torstai 7. kesäkuuta 2018

Hiljentää risteyksiin ajoissa.

Nyt tapahtuu paljon enkä ehdi kirjoittaa. Pitää tottua tähän uuteen olomuotoon. Olemiseen.

Autoni temppuilee. Jonkinlainen tuuletin kolisee konepellin alla. Mittari, joka on ensisijaisesti kaunis ja kovin funkkishenkinen, kallistuu aivan liikaa koilliseen, mutta huomaan tämän vasta, kun konepellin alta tulee höyryä. Selvitän ohjekirjasta mitä mittari kertoo, kun en muista. Googletan, keskustelen Jerry-nimisen virtuaalihenkilön kanssa, kilautan kaverille. Kerään satunnaisia vinkkejä kahvionkäyttäjiltä. Ilmeisesti erivärisiä nesteitä ei kannata sekoittaa keskenään, tai autoni saattaa tulla huonovointiseksi. Eikä samanvärisiäkään, jos ne ovat eri valmistajan.

Päätän tarjota autolleni vissypullollisen vettä, nestehukkahan saa kaiken oireet aina tuntumaan pahemmalta, ja on itsessäänkin vaarallista. Tutkin jälleen ohjekirjaa, ja totean, että sen visuaalinen läpileikkaus auton moottorista ei vastaa ranskattareni anatomiaa. Vähän kuin oma kroppani, tiedän, että maksani on ihan väärässä kohdassa ja munaiseni kovin alhaalla. Sen vain tuntee. Vilkuilen ympärilleni parkkipaikalla, mutta siellä ei ole ketään. Toisaalta se on helpottavaa, jos joku sanoisi outoja termejä ja vaikka sanan "syylari", voisin olla kovin ahdistunut, koska sitä sanaa ei löydy ohjekirjastani. Otan riskin, ruuvaan korkin auki ja kaadan vettä satunnaiseen aukkoon. Heti tämän tehtyäni paikalle rullaa auto, jossa on henkilö, joita on työpaikallani n. kolme samannäköistä, en koskaan muista kuka on kukin, ja kysyy tarvitsenko apua.

Enhän minä enää siinä vaiheessa, kun olen emansipoitunut, moderni täysivaltainen ihminen.

Ja kyllä, hän tuli kotiin, ja se on mukavaa. Vähän väsyttävääkin.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Niinkuin varisparvi raahautuu.

Viikonloppuni sisälsi ilahduttavan paljon kulttuuria. Myös pyöräilyä, jäätelönsyömistä, nukkumista pitkään, höpöttämistä. Itkeskelyä, kovaäänisesti ryyskien, ja hiljaa pulputen, eri syistä, mikään ei turhaan eikä pahasti. Paljon yksinoloa. Tuollaista saattaa jopa tulla vähän ikävä.

Kävin keikalla. Miljoonasade, n. kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. En silloin nuorena oikein hirveästi kai arvostanut bändiä - se oli ihan hyvä, ja tokihan menin kaikille keikoille, jonne vain pääsin, ja Miljoonasade esiintyi noin miljoona kertaa asuinalueeni julkisyhteisöjen nuorisolle hyvää hyvyyttään järjestämissä ilmaiskonserteissa, koska hekin asuivat siellä, ja keikalle oli lyhyt matka. Poikien kasvot ja maneerit lavalla tulivat tutuiksi.

Nyt sitten hieman eri olosuhteissa kuin kauniina kesäpäivänä kimaltelevan vesistön rannalla. Yritin muistella, oliko Heikki silloin vuosikymmeniä sitten tuollainen, vai jotenkin herkempi ja nolompi ja aidompi? Nyt jutuissa ja esiintymisessä oli jotain kummallista opeteltua varmuutta. Välillä mietin, olenko Atomirotan keikalla. Matti oli entisensä. Arskasta oli tullut Heikin hovinarri.

Musiikit yllättivät positiivisesti. Lehdestä luin etukäteen, että bändi on löytänyt uuden kipinän. Siltä se oikeastaan kuullostikin. Uudet biisit eivät olleet ollenkaan huonoja, ja vanhoista oli löydetty jotain aiempaa vakuuttavampaa mahtipontisuutta. Otettu askel kauemmas iskelmästä, onnistuneesti. Monen biisin kohdalla mietin, että höh, miksiköhän tämä ei säväyttänyt silloin 16-vuotiaana?

