lauantai 24. marraskuuta 2018

I'll gladly surrender.

Olen puolivälissä pikkujouluputkeani. Yhdet takana, yhdet edessä. Heräsin, sovin Valssimiehen kanssa päivän logistisista järjestelyistä, vastaanotin kahvikupin ja uppouduin puoliuneen sohvannurkkaan. En potemaan krapulaa sentään, tällä iällä, koska olenhan maltillinen ihminen halutessani, mikä mainiosti tasapainottaa taipumustani vainoharhaan. Mutta ehkä vähän väsymystä.

Katsoin Amy-dokumentin, ja mietin, että minullahan menee aika hyvin. Hanskaan tämän tavistelun ihan ok. Hyvä näin. Toisaalta en ole myöskään äärettömän lahjakas magneettinen persoonallisuus, mikä tietysti vähän harmittaa. En ollut tajunnut, miten aitoja kuvauksia omasta elämästään Amy laittoi lauluihinsa.

Ihmisistä kertovia dokumentteja katsoessa minulle tulee aina hämmästys siltä, miten pieniltä heidän elämänsä näyttävät lähempää katsoen. Ympärillä on se kourallinen ihmisiä jotka merkitsevät, niin kuin kaikilla muillakin. Suuretkin kuuluisuudet siirtyvät huoneesta toiseen, tilanteesta toiseen, tuntevat väsymystä ja yksinäisyyttä ja epävarmuutta. Ei heidän elämänsä levittäydy heidän itsensä eteen sinä samana maailmaasuurempana saagana kuin mitä me muut, ulkopuolelta, jälkikäteen näemme. Paitsi ehkä vanhana, taaksepäin katsoessaan, jos sattuu vanhaksi elämään. Amy ei elänyt.

Tuo dokumentti oli pelottavan hienosti leikattu. Välillä tuntui siltä, että Amy oli näyttelijä draamassa, ei oikea ihminen. Ehkä hän tavallaan olikin, ehkä ihmiset janoavat tarinoita niin paljon, että joistakin yksilöistä tulee tuon tarinanpalvontakultin ihmisuhreja, he menettävät oman elämänsä.

Sitten viestittelin Diivan kanssa ja sovin hakevani hänet. Pyörittelin vähän CC-voidetta pandasilmieni ympärille, taputtelin tönkkösuolattuja eilisenpäivänkiharoitani vähän sileämmiksi, pukeuduin näkymättömyysviittaan ja harpoin portaat alas.

Auto ei ollut parkkipaikalla. Olimmehan muutamaa tuntia aiemmin sopineet, että Valssimies ottaa sen, ja palaa ajoissa, jotta voin hakea (tai hän hakee) Diivan paikalle toimimaan stylistinani. Enhän minä sitä muistanut. Ehkä en hanskaakaan aina kaikkea niin särmästi kuin luulen.

Kävin kaupassa, hain croissantteja ja voita ja Doris-leivoskeksejä huomisaamun vielä suurempaa väsymystä ajatellen, ja tulin takaisin kotiin. Kävin suihkussa huuhtelemassa kiharani pois, jotta voin hetken kuluttua tehdä uusia. Tunnen hyvin suuresti suorittavani pikkujouluja.

Toivottavasti suoritan ne riittäävän hyvin.






perjantai 16. marraskuuta 2018

Haalarit jo nurkkaan jäädä sai.

Maailma menettää minussa loistavan vanhanpiian. Tai sellaisen yksineläjän. Sinkkuna ei ollut mikään erityinen jymymenestys, mutta minulla on monia ominaisuuksia, jotka soveltuisivat erittäin hyvin vakaumukselliselle yksineläjälle. Nyt sitten kuitenkin minulla on avomiesharjoittelija. Hän on hyvin kehityskelpoinen, ja joskus epäilen oman kehitykseni vastaavasti saavuttaneen lakipisteensä joskus menneisyydessä.

Tälläkin viikolla yhtenä aamuna heräsin, ja armeliaasti vastaanotin käteeni asetellun kahvimukin. Juon siis useimmiten ensimmäisen kupin kahvia nousematta vuoteesta vielä lainkaan. Joskus en avaa silmiänikään vielä tässä vaiheessa. Olen myös alkanut ulkoistaa herätyskellon toiminnot hänelle.

