hitaasti, joten tuo ei ollut kovin taianomaista. Sama ilmiö tapahtui Apulannan kohdalla, jolloin mätin proosallisesti perinteistä nyhtöpossuanostani naamaan olutteltan edessä, joten oma vika.

Kun Marilyn Manson aloitti, se vaikutti olevan etäistä kuraa vailla kutsuvaa tarttumapintaa, ja olimme väsyneitä, ja lähdimme pois. Keskityin ylipäänsä musiikkin ehkä hieman hatarasti koko tapahtuman ajan.

Lauantaina luulin ensin, etten ikinä jaksaisi nousta sängystä, mutta päädyimme kuitenkin katsomaan Pauli Hanhiniemen Retkuetta. Pauli lauloi jotain, ja katsoi minua, ja minä itkin leualta rinnalle asti, enkä kehdannut nostaa käsiäni pyyhkimään kasvojani, ettei takanani seisoja olisi huomannut.



Antti Tuisku oli notkea ja turhan monisanainen. Sataa tihuutti, ja sain tilaisuuden hetken käyttää hienoa sadeviittaani. Sitten se loppui, ja mietin, että olisinkohan ollut pettynyt, jos en olisi saanut tilaisuutta käyttää sitä.

Kuulin etäisesti monia muitakin bändejä. Eksyin vahingosta viisastumattomana Amaranthen keikalle, joka oli pinnallista ruotsipoppia etäisesti rock-henkisillä asusteilla. Ei hevimetallia lauleta avokkaissa, eihän? Parempaa levyllä, mutta en minä tuota oma-aloitteisesti kuuntele.

Tämä oli kuitenkin paljon parempi
. Pitää mennä katsomaan jonnekin uudestaan.

Alice Cooperin musiikkiteatteriperformanssin katsoin sentään pieteetillä alusta loppuun. Herra mestattiin giljotiinillä. Toivon olevani joskus tulevaisuudessa yhtä age-appropriate 69-vuotias. Pidin Alicen asenteesta ja läsnäolosta. Hän tuntui olevan siellä meitä varten, ei esittämässä rock-legendaa omaa egoaan pönkittääkseen.

Katsoimme ilotulitusta aidan vieressä ja söin lakritsaa ja tunsin olevani juuri oikeassa kohdassa.

Seuraavana päivänä, perinteisen aamiaisen, sohvalla makoilun ja kitaransoitolla hivellyksi tulemisen jälkeen siirryimme tahoillemme lastemme seuraan. Haalin molemmat tyttäreni ja Poika 2:n autooni ja päädyimme taidemuseoon.

Siellä oli melko laimea otos Ateneumin aarteistoa lainassa, satavuotiaan kunniaksi. Muutamia hienoja juttuja. Tai ehkä en vain ollut kaikelle hienolle nyt vastaanottavainen.

Opas selitti, että kuvat luonnosteltiin usein useammassa erässä. Että tuskin Akselikaan vei vaimoaan ykkösiin pukeutuneena kivikkoon tököttämään päiväksi, vaan luonnosteli kuvan taustan ja mallin erikseen. Hieno pyhähattu oli suorastaan kolmiulotteinen, samoin kuin Ainon valovoimaiset kasvot.

Alakerrassa, keskellä aulaa oli merenneito. Sen pyrstö muodosti suuren jalaksen, jolla se liikkui, keinahteli hiljaa silloin tällöin, ilmeisesti painopisteen vaihtuessa, pienen puisen sydämen naksuttaessa tummaa verta putkia pitkin pullosta toiseen. Tonnikalansuomuiset kädet liikkuivat, säpsähtelivät ja tavoittelivat, ja kun kyykistyin sen eteen ja katsoin silmiin, se yritti sanoa jotain, leuka liikkui. Se oli kovin kaunis ja hieman tuskainen ja puhui paljon omalla kielellään.

Kaunomieli taisi löytää sielunsisaren.

Teoksessa oli kai haluttu muun muassa tarkastella ihmisen ja robotin suhdetta. Se oli melkein pelottava ajatus, miten vahvasti tuolla robotilla oli persoona. Mutta oli siinä paljon muutakin.

Päivät kuluvat vääjäämättä loppuun, ajan kuluun ei voi vaikuttaa. Talletan ja säilön asioita. Minulla on tallessa jo aika paljon, ja yöllä avasin pullollisen muistoja sieltä alusta, kerroin hänelle salaisuuksiani. Ehkä ne paranevatkin vielä vanhetessaan.

Enemmän kuin ajan kulumista pelkään, että tämä pallo, jonka sisällä leijailee taikahippusia aina kun sitä vähänkin ravistaa, ehtii lipsahtaa käsistämme ja särkyä, ja jään tänne yksin sirpaleiden keskelle.