Alkoi Marraskuun kertosäe, ja ystävä pukkasi minua kylkeen. Solumassaani tämän johdosta kohdistuva paine eteni kyljästä päähän ja tyrskäytti jo ennestään poskipäideni alle käsivarastoon kihonneet nesteet yli äyräiden, aivan yllättäin. Syksyn kuukausien luetteleminen noin peräjälkeen ja järjestyksessä kolautti minua yllättävällä taajuudella takaraivoon. Yllätyn, jos alan itkeä jostain noin konkreettisesta ja yksiselitteisestä. Viime syksy oli kai sitten tuossa mielessä aika rankka, ja nyt, kun lasken aikaa jo tuntejakin mittapyykkeinä käyttäen, sen uskaltaa myöntää.

Oli jo aiemmin valmiiksi itkenyt muuta, ja sitten Diivakin lauloi, ja jouduin suorastaan juomaan vettä nestehukkaa paikkoakseni. Hän on löytänyt oman äänensä musiikissa, nyt kuulen, että biiseissä ei ole enää mitään tiettyyn muottiin sopimiseen yrittämistä, vaan ne ovat vain suoraan sitä mitä hän tuntee. Sävelmät ovat oudon monimutkaisia koska ne rakentuvat sanoista ja tunteista synesteettisesti, mutta silti niistä tulee minulle korvamatoja. Ja aina uuden biisin kuultuani riitelemme siitä kun hän ei julkaise niitä.

Olin myös Moderni Nainen. Helene Schjerfbeckin tapa käyttää värejä ja nähdä asiat ja tavallaan jopa elää teki minut kovin nöyräksi. Ja hän kuvasi näkemiään, tavallisia asioita ja ihmisiä. Itseään. Pienissä puitteissakin voi olla suuri.

Jossain vaiheessa viikonloppua olin hyvin väsynyt. Siivosin kodin hyvin epätehokkaasti, vähä kerrallaan, pakosta. Olen tyytyväinen silti, että siivosin. Aina muutaman askareen välillä huojuin sohvalle ja löysin itseni katsomasta BBC:n historiallisia dokumentteja. Katsoin yhden balettiesityksen kahdesti, lumoutuneena liikkeiden kauneudesta. Ja vähän hämmentyneenä puvustuksesta joltain osin.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

You got me pelican fly-fly-flyin.

Saatoin tehdä viikonloppuna liikaa asioita. Päättelen sen siitä, että tiskikoneen tyhjentäminen on kestänyt jo yli puoli vuorokautta, semitarmokkaista ja useista aloitusyrityksistä huolimatta.

Järjestin itseni tilanteeseen, jossa pyöräilin keskellä yötä. Sitä ennen join kolme lasillista kuohuvaa ja vähän liian monta Sandels-tölkillistä. Yritin juoda niin monta kuin pystyn, koska teen sellaista loppujenlopuksi aika harvoin. Ilmeisesti minua on jäänyt alitajuisesti kalvamaan huono suoritukseni saunakaljan ostamisessa taannoin. Nyt ostin olutta epäröimättä (kaveri oli samaa mieltä merkistä) ja saunoin pitkän kaavan mukaan. Istuin myös ulkona, mikä tuntui laadukkaalta.

Yöllä pyöräillessäni Diiva ja Poika 2 pyöräilivät vastaan. Metsässä oli pokemoninmetsästäjiä, mihin seuraan seuralaisenikin katosi. Kesä on mukava.

Fasilitoin Euroviisuvalvojaiset. Sekin oli mukavaa. Jaksoimme katsoa pisteidenlaskunkin. En ole jaksanut analysoida toisen semifinalin esityksiä mitenkään. En ole enää niin kiinnostunut aiheesta. Olen häilyväinen ihminen.

Kun olin ruokakaupassa, ostamassa kanansiipiä, kaurafraichea, kahvimaitoa ja vielä jotain neljättä asiaa jota en muista, ystävä hädässä soitti. Hän oli torilla, aivan yksin. Suoritin nopeasti toimenpiteen "reverse shopping", eli palasin takaisin jälkiäni myöten ja palautin elintarvikkeet entisille hyllypaikoille ja singahdin torille. Join ensimmäisen terassisiiderin ja hikoilin laadukkaasti.