Heräilin ja jatkoin aamutouhuja, kunnes keittiöstä ilmoitettiin mitä kohteliaimmin aamupalan olevan valmis. Siirryin pöydän ääreen ja istuuduttuani munakokkeli-pekoni lautasestani katsekontaktietäisyydelle huomasin, että siinähän on päällimmäisenä, kuin herneenversona tai ruohosipuliroikkona suora musta hius. Loin soimaavan katseen avomiesharjoittelijaan. Miten tämä nyt tällä tavoin meni. Olen sinuun NIIIN pettynyt. Sitten hoksasin, että hänhän on kalju (suurimmalta osin omasta toimestaan). Eli mitä todennäköisimmin musta, keskipitkähkö hius ei ole hänen vaan omani. Partakarvat ovat kiharia, enkä ole vielä etsinnöistäni huolimatta noin pitkiä suoria karvoja hänestä muualta havainnut. Silti minusta ihan aidosti tuntui, että jollain tapaa tämä kuitenkin oli hänen vikansa.

Kuinkahan monta muuta vastaavaa asetelmaa lipuu päivittäin tietoisuudessani ilman, että edes pysähdyn pohtimaan mahdollisuutta, että omalle kontolleni kuuluisi mitään vastuuta tilanteiden kulusta?

Tänä aamuna hän kuljetti minut töihin ja autostapoistumissuudelmiemme lomassa toivotti rentouttavaa yksinoloviikonloppua. Minä vastaavasti toivottelin oikein turvallista ajomatkaa ja mukavia hautajaisia (sukulaisen, ei omia). Ja sitten kirmasin kantapäät ilmassa puolelta toiselle yhteen napsuen lätäköiden yli kohti työpäivän jälkeen koittavaa ihmisvapaata viikonloppua.

Ah, omaa aikaa. Kaksi päivää. Kaksi ihanaa isoa ämpärillistä vaniljakiisseliä.

Vaikka mahtuuhan tähän varmasti ihmisiä. Kaunomieltä ja Diivaa, ja poikia. Lautapelejä, jos onni suo. Teen taas kerralla kaiken sen, mitä olen aina haaveillut tekeväni jos minulla on aikaa itselleni. Siivoan perusteellisesti kaikki kaapit. Konmaritan. Askartelen joulukalentereja, tiskaan ainakin viime viikon tiskit, luen ja kirjoitan ja katson ihania elokuvia ja kuuntelen musiikkia ja käyn pitkillä kävelyillä ja joogassa ja uimassa ja venyttelen runkoani puoleen jos toiseen ja syön vihreitä vihanneksia ja teen jotain uutta ja yllättävää ja luovaa ja löydän sisäisen lapseni ja aikuiseni ja dalailamani ja Kaunomielen sanoin herään sunnuntaiaamuna kokonaisvaltaisesti parempana ihmisenä vaivautumatta asian suhteen juuri lainkaan.

Tai sitten en varsinaisesti pukeudu lainkaan koko aikana ja pelaan Älypään värisudokuja ainakin 50 yhteen putkeen.

Ja kyllä minä niin tykkään siitä avomiesharjoittelijasta, vaikka tykkään yksinolostanikin.

Mietin kovasti musiikkia. Melkein kaikki kuullostaa nyt teeskennellytä ja kornilta. Tämä ei kai liity mihinkään, mutta Annien ääni on kaunis.


torstai 15. marraskuuta 2018

Se malja vain sua oottaa.

Tänään tunsin hetken mukavuutta epämukavuuden sijaan sen asian suhteen, että en ole kirjoittanut. Tähän asti olen tuntenut asiasta vain epämukavuutta. Kaipausta, tyhjyyttä, sellaista oloa, että olen turha, ja menetän itsestäni jotain, jos en katsele maailmaa kirjoittajan silmin. Tänään sitten hetken ajan oli olo, että entäs sitten, olen tehnyt jotain muuta, paljon jotain muuta, keskittynyt muihin asioihin. Ollut oikeasti olemassa enkä vain elämäni tarkkailija. Ei se kirjoittaminen tai kirjoittajan silmin näkeminen mihinkään kuole, sehän on aina ollut. Eikä asiat ole niin vakavia.

No jotkin asiat ovat vakavia, ja silti arkisia.

