lauantai 18. tammikuuta 2020

Godspeed.

Joskus marraskuussa heitin kirveen kaivoon, hanskat tiskiin tai lusikan nurkkaan ruuanlaiton osalta. Mikään ei onnistunut. Kaikkeen menee liikaa mausteita, etenkin mustapippuria. Asiat ovat liian kypsiä tai raakoja, tai jotenkin vain epämiellyttäviä. Kun ei edes ollut ketään kelle kokkailla, lopetin homman sitten käytännössä kokonaan. Lakkasin ajattelemasta sitä. Laihduin muutaman kilon ja oloni oli muikea.

Jouluna laitoin jouluruuan, tontut auttoivat, ja se onnistui. Olin kiitollinen ja ymmärsin myös olla yrittämättä yhtään liikaa, pysyttelin ihan vain perusteissa.

Nyt sitten olen tilanteessa, jossa yksi sivupersoonistani, se hämäläinen ehtoisa emäntä, kahisuttelee essunhelmojaan hermostuneena. Lähipiirissä on Isäntämies, johon pitäisi tehdä vaikutus, osoittaa että kyllähän minä saan pyöräytettyä paistit ja piirakat ja muussit ja lisukkeet, ja aina meillä tuoksuu tuore pulla kun astuu sisään ovesta. Tunnistan tämän käyttäytymismallin aiemmilta kierroksilta. Bravuurini tuttavuuden alkuvaiheessa on lasagne.

No, tämä Isäntämies ehti varmoin ottein pyöräyttää minulle lasagnea jo ennen kuin itse tajusin suhteemme olevan edennyt lasagne-vaiheesen. Olen syönyt myös tortilloja, käsittämättömän hyvää lihamakaroonilaatikkoa, pitsaa, ylipäänsä melkein mitä vain mitä itsekin voisin tehdä, mutta jotenkin paljon helpommin ja paremmin ja toimitusvarmemmin. Hän jopa suorii astiat tiskikoneeseen tai kuivauskaappiin minua nopeammin.

Oma ruokakarmani on edelleenkin karmaiseva. Mikään ei onnistu. Edes juustoinen kinkkupiirakkani ei ole viime aikoina ollut taikavoimainen. Eikä edes jauhelihakeitto - valitsin siihen liian rasvaista lihaa ja laitoin liemeen liikaa lipstikaaa ja aivan kamalan paljon liikaa mustapippuria. Söimme sitä silti kohteliaan hiljaisuuden vallitessa. Seuraavana päivänä, lämmitettyäni keittoa lounaaksi, sain mahdollisesti lievän ruokamyrkytyksen. Tai ehkä se oli vain nöyryytyksen aiheuttama mielenjärkytys, joka sai elimistöni epävakaaseen tilaan.

Tämän jälkeen olen tyytynyt nöyrästi olemaan ruokahuollon vastaanottavana osapuolena. Hän keittää myös parempaa kahvia kuin minä. Tiedostan, että asialla on miellyttävät puolensa, ja tämä voisi olla ihan jopa tavoitetila, mutta geeniperimäni piehtaroi tuskissaan, vaikeroiden toteutumatta jäävää viettielämäänsä. Ehkä se emäntä ei oikein usko muiden sivupersoonieni kykyyn hurmata mies ylipäänsä, ja pelkää meidän muiden tumpeluuden takia homman sössiytyvän, mikä olisi hänen mielestään sääli, koska kyseessä on vihdoin sentään aito Isäntämies.

Nyt olen viritellyt loitsuja, että saisin jotain uinuvia kykyjäni heräteltyä. Tänään kestitsen luonani arvon naisia, ja aion ihan omin käsin tehdä foccaciaa sekä kukkakaalikeittoa. Tiedän asettavani heidät nyt riskivyöhykkeelle ja testiryhmäksi, mutta ehkä he tämän kestävät. Olen epäonnistunut keittiössä julkisesti ennenkin, minä ainakin kestän sen.

Päässäni soi näiden kolmen biisin mash-up.













perjantai 17. tammikuuta 2020

Älä elä vaisusti.