Terassilla tajusin, että minulla ei ole meikkiä, mitään muotoiluaineita hiuksissani, ja teknisesti ottaen olen pukeutunut yöpaitaan. Tunsin oloni riittävän salonkikelpoiseksi ja kummallisen vapautuneeksi. Olen jotenkin kevään mitaan lipsunut olotilaan, jossa aidosti nautin siitä kun ei tarvitse laittautua. Luonteelleni on tähän asti ollut tyypillistä aidosti nauttia laittautumisesta, vaikka sen tavoite joskus onkin ollut näyttää huolettoman ja spontaanin laittautumattomalta. Nyt olen lipsunut jonnekin omituiseen sluibailuun, jossa uskottelen itselleni, että on tosi trendikästä olla ilman erottuvia kulmakarvoja ja että Rihannakaan ei aja säärikarvojaan.

En ole varma, onko tämä laiskuutta, tervettä järkeä vai jonkinlainen parisuhdestatusmanifestaatio. Että aivoni ovat vihdoinkin työstäneet sen asian, että henkilö, jolta haluan huomiota, ei kävele minua vastaan seuraavalla maitokauppareissullani. Ei, koska tiedän, että hän on Etelämantereella tarkkailemassa pingviinien parittelua.

Pelkään, että tämä on enimmäkseen laiskuutta.

Excelini tuli valmiiksi. Siis sillä tapaa, että minulla on nyt oikea määrä vaatteita. Tai saisi minulla olla kolme puolihametta ja neljät kengät enemmän, mutta mitään vaatteita ei ole liikaa. Pärjään hyvin tällä määrällä puolihameita, ja kenkiä ostan vain jos ne puhuttelevat minua, ja nyt on ollut vähän hiljaista.

Minulla ei siis myöskään ole mitään tavoitetta vähentää asioita vaatekaapistani. Tämä on vuosien pitkäjänteisen työn tulos. Nyt minun pitäisi säilyttää status quo, ja tehdä uusia hankintoja ainoastaan luonnollisen poistuman jälkeen, tai uusia jotain suuren harkinnan jälkeen siinä tilanteessa, jossa käyttökertaindeksi laskee kriittisen rajan alle. Siihen on juuri nyt laskennallisesti hieman matkaa.

Vietin tässä harmonisessa ja kauan tavoitellussa taulukkolaskentatyökalutasapainon tilassa n. päivän. Sitten tuli helle, ja tajusin, että minullahan ei ole mitään päällepantavaa. Rievoin vaatekappaleen toisensa jälkeen henkarista alas, sovitin, tuskastuin, kauhistuin, ihmettelin miten tähän on tultu. Siitä lähtien olen oikeastaan käyttänyt niitä kahta teknisesti yöpukukategorian mekkoa vuoron perään.

Kesävaatteeni tuntuvat enimmäkseen oudoilta ja vierailta. Tunnen itseni niissä valtavaksi. Ehkä asialla on jotain tekemistä todellisuuden kanssa, mutta talvisin en kiinnitä todellisuuteen niin paljon huomiota. En kuitenkaan aio tehdä asialle muuta, kuin syödä lisää. Kananmunia, pinaattikeittoa, hummusleipiä, oikeaa ruokaa. Niin ja liikkua, mutta sen minä teen muista syistä, koska olen jo todennut, että tietyillä asioilla elämässäni ei ole syy-seuraus-yhteyttä, ei vaikka miten niin toivoisin.

Niin ja nukun. Nyt olen nukkunut melko paljon ja helposti, paitsi tietysti lauantaiyönä, koska katsoin ylipitkää televisio-ohjelmaa, joka koostui puisevasta portugalilaisesta huumorista ja väkinäisistä lavarituaaleista, joihin yhdistyi usein mitäänsanomaton tai jopa huono musiikki.

Kävin akupunktiossa. Sekin oli mukavaa, mutta siitä asti olen tuntenut olevani jotenkin kummallisen painava. Aivan kuin en jännittäisi itseäni koko ajan varmuuden vuoksi pysymään osittain ilmassa. Tuntuu vähän kuin joku kovettunut kuori olisi lähtenyt pois olemuksestani, jostain sieltä välitilasta, jossa fyysinen ja psyykkinen yhdistyy. Luulen, että se on periaatteessa hyvä asia, kunhan saan ensin nukuttua pois kaiken sen väsymyksen mitä tämä hermostoni uudelleenkalibrointi paljasti.

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

And a man in a hamster wheel.