Sormien lävitse on lipunut lukemattomia pikku anekdootteja, jotka olisin voinut vuodattaa tänne. Muistankohan niistä yhtään.

Eilen istuin puhelinpalaverissa, luurit päässä, keskityin, mutta myös pitkästyin. Tunsin tarvetta multitaskata. Nykyinen työelämäni ei oikein anna mahdollisuuksia yleensä keskittyä yhteen asiaan kerrallaan pariakymmentä sekuntia pidempää aikaa, ja nyt harjoituksen puute sitten kostautui.

Tarkastelin sormenkynsiäni. Ne ovat osittain mustat, sen saman ginatricot-alekynsilakan peitossa kuin jo pari vuotta sitten. Hämmentävästi se 1,5 euron hintainen lakkapullo ei lopu eikä kuivu. Aina välillä se katoaa, ja löytyy sitten jonkin unohdetun meikkilaukun sivutaskusta tai vähänkäytetyn matkalaukun pohjalta.

No, nyt sitä oli sitten kynsissäni ekotrendikkään vajanainen määrä. Käsissäni oli myös musta tussi, jolla olin jo sipaissut hienon rivin signeerauksia läheisen vihkon sivulle, piirtänyt egyptiläistyylisen kissafiguurin (tällä kertaa en vatsaani), sekä vahvistanut post-it lappukasan takapaperin logossa olevat ääriviivat. Sitten minä tietenkin väritin tussilla puuttuvat kohdat sormenkynsistäni. Ja ihastelin lopputulosta, miten kauniin kiiltävät ja mustat ja eheytetyt kynteni yhtäkkiä olivatkaan.

Hetken tunsin olevani kovin siisti ja simpsakka.

Sitten vähän myöhemmin vessan peilin leikkaussalivalaistuksessa huomasin, että kasvoni olivat täynnä mustia tuhruja ja viivoja. Niitä löytyi myös valkoisesta työpöydästäni ja ovenkarmeista.

Pesin käsiäni tarmokkaasti, ja hinkkasin myös kasvojani märällä käsipaperilla kahdesti loppupäivän aikana.

Joskus olisi aiheellista harjoittaa iänmukaista käytöstä, tai olla ainakaan taantumatta päiväkotiasteelle.

Muutenkin olen kieriskellyt jonkinasteisen ikäkriisin kourissa, jälleen, numerojohdannaisesti. Olen lääkinnyt itseäni hämäläiseen tapaan muistuttelemalla, että asiat voisivat olla vielä huonomminkin, ja uskotellut itselleni, että oikeastihan minä olen 52 (enkä 46), joten ei mitään hätää, tunnenhan itseni suorastaan hyväkuntoiseksi viisikymppiseksi. Sitten kun välillä muistan oikean ikäni, huolestun, 46 ja 52 on oikeastaan ihan sama asia, eihän siinä ole mitän eroa, totta KAI minä olen ihan samanlainen seitsemän vuoden kuluttuakin, mutta entä jos en olekaan?

Ja siinä sitä taas kieritään portaita alas kohti ahdistusta nuorekkaat nahkahousujäljitelmät paukkuen. Sellaisiinkin olen siis sortunut. Ja käyttänyt julkisessa tilanteessa jos toisessakin. Teatterissa, jossa jälleen oli lähestulkoon vain naisia katsomossa, sekä konsertissa, jossa pukeutumisunivormu oli bändikuvioitu musta huppari. Minulla oli viisaasti musta paita, ja ihan melkein tunsin kuuluvani joukkoon. Paitsi sen hetken, jolloin lepuutin silmiäni ihan vain hetken löytämälläni penkillä istuen. Children of Bodom oli kiinnostava tuttavuus silti.

Käytin myös omituisen avokaulaista mustaa mekkoa muutenkin täydessä tällingissä ja tanssin aamuneljään asti vieraassa kaupungissa korkokengät jalassa. Se oli huisia. Jälkeenpäin katsoin valokuvia, joissa oli monia pelottavia hahmoja, Halloween-tyyliin, ja mietin pitkään, missä olen tuonkin nähnyt. Siis itseni. Sehän oli Karen!



(kuva täältä)

Seuraavana päivänä tapasin siskoni, seurueeni kanssa, ja hän totesi jälkeenpäin, ettei ole vähään aikaan nähnyt tuon ikäisiä ihmisiä noin krapulassa.