Olen katsonut Ensitreffit alttarilla -ohjelman Suomen tuotantokaudet läpi varmaankin keskimäärin 2,6 kertaa. Lisäksi Tanskan, Brittien, Ruotsin, Australian ja jenkkiversioista ne jotka olen saanut käsiini. Nyt sitten, lasten aikuistuttua, on tullut aika toteuttaa itseään ja unelmiaan. Määrätietoisesti heittäydyin poukkoilemaan oudosta tilanteesta toiseen ja olen nyt löytänyt itseni jokseenkin tällaista ohjelmaformaattia vastaavasta tilanteesta, yhdistettynä 1800-luvulla tapahtuneeseen kotikasvatukseeni harmonisen pahaenteisesti resonoivaan Maajussille morsiameen.

Olin kaino ja soveliaan epäluuloinen. Sitten hän kysyi "haluatko pelata kanssani vuoden -85 Trivial Pursuitia". Polveni vetelöityivät. Voitin sen erän, tottakai, ja seuraavankin, koska osasin ihan vain arvata mitkä olivat YK:n turvallisuusneuvoston vakituiset jäsenet vuonna -85. Olin siis jatkossa. Tästä riemastuneina emme keksineet tehdä muutakaan kuin varasimme tottakai yhteisen lyhykäisen reissun yli kuukauden päähän. Minkä jälkeen kului pari päivää ja löysin itseni työpäivän aamuna, silmänrajaussivellin kädessä täristen tuijottamassa kampauspöytäni peiliin silmät lautasina järkytyksestä. Mitä helvettiä olen mennyt tekemään? Tämän jälkeen ryhdistäydyin, totesin peilikuvalleni, että höpö höpö älä yritäkään väittää ettet ole saanut juuri mitä haluat/tarvitset/ansaitset ja piirtelin itselleni muikeat siipirajaukset.

Tämä on ollut erinomaisen miellyttävä asioiden käänne. Opin hänestä koko ajan asioita jotka vaikuttavat polvieni luotettavuuteen kannattelevina elementteinä. Jos minulle selviää, että hän on joskus aiemmin osallistunut Temptation Islandiin tai muuhun naimisiinmeno-ohjelmaan, yritän suhtautua asiaan sopivalla mielentyyneydellä. Meillä kaikillahan on menneisyytemme. Yritän kovasti olla sössimättä tätä.

Pääni on kuitenkin ollut hieman ylikierroksilla. Unohtelen asioita. Rautakapselini loppuivat, mikä saattaa myös vaikuttaa asioihin, kuten atopiaani, yleiseen mielialaani, liikkumisjaksamiseeni sekä muistiini. Ostin lisää kapseleita.

Päässäni on soinut tämä, hyvin lujaa, monta päivää:




sunnuntai 5. tammikuuta 2020

I feel like Elizabeth Taylor.

Terttu voi huonosti. Olen nähnyt tuon ilmiön ennenkin, silloin kun vielä olimme työkavereita, ja Terttu kärsi talvisin kylmästä ja kaamosmasennuksesta. Se tiputteli lehtensä, yhtä lukuunottamatta, ojenteli kiemuraisia jäseniään tuskaisena ja parkui kurjuuttaan. Silloin raahasin hänet paikan lämpimimpään komeroon - siihen missä UPS paahtoi ylikierroksilla tuottaen yli-inhimillisiä lämpötiloja, ja Terttu toipui kuoleman porteilta takaisin kevääseen.

Muutamia vuosia sitten Terttu tosiaan sai kenkää töistä, hänet siirrettiin roskakatokseen (eli hän myös joutui asunnottomaksi viran päätytty). Minä hankin käsiinin leipäveitsen sekä 2 leveäharteista miestä, katkaisin Tertun korkeimmat osat veitsellä nirhaten, tungin hänen valtavan latvustonsa ja kolera-altaan kokoisen altakasteluruukkuunsa ranskalaiseen ihmeautooni jossa oli valtavat jalkatilat takapenkillä, ja siirsin hänet kotiini.

Yhteiselomme on ollut miellyttävää, ainakin minun mielestä. Tällä hetkellä Terttu siis mielenosoituksellisesti kohauttelee olkiaan ja lehdet tipahtavat yksi kerrallaan pahaenteisesti kahadellen.