Ah, yksinoloa. Nautin siitä kun vielä voin. Kaunomieli lähti juuri ja eteisessä roikuin hänen käsivarressaan takiaisena, tuijotin helposti syyllistyvää lastani sulkeutuvassa ovenraossa hämmentyneen dementikon silmin ja yritin sinnikkäästi tunkea itseäni rappukäytävään pyjamahousuissani. Teen tuon lähes aina ja tälläkin kertaa Kaunomieli sähisi "mä vihaan sua" kun yritti painaa ovea kiinni siten, että sormeni eivät jää pahasti väliin. Meillä on omat häiriytyneet ja tärkeät rituaalimme.

Alan oppia joitakin normaaleja ajatusmalleja. Kuten sellaisen asian tajuaminen, että vaikka jonain päivänä olisin väsynyt, toisena todennäköisesti en ole. Tai että jonain päivänä kaipaan yksinoloa, toisena päivänä seuraa, ja osaan olla rauhallisesti yhdessä tunteista kerrallaan.

Olen välillä jo ehtinyt kyllästyä yksinoloon, sitä on ollut kertakaikkiaan runsaasti viime kuukausina. Nyt kuitenkin keitin nautiskellen kannullisen vihreää teetä, inkiväärillä ja sitruunalla, ja vetäydyin tähän sohvannurkkaani, jonne on alkanut jo muodostua muotoiseni kolo.

Kunhan Valssimies tulee takaisin, hän istuu tässä sohvan divaanipäädyssä, ja minä valtaan muun sohvan pää tai jalat hänen sylissään. Miellyttävä ajatus.

Katsoin juuri euroviisujen semifinaalin ensimmäisen osan. Se oli viihdyttävää, vaikkakin pienieleistä tänä vuonna. Eniten koin iloa ja hauskuutta sanoitusten käännöksistä. Ne oli ilahduttavasti käännetty todennäköisesti sana sanalta, vaikkakin kaikista sanoista ei varmaan oltu saatu selvää. Eri kulttuurien kielikuvat ja tavat ilmaista asioita erottuvat näin kaikessa rikkaudessaan, ja maailmankuva laajenee. Tänä vuonna lavaspektaakkeleissa oli kuitenkin harmillisen vähän tällaista:



Mietin, alkaisinko jättiurakkaan, ja kertoisin teille mitä ajatuksia kukin näistä esityksistä minussa herätti. Totta kai alan! En kyllä yhtään ole varma, pääsenkö loppuun asti.

Azerbaidžan

Voisi itsessään käydä viisuparodiasta, liikkaa-leimaa-viisutuotettuine sanoituksineen ja Loreen-ääntelyineen, mutta on sellaiseksi vähän liian laimea. Aiselin lannistunut ja apuapyytävä ilme, kun hän kädet alaviistossa, nyrkkiin puristettuina laulaa olevansa "stronger than cannonballs" on lopussa jo vähän surullista nähtävää.

Islanti

Poika laulaa "se voit olla sinä joka kärsii tänä yönä" ja hymyilee kuin sosiopaatti.

Albania

En pitänyt. Olihan se tavallaan bändi, ja olihan sillä artistilla ihan oikeita tatuointeja ja paljon niittejä ja rensseleitä, mutta jos tällä kosiskeltiin henkilöitä, jotka pitävät rock-musiikista, annan pakit.

Belgia

Tässä oli jotain aineksia sävelmässä, siinä, miten se erityisesti kertosäkeessä nousi synkän mahtipontiseksi. Ja tavallaan tykkäsi laulajan tyylistä. Jotain kovin ärsyttävää esityksessä kuitenkin oli, itsevarmuus välittyikin omahyväisyytenä. Se, että jokainen ele ja liike on näissä esityksissä niin harkittua ja harjoiteltua pilaa kyllä helposti alkujaan hyvänkin tulkinnan.

Sanat olivat joka tapauksessa niin käsittämätöntä, mitäänsanomatonta soopaa, ettei mitään tolkkua. Tuollaista varmaan saa aikaan kun antaa tekoälylle ohjeeksi luoda teksti, jossa on kivoja äänteitä joissa pääsee oikein venyttämään teennäistä brittiaksenttia mukatyylikkäästi.

Tžekki

Kääntäjä ilmeisesti kuuli väärin, että Lie olisikin Lay. Tämä herätti minussa tunteen: Kiusaannuin.

Liettua

Kertakaikkisen vastenmielinen, teennäinen esitys. Tuollainen "ääneni särkyy, kun olen niin herkkä ja hento ja suuressa mielenliikutuksessa" lakkaa tenhoamasta siinä vaiheessa kun henkilö ei enää ole uskottavasti 16-vuotias.

Olipa vapauttavaa päästä sanomaan tuo ääneen.

Israel