Jokainen hörppy ja hyppy tuli tarpeeseen. Oikein tunsin selässäni, miten fyysinen ja henkinen vetreys palaavat tähän ruotoon.

Nyt kun vielä selviäisin läpi pikkujouluputken (2 päivää peräjälkeen) voitokkaasti ja hyvävoimaisena kohti väistämätöntä kaksintaistelua joulumörön kanssa. Samalla haaveilen edelleen uudenlaisesta asuinmuodosta. Nyt haaveeni ovat saaneet jo muodon ja koon, käytännön toteutuksessa vain on resurssien aiheuttamia hidasteita. Uskon kuitenkin, että asiat alkavat jälleen loksahdella kohdilleen. Vähän kuin polvilumpioni välillä vaelleltuaan liian korkealle tai matalalle.

Olen kuunnellut enemmän musiikkia. Päivitin vihdoin spotifyni maksulliseen versioon. En kuitenkaan juuri nyt kuule päässäni mitään, mitä haluaisin jakaa tähän. Joskus toiste.

torstai 25. lokakuuta 2018

Jalokivet juhlan jälkeen uusiin vaihdetaan.

Viikot kulkevat eteenpäin kiireellisten asioiden tilkkutäkkinä.

Mitähän tässä on tapahtunut. Ei juurikaan paljoa. Tottumista. Toistoa. Uudenlaisten asioiden opettelua. Uudenlaisten tapojen opettelua, miten minä haluan olla ja mikä ei enää ole pakko. Vapautumista joistakin sotkuisista vanhoista rihmoista jotka kiristyvien siimojentavoin ovat rajoittaneet liikeitäni. Hieman selkeämpi kuva, pieni oppimispyrähdys. Ei mitään korkealentoista tai erityisen mieltäylentävää kuitenkaan, vaan sellaisia perustaitoja joita ihminen tarvitsee eloonjäämiseensä. Että ei itse satuttaisi itseään. Että ei heittäytyisi junankiskoille odottamaan tai siihen kyllästyttyään jyrkänteeltä alas. Että uskaltaisi laiskasti olettaa, että asiat voivat edetä kohti muutakin mahdollista skenaariota kuin vääjäämätön tuho ja julkinen teloitus.

Ikäkriisi kurkkasi jälleen syksyn nurkan takaa, senkin pitkänenäinen utelias noita-akka, joka asiaanko sen pitää päästä sanomaan kantansa. Ikä on fakta, numero, iso määrä päiviä elettyä elämää. Se on myös keho, joka toipuu hitaammin ja väsyy helpommin. Vaatii enemmän. Toisaalta, pidän kehostani, se on sitkeä ja vahva ja herkkä ja toimiva.

Keksin yhden nerokkaan konstin ikäkriisiin. Kuvittelen olevani 10 vuotta vanhempi kuin oikeasti olenkaan. Sitten vain nautin siitä tunteesta, että kas miten nuori ja viriili olen, ja miten kanssaihmiset suhtautuvat minuun kuin hämmästyttävän nuoreen ihmiseen. Siinä on ikäkriisini ydin - pelko ja havainto siitä, että ihmiset suhtautuvat minuun eri lailla kuin ennen, koska en ole enää nuori, täynnä lupausta ja odotuksia.

Jouduin hankkimaan lukulasit. Näen paremmin, myös talvessa punottavat ihohuokoseni ja silmänympärysryppyni. Joskus tuntuu, että omat kasvot, ne tutut, vain häivähtävät paikalla jonkin ilmeen aikana, ja muulloin olen joku muu. Joku sukulaisteni näköinen täti-ihminen. Joskus tuntuu, että olen sama 14-vuotias kuin ennenkin.

Ehkä voin jälleen lukea kirjoja.

Viikonloppuna kuuntelin kosken kohinaa ja haistelin tulta. Istuin ja tyttäret pulputtivat ympärillä, vävypojat kohentelivat tulta sopuisan kilpailuhenkisesti. Anoppius - siinäkin on taas yksi rooli, joka on pitänyt omaksua, ja ymmärtää. Että he näkevät minut niin, tietynlaisen raamin läpi.