Nyt asumme kahden, ja luulen, että Terttu kärsii kaamosmasennuksen lisäksi seuranpuutteesta.

hJoulukuuseni, jonka jouduin pystyttämään ikkunan ulko- enkä sisäpuolelle allergiaoireideni takia (ja siinä pystytysvaiheessa pääsin myös esittelemään kirveenkäyttötaitojani kuusen alaoksia karsimalla, mikä selvästikin oli juuri se tilanne johon olin alitajuisesti meidät johdattanut koska selvästikin halusin tehdä lähtemättömän vaikutuksen asuntooni houkuttelemaani miespuoliseen kohdeyleisöön), on kaatunut tuulessa, ja aloin tänään miettiä, että kaatumisesta saattaa olla jo useampi päivä, ehkä viikko. En stressaa.

Perjantaina, töissä haaveilin olevani ulkona, viileässä tuulessa. Ja sitten vielä jaksoin mennä sinne, kävelin reippaasti mutta viipyellen nastakengissä ja pipossa, heijastinliivi rumasti vartaloni kaaria epämyötäillen kuun kelmeässä valossa ja leppeässä talvituulessa läheisen järven isomman pään ympäri. Siellä on paljon puita, oikeita isoja puita jotka hoitavat minua. Pienen järven keskelä on salmi, jossa silta, ja voin näppärästi valita lenkkireitikseni joko lyhyemmän 2,5 km:n rietin, mikä on oikein miellyttä saunanodotuslenkki tai pidemmän ja nautinnollisemman 6,5 km reitin. On uskomaton tunne kun oikeasti jaksaa liikkua.

Nyt tajuan vuosikaudet liikkuneeni aika lailla väkisin, koska olen vain ollut 20 vuotta aivan liian väsynyt. Todennäköisin syin tuomitsen syylliseksi tähän alhaiset ferritiiniarvoni. Alettuani syödä rautaa kesällä olen toipunut työn ja elämänkriisien aiheuttamista väsymyksistäni aina ihan vain kohtuullisesti lepäämällä. Olen jaksanut liikkua, eikä atooppinen ihokaan ole vaivannut erityisesti vaikka on talvi.

Poika II sanoi eilen jossain asiayhteydessä (pyörin nuoren parin kanssa koko päivän Haaparanta-Torniolla elämistämme nautiskellen, melkein päädyimme vielä katsomaan Frozenin yhdessä), että hänen äitiään ei voi luonnehtia sanalla "rento". Asiayhteys oli sellainen, että siitä käsitti minua ehkä voivan luonnehtia tuolla määreellä. Hämmennyin. Onkohan loputon takakireyteni vihdoin hellittämässä? Tai olenko onnistunut hämäämään Poikaa noin hyvin? Ei huono suoritus sekään.

Istuin takapenkillä ja näpläsin kännykkääni Pojan ajaessa kotiin, Diiva lauloi etupenkillä. Olen päässyt miellyttävästi palaamaan lapsen, tai ainakin teinin rooliin vielä sen pahemmin dementoitumatta. Poika kysyi maireasti autoon istuttuaan "Nooh, onko ollut kiva päivä?" Diivan kanssa huusimme molemmat lapsenäänisesti "Joo!!"

Ostin Ikeasta ihan itselleni ihan minua miellyttävän tyynyn ja viileän täkin. Muutaman syvän ison keittolautasen ja ison kahvimukin, lisää hyväksihavaittuja vesilaseja, vessaan paremman maton peittämään lattian kummalliset lähtemättömät tahrat, amppeliin sopivan kasvin, vessaharjoja, kuten aina, pyykkimustekalan. En mitään erityisen tarpeetonta. Se viileä täkki ainakin oli tarpeellinen. En ymmärrä, miksen tähän ikään mennessä ole aiemmin ostanut itselleni sopivaa täkkiä. Ei se niin vaikeaa ollut, vaikka takaraivossa vielä joku vähän kuiskuttaakin "Ei minun takia tarvitse vaivautua". Kyllä tarvitsee, tai ainakin saa.



Toinenkin, koska tämähän on mainio. Rakastuin vähän.

torstai 26. joulukuuta 2019

Got fuel to burn, got roads to drive.