Värjäytin hiukseni, ja niissä on hieno leikkauskin. Yhtäkkiä ne ovatkin jälleen aika pitkät. Heti kun olin pitkän, luonnonvärisenä viettämäni kauden jälkeen hetken mielijohteesta värjäyttänyt ne, näin ensimmäisen jakson uusimmasta Ensitreffit alttarilla -tuotantokaudesta, ja tajusin että Marianne on uusi hiusidolini. Ei ehkä niinkään vielä leikkauksen takia, mutta omien, harmaantuvien hiusten sävy sopii kauniisti aikuiselle naiselle. Nyt joudun aloittamaan alusta, mutta siinähän ei ole mitään uutta.

Toinen uusi voimaeläimeni on Päivi Mikkonen (Helppo elämä). Katsoin tuon vanhan sarjan kaikki tuotantokaudet läpi. Se on hauskasti kirjoitettu, toki osin vähän tönkkö ja kömpelö, ja Suomirock-tunnelmoinnit tekevät sarjasta vielä jotenkin erityisen sympaattisen.

Olen jotenkin osannut olla enemmän oma itseni, kantapäilläni, en varpaillani.

Nyt en löydä mitään musiikkia. Tarvitsen uutta.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Like a jo-jo.

Koin eilen jotain poikkeuksellisen hienoa. Jojo, eli oululainen tanssin keskus sai vihdoinkin houkuteltua minut oikein ostamaan liput (yleensä olen vain hengannut heidän järjestämiensä ilmaistapahtumien liepeillä, poislukien taannoinen Race Horce Company). Houkuttelin Kaunomielen mukaani kiihkoillen "tule katsomaan kun Jorma Uotinen tanssii Anna Kareninana!" Kukapa tuota myyntipuhetta voisi vastustaa, harhaanjohtavuudestaan huolimatta. Uotinen oli tietysti Kreivi Karenin, ja Annana tanssi joku ihana ulkomaalainen nainen, jolla oli n. kaksi ilmettä kasvoillaan (kauhistunut ja kummastunut), mutta tuhat ja kaksisataa pelkästään vasemman kätensä pikkurillissä. Katsokaa halutessanne tarkemmat faktat produktiosta täältä, minä en niihin faktoihin niin keskity: https://www.jojo.fi/teoskuvaus-anna-karenina

Jo saliin jonottaminen oli melkoinen elämys. Paikalla oli 97% naisia, Kaunomieli selkeästi joukon nuorin. Elintasorouvia, älyköitä, kulttuurin suurkuluttajia ja varmaankin myös tuottajia, suurimmalla osalla älykkään näköiset sarvisankasilmälasit ja joko rohkein värein kuvioitu laadukas tunika tai sitten suuri värikäs huivi kietaistuna tumman asukokonaisuuden piristykseksi. Silti astetta enemmän variaatioita teemaan kuin normaalisti kaupunginteatterilla. Mietin, kuka ei kuulu joukkoon, ja jos en, niin haluaisinko sittenkin?

Tarvitsen kyllä silmälasit; kokeilin huvikseni hassunhauskannäköisiä apteekkilaseja, ja hämmästyin nähdessäni Kaunomielen kasvot pitkästä aikaa selkeästi. Tosin vain oikealla silmälläni, mutta kumminkin. Ehkä sellaiset suurehkot, sarvisankaiset olisivat vallan mainio valinta myös minulle.

Sitten ovi avattiin, ja heti ovella oli vastassa illan isäntä, Kreivi Karenin, hänen surullisen nuori mutta lumoava vaimonsa, hovimestarinsa ja taloudenhoitajansa sekä joukko muita, valkoisella kalkilla taustahenkilöiksi maalattuja hahmoja. Tulkaa sisään, istukaa pöytään, tännepäin, kas tässä, saako olla tuoli. Istuimme pyöreän pöydän ääreen, eikä meitä tainnut edes olla kovin montaa. Kaikki istuimet toki olivat täynnä ja esitys loppuunmyyty.

Istuimme toiseen, eli takariviin. Kaunomieli oli tästä sitä tyytyväisempi, mitä pidemmälle ilta eteni, koska eturivin edessä oli pöytä, jolla oli lautasia, tarjolla oli kivenmurikoita ja sulavaa jäätä. Ortodoksipappi tai -munkki kävi myös tuomassa niille siunattuja munia. Pöydillä tapahtui myös erinäisiä kierähdyksiä, ryömimisiä, rakastavaisten intiimejä kohtaamisia, ja heti alkuun Uotinen kävi nuuskimassa pöytien takana istuvia katsoja Venäjä-karhuna. Yleisöä myös haettiin tanssimaan, sinne lattialle, tanssiaisiin, ja sitten heidät karjuttiin poistumaan kun Kreivi Kareninille tuli kiukkukohtaus.

Olin alkuun yllättynyt ja jännittynyt, tuntui pelottavalta olla niin lähellä esiintyjiä, kaikki ilmeet ja reaktiot alttiina. Entä jos taas nauraisin hysteerisesti? Vääntälisin naamaani tuskaisesti, pyörittelisin silmiäni?

Sitten he alkoivat tanssia, ja rentouduin. En nauraisi, ei olisi mitään syytä olla tuskainen, he olivat niin mielettömän hyviä. Lavalla tapahtui outoja asioita, paljon. Kaikkea en ymmärtänyt, ja mietin, auttaisiko kirjan juonen tunteminen tässä hieman paremmin (muistan vain pätkiä elokuvasta), mutta sitten totesin, että mitä väliä, parempi vain saada tässä kaikki ja nyt, ihan miten päin vain tarjoiltuna.

Jossain vaiheessa porukka juoksi ympäri lavaa "tarjottimilla", siis hopeiset tarjottomimet vyötärönsä tai kaulansa ympärillä. Annalla tarjotin oli käden ympärillä, hän juoksenteli ympäriinsä kauhuissaan, hervottomana heiluvaa kättään tarjottomille kantaen. En ytmmärrä, mitä siinä tapahtui, mutta kun kyse on Venäjän historiasta, aina voi esittää olettaman, että tällä viitataan maaorjuuteen. Pappi syötti Jormalle keitettyjä kananmunia. Kaikki outous ei silti peitonnut itse tanssi voimaa.

Bändi oli ehkä hienointa, vaikka kaikki muukin oli huikeaa. Musiikki oli osittain flamencoa, osittain jotain muuta. Osittain se ei ollut musiikkia, vaan ääniä. Bändi ei erottunut näytelmästä vaan näytelmä kasvoi ulos bändistä. He olivat myös lavalla tämän tästä, tanssiin osallistuen. Mieslaulajan ääni oli niin kaunis. Tunti meni aivan liian nopeasti, tuntui, että tuo oli vain pintaraapaisu siihen kaikkeen, mitä nuo tanssijat osaisivat ilmaista, jos tanssisivat ilman tätä tarinan viitekehystäkin. Jorma tuntui tuossa seurassa jopa vähän pehmeältä, pliisulta, hyväntahtoiselta patriarkalta joka levitteli käsiään ylpeänä, katsokaa, nauttikaa. Kyllä kiitos, niin tein.

Vain yksi näytös, yksi ilta, vain n. 100 katsojaa. Mitä tuhlausta!

Tuo oli kertakaikkisen upeaa. En voi mennä tavalliseen teatteriin nyt kovin pitkään aikaan, sanoilla tapahtuvat asiat ovat niin kömpelöitä tämän jälkeen, kuin TA-VU-VII-VOIN tarjoiltua tekstiä. En olisi muuttanut tuosta mitään. Nyt oikein pelottaa, entä jos en olisi silloin kääntynytkään ympäri, ja kävellyt kolme askelta taaksepäin lippukaupan avoimelle ovelle, kun asia pälkähti yhtäkkiä päähäni.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Unohdan kaikki menneet askeleet.

Sisäisellä odottajanaisellani on tyhjän pesän kriisi. Ei oikeastaan ole mitään odotettavaa. Siis siinä mielessä, että se oikeuttaisi Sitku-elämiseen. Hän ei lähtenytkään enää pois, vaan jäi. Tarot-korttini kuiskailivat minulle noin alusta alkaen, mutta en silti antanut itseni juurtua uskomaan niin. Oikeastaan vasta nyt, kun hän alustavan aikataulun mukaan olisi ollut jo muutaman viikon ajan Etelämantereella pingviiniensä parissa, havahdun tämän tästä sellaiseen ylikuohahtavan kihahdukseen, että kas, mikäs könsikäs se tuossa onkaan, keittiössäni kokkaamassa aamupalaa.