Joulunaika on ollut hämmentävää. En joulustressannut. En kyllä erityisesti myöskään muistanut ketään jouluisasti, paitsi ajatuksissani, mutta sen tein kyllä sitten ihan aidosti. Kodissani on kovin vähän siivottavaa, enkä oikeastaan siivonnutkaan yhtään normaalia enempää. Pesin saunan, koska joskushan se on hyvä pestä, miksipä ei juuri joulun alla, kun ei ole muutakaan tehtävää. Muutamat uuniin vuoon perään aseteltava jouluruuat valmistuivat vaivatta, enkä sortunut yrittämään liian montaa lajia. Aattona luonani olivat Kaunomieli ja Poika I, joimme kuohuviintä ja pelasimme lautapeliä.

Diiva ja Poika II saapuvat pohjoisen joulumaasta vasta myöhemmin, ja säästän osan joulutunnelmasta vielä sinne.

Muina päivinä olen ihmetellyt asioita, pelannut Trivial Pursuitia näytösluonteisesti, kuunnellut musiikkia, paljon, kävellyt ulkona, eksynyt saareen. Löytänyt itseni ihmissuhteellisesta tilanteesta, jossa yleensä vääntäisin itseni nöyrästi merimiessolmulle ihan vain koska niin minulla on tapana ja pomppisin sitten hankalasti ja anteeksipyydellen pois. Nyt pidinkin narun päät selkeästi oikoisinaan eri suunnissa, ja vielä oikein selitin, että tämä pää on nyt tässä ja tämä tässä, ja niillä on ollut tapana mennä solmuun, mutta kun nyt en aikoisi. Katsomme tilannetta eteenpäin, rennon solmuttomasti.

Huomenna menen töihin, ja sitten jatkan iltaa taidemuseossa, siitä mahdollisesti vielä jossain. Varokaa - minulla on museokortti, enkä pelkää käyttää sitä! Oulun Taidemuseolla on näyttely Jaetut unet, ja se, miten tuo näyttely on koottu, on minusta tosi kiinnostava lähtökohta.

Olen nyt virallisesti käyttänyt tältä päivältä kaikki tekosyyni, ja minun tulee aloittaman opiskelukokonaisuus, jonka kesällä, jonkinlaisessa ammattillisessa ahdistuksessa tilasin, saadakseni työmotivaatiota, fokusta ja tarkoituksen elämälleni. Sitten tulikin valtava, valkohehkuinen kiire, jonka sivussa nuo muutkin asiat hoituivat suhteellisen kivuttomasti. Hädin tuskin enää edes muistan, mitä nuo opinnot käsittelevät. Kohta, aivan kohta avaan asiaan liittyvän liitetiedoston. Hetki vielä.

Minulla on ollut yhtä aikaa vanha ja nuori ja irtonainen olo. Vähän tällainen.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Only I own me.

Sohvani saapui vihdoin. Se on majesteetillinen, musta, skandinaavinen, hyvällä tahdolla ajatellen vähän funkkis/70-lukuihin tyylillisesti sopeutuva. Se on myös äärettömän pitkä, voin retkottaa siinä ainakin kahteen eri suuntaan venyen, ja todistettavasti siinä voi nukkua myös päiväunet.

Kokosin sitä pienen pienessä hiprakassa keskellä yötä. Osa jaloista sojottaa vähän hassuihin suuntiin, ne pitänee irrottaa ja laittaa takaisin. Se ei haittaa sitä ylellistä mukavuuden tunnetta, jota paraikaa koen.

Minun tulisi varmaankin tarttua jouluaskareisiin hieman tarmokkaammin. Voisin tehdä sen vaikka huomenna. Nyt tarmoni on valunut aivan muihin kohteisiin. Käyn ostamassa valmiita soseita joista pyöräyttelen laatikoita, pilkon lihaa ja teen kaikenlaisia esivalmisteluja. En siivoa, juurikaan, ainakaan normaalia erityisemmin. Selvitän, onko minulla enää joulukuusenjalkaa. En muista.







perjantai 20. joulukuuta 2019

Made her more of woman.

Keskiviikkoinen kesälomani oli jymymenestys. Elvyin huomattavasti, kuten lomalla kuuluukin. Torstaina palasin töihin, loivennellen jo loppuviikkoa kohti. Toimii tämä näinkin joskus.