Olemme palanneet tanssin pariin. Kun Valssimies tanssii tai soittaa kitaraa, minusta tuntuu, että näen hänen päänsä sisään. Näen miten asiat liikkuvat, miten notkea mieli hänellä on, vaikka se pystyykin pyörittämään suurta kuormaa kerralla. Alan uskaltaa välillä olla ihan vain vietävissä. Luulen, että joskus aiemmin olen yrittänyt olla, mutta siinä kävi huonosti, ja sitten olen ollut koko ajan ratin takana, ruorissa, vallan kahvassa tiukasti itse.

En silti vielä huolestuisi.

Vaikka kyllä minua toissapäivänä vähän hävetti. Hääräsin keittiössä varmaan jo toista tuntia, viikon ensimmäistä täysimittaista kotiruoka-ateriaa viimeistellen. Aurajuusto-punajuurivuoka kypsyi uunissa perunoiden kanssa ja pihvit olivat jo folioon käärittynä alatasolla muhimassa, pippuri-kuohukermakastike poreili hellalla kasaan kutistuen ja minä selasin netistä täydellistä suklaakakkureseptiä. Tietenkin pukeutuneena esiliinaan, jossa oli vaaleanpunaisia ruusukuvioita. Valssimies odotteli ateriaa miehekkäästi olohuoneessa näppäillen kitarasta klassisia espanjalaissointuja.

Kaunomielen Whatsap-viesti putkahti näytölleni. Hän oli saanut luennoitsijalta vuoden 1931 Naisen Ääni -propagandalehtisiä. Naiset, murtautukaa pois kyökistä, ottakaa oma oikeutettu paikkanne yhteiskunnassa! Oi miten hienoja!

Katsoin itseäni peilistä ruusuessussani. Näin pitkälle henkilökohtaisesti minä siis olin tällä ristiretkellä n. 90-vuodessa ehtinyt.

Löysin kuitenkin ihan mielenkiintoisen reseptin. Siinä oli monta melko turhan kuuloista kommervenkkiä ja työvaihetta. Minulla on sellainen syndrooma, että en pysty noudattamaan reseptejä. Yritän kyllä, melko usein. Muulloin käytän reseptejä vain inspiroitumiseen.

Nyt yritin noudattaa reseptiä, enkä skippaillut työvaihteista yhtäkään. Tai no en vuorannut irtopohjavuokaani leivinpaperilla, ja paistoin kakun ihan vain yhtenä könttinä, en jakanut kahteen eri vuokaan. Enkä tehnyt pinnalle spiraalia lastan avaulla. Enkä käyttänyt koristeluun lehtikultaa. Unohdin sipaista ohuet kerrokset aprikoosimarmeladia kerroksiin, vaikka muistinkin ostaa marmeladin. Niin ja koska lisäsin sulan suklaan voi-sokerivaahtoon liian kuumana, kompensoin asiaa käyttämällä aivan liikaa tuorejuustoa. 160 grammaa liikaa. En usko, että se on pahasta.

Oli suorastaan pelottavaa, että kakusta tuli niin paljon ohjeen näköinen. Kohta maistamme sitä, naismiehityksellä. Kehotin Valssimiestä evakoitumaan hetkeksi.




perjantai 7. syyskuuta 2018

Empty pages.

Hemmottelen itseäni ostamalla Tigerista turhuuksia. Mandariininhajuista käsisaippuaa. Kakunkynttilöitä. Vihkoja. Kulmalukkokansioita. Joogatiiliä. Porkkananteroittimen. Pesupusseja. Mausteita. Sateenvarjoja. Nylonkasseja.

Saan niistä ostoksista kummallista mielihyvää. En edes osaa suorittaa joogaa vielä niin hyvin, että tietäisin mihin tiiliä oikeasti käytetään.

Osa on tavallaan tarpeellisiakin. Kahdet rintaliiveistäni, identtiset, sitä Changen mustaa luottomallia, tekivät kaksoisitsemurhan. Tai ehkä se oli murha-itsemurha. Toisten liivien kaarituki tunkeutui ulos kanavastaan ja hinkkasi toisesta olkaimen katki ja vakavasti vaurioitti vasenta kaaritukikanavaa. Myös sivulliset saivat vaurioita; kaksinkertainen pesupussiviritelmäni oli hajalla. Kummallisesti nämä kahdet rintaliivit eivät olleet kumpikaan ne vanhimmat ja virttyneimmät, tai edes sellaset vähän harvemmin käytetyt, jotenkin hankalanmalliset tai -väriset yksilöt.

Ja niin pääsin jälleen Tigeriin. Ostin hennon ruusunpunaisen ja kirkkaan fuksianpunaisen pesupussin. Niitä pitää olla kaksi päällekkäin. En osta mustia pesupusseja, koska 95% vaatteistani on mustia, ja säilytän käyttöä odottavia pesupusseja pyykkikorissa. Ruusunpunainen ja fuksia erottuvat mustan seasta hyvin.

Aion yrittää toimia Dr. Frankensteinina ja säilöin toiset rintaliiveistä kaappiin odottamaan toimenpiteitä. Yritän parsia katkenneen olkaimen jälleen ehjäksi kunhan jaksan edes ajatuksen tasolla nostaa ompelukoneen esiin.

Ostan myös vihkoja. Aivan liikaa vihkoja. Ostan aina uuden, ja aloitan kirjoittamaan siihen ajatuksiani. Joskus ne liittyvät johonkin teemaan. Joskus eivät. En usko, että monikaan vihkoista on tullut täyteen, mutta uuden vihkon aloittamisessa on aina jotain keväistä tunnelmaa.

Nyt ostin kauniin muistivihkon, jonka saa niputettua kasaan kuminauhan avulla. Mustalla pohjalla on valokuvamaisia utuisia kukkia, jonkinlaisia sipulikasveja, oletan. Kannan tuota vihkoa mukanani, että kirjoittaisin ylös ajatuksiani, silloin kun niitä pätkähtää päähäni. Tai havaintojani. Ja voisin sitten myöhemmin kirjoittaa niistä jotain kaunokirjallista. Kuten André Brink.

Tutustuin Brinkin kirjallisuuteen sinä kautenani, kun Kahlasin kunnankirjaston sisältöä läpi A:sta lähtien. Lainasin kultakin kirjailijalta aina edes yhden teoksen, ja luin sitä sen verran kuin huvitti. Onneksi Atwood alkaa A:lla. Ja Allende. En tainnut päästä B-kirjainta pidemmälle.

Kävimme Kirpun kanssa kirjastossa, ja hän lainasi kirjan. Ajattelin, että tästä alkaa valtava, ahmiva lukemiskausi. Hän on nyt lukenut saman kirjan uudestaan ja uudestaan ainakin kolmasti.

Kesän jälkeen arki on ollut omalla tavallaan helpotus. Asiat lomittuvat ja pätkittyvät enemmän. Ei ole niin isoja kaoottisia lammikoita eri suuntiin tauhkovia tahtoja tai niin paljon eri ratkaisumalleja kuin tiiviisti tahditetuissa työ- ja kouluviikoissa. Huomio kiinnittyy muuhunkin, kuin niiden nappien painelemiseen, mitä aikuinen-lapsi rajapinnastamme löytyy, aina uteliaana kokeillen, mitäs tästä napista tapahtuu. Kirppu on hyvä arvaamaan, mistä napeista saa aikaan suurimmat ilmiöt. Nyt on kuitenkin jo hetkiä, että olemme vain samassa tilassa helposti ja turvallisesti ilman välitöntä provosoimisen ja provosoitumisen vaadetta.

Omat lapseni ovat lipuneet muutaman asteen kauemmaksi. Minulla oli siitä ensin hätä, mutta heillä tuntuu menevän ihan hyvin. Ja aina välillä he käyvät lähellä, helposti. Ehkä äiti-lapsi-suhteen ei pidäkään olla enää niin lähellä elämän keskiötä, kun on jo kolmattakymmenettä vuotta vanha. Tulee tilaa muullekin.

Olen kyllä juuri nyt taas aika väsynyt. Ihoa kivistää kuivuus, kun kesän hyvinvointi karisee nahasta rusketuksen myötä. Haluaisin nukkua ainakin 500 litraa, uida kilometrin manteliöljyssä, katsella horsmanhaituvaisia peltoja ainakin viisi päivää ja pohkeeni ja yläselkäni tulisi mureuttaa jollakin mekaanisella tai kemikaalimarinadilla.

Tanssiminen alkoi jälleen, ehkä siitäkin johtuu osa tästä. Pääni kuitenkin pitää tanssista, edelleen.