Keskiviikon kruunasi Diivan tanssiesitys. Hän harrastaa, pienen tauon jälkeen, ja minä ja Poika II menimme yhdessä katsomaan kauden päättäviä oppilasnäytöksiä.

Eritasoisia tanssiryhmiä oli monta. Itkin heti ensimmäisen ryhmän kohdalla, leualle asti, kun ihmiset taputtivat käsiään. Lava oli täynnä kehitysvammaisia nuoria, ihanasti innoissaan tanssista ja elämästä. Minua itketti, kun tajusin, että maailma on joistain kohti paljon parempi paikka kuin minun lapsuudessani.

Diiva oli kaunis, liikkui kauniisti, niin kuin aina. Ei tarvitse jännittää hänen puolestaan. Ainoa jännityksen paikka taisi olla, kun juontaja ilmoitti, että seuraavaksi näemme +?? leidien burleskiryhmän. Katseemme kohtasivat Pojan kanssa, ja niistä huokui syvä kauhu. On asioita, joita ei halua tehdä Anopin/Vävyn seurassa.

Tuosta selvittiin.

Tänään olen hukannut silmälasini, kerran.

Sohvani saapui, vihdoin. Minulla on vuoden ylivoimaisesti paras hiuspäivä, asuntoni oli siisti (ennen sohvan saapumista), ylläni oli ihana tyttömäinen musta mekko ja hyvää hajuvettä. Olin juuri alkamassa siirtämää mummon vanhaa äärettömän tunnearvokasta ja painavaa sohvaa olohuoneesta isoon kammariin (rumien ja ylimääräisten tavaroiden huone) uuden, pian saapuvan sohvan tieltä, kun ovikello soi. Ovella oli äärettömän paljon aiempaakin parrakkaampi Valssimies, yllättäen, monen, monen viikon tauon jälkeen, palauttamassa pienen pientä omaisuuden palastani, jonka taannoin tajusimme vielä olevan hänen hallussaan. Jos joskus haluaa törmätä eksäänsä yllättäen, ei voisi olla parempaa hetkeä kuin vuoden paras hiuspäivä. Ja hän auttoi siirtämään sohvaa, nosti oven sijoiltaan ja takaisin (mikä oli välttämtöntä sohvan siirtymiseksi). Ja katosi jälleen.

Kunpa loppuiltakin sujuisi yhtä sulavissa virtauksissa.





keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Feeling unknown and you're all alone.

Olen tänään oma henkilökohtainen Jeesukseni ja supernaiseni ja pesin jääkaapin. Nakkelin roskiin elintarvikkeita, joista en muistanut, kuka niitä käyttäisi ja onko hän enää keskuudessamme. Seuraavaksi lähden Alkoon ostamaan luomuista kuohuviintä ja joulukoristelen jääkaappini iloisella kuusenvihreällä pulloivistöllä.

En aio tehdä ruokaa ennen kuin jouluna. Sitten teen kyllä hyvää ruokaa, ja syömme sitä joukolla, ainakin kahdesti. Muuten en suunnittele keittiötoimenpiteitä. Saatan muuttaa suunnitelmaani tarpeen vaatiessa, mutta niinhän minä aina teen.

Ohut yläpilvi, joka on ympäröinyt minua ja viisimetristä auraani niin työssä kuin vapaa-ajalla alkoi hälvetä jokin aika sitten ja siirryin turvallisempiin lentokorkeuksiin. Vähensin kierroksia. Palasin uudellen ja uudelleen sen kysymyksen äärelle; mitä minä tarvitsen? Kun taannoin olin ihan pohjalukemissa jaksamiseni suhteen, ammatillinen henkilö käski minun kysyä tätä itseltäni. En tiennyt vastausta useinkaan, ja alussa vastasin aika usein, että suklaata, kahvia ja netflixiä.

Sittemmin olen siirtynyt käyttämään HBO:ta.

Muutakin edistystä on tapahtunut. Nykyään löydän paljon nokkelampia vastauksia tähän kysymykseen. Joskus tarvitsen yksinoloa, joskus huomiota. Yhtenä iltana tajusin, että minun pitäisi ehdottomasti siivota, tarvitsen siistimmän kodin. Sen sijaan napsautin saunan päälle ja tein pienen kävelylenkin, saunoin ja nukuin. Nyt otin ylellisen rästiinjääneen kesä- tai talvilomapäivän, järjestelen lattioillani vaeltavien vaihtuvien laukkujen sisältöjä oikeisiin paikkoihin, kuuraan keittiötäni ja paimennan robottipölynimuria nuohoamaan hankalampia nurkkia. Sen lisäksi olen tapaamatta ihmisiä, ainakaan näin aamupäivällä. En lue työperäisiä sähköposteja enkä huolehdi aikatauluista. Tämä on ylellistä.

Eilen join kahvia, liikaa, liian myöhään, koska olin sopinut meneväni kahville. Olisin voinut varmaan juoda teetäkin, mutta kriittisesti, valintahetkellä huomioni kiinnittyi aivan muihin asioihin. Tai olin aivan liian keskittynyt esittämään itsevarmaa, huoletonta ja hurmaavaa, että olisin pystynyt käyttämään loogista ajattelukykyäni mihinkään järkevämpään. Luulen, että olin aivan riittävän hurmaava. Muistan hymyilleeni, ihan oikeasti, koska minulla oli mukavaa.

Viikonloppuna koin kulttuurielämyksiä Kaunomielen kanssa. Ja löysin itselleni uuden sakramentin.

Singahdimme Helsinkiin, ihan vain pariksi päiväksi, ihan vain koska ihana Helene Schjerfbeck ja ihanat renesanssiböönat. Ja ihan vain koska elämä, ja ihan vain koska me voimme.

Ateneum oli ihana, kuten aina. Pyörimme siellä kauniiden lattioiden ja kattojen välissä ja tunsimme syvää ja ylevää kuulumisen tunnetta. Helenen (käytän hänestä nyt etunimeä, en tuttavallisuuttani, vaan siksi, että tuo sukunimi on pirun vaikea kirjoittaa oikein) värit imeytyivät suoraan synesteettiseen aivokuoreeni, sain kylmiä väreitä aina kuvotukseen asti. Tuntuu, että pääsin käymään sillä oudolla ulottuvuudella jossa hän oli tai on väriensä kanssa.

Sinebrykoffin taide- ja kotimuseo olivat hieno yllätys. En ollut ennen käynyt. Kallista, vanhaa runsasta ylellistä aarteistoa, jotenkin intiimisti ja lämpöisesti tarjoiltuna. Renesanssin naiskuva vähän järkytti. Että kaikki ne naiset, olivat ne sitten muotokuvia aikansa prinsessoista, antiikin myyttejä tai raamatun henkilöitä, olivat ihan samannäköisiä keskenään, koska kauneusihanne. Taikinanaamainen, kapeasilmäinen vaalea impi pyöreine pystytisseineen, rusottavine pakaroineen ja valjuine persoonallisuuksineen, leikkimässä tikareilla dramaattisesti tai ahneena vikittelemässä vanhoja miehiä.

Yksi teos oli vähän erilainen; siinä Venus poseeraa poikansa Amorin kanssa puun äärellä; ampiaiset pistävät poikaa, mutta Venus, (vähät välittäen poikansa ahdingosta, koska muhkurainen, 70-vuotiaalta näyttävä pojanpallero on selvästi maalattu kuvaan ihan eri kerralla), hän vain viekistelevästi tiirailee kuvaajaansa, jalat kiemuraisesti toistensa ympäri moneen kertaan kietoutuneina. Siitä taulusta tuli tunne, että maalari on ikuistanut kuvaan oikean naisen ja ihmisen joka on vanginnut hänen mielenkiintonsa, ei jotain standardiemäntää tilaustyönä.

Tässä maalauksessa, museon seinällä olevan tekstin mukaan, Eeva pitelee oksaa peittonaan keimailevasti.



Kuva löytyi täältä.

Uusi sakramenttini on viini. Lasi punaviintä, ihan yksin, ihmisten keskellä, uudessa paikassa, vieraassa kaupungissa. Siihen on hyvä pysähtyä hetkeksi. Nyt istuin Clarionin Skybarissa ja katselin Helsinkiä korkealta, kuin se olisi ollut suurkaupunki. Siinä oli jotain mellevää. Edellisen vastaavan lasillisen join Kuopiossa, pienessä ruokapaikassa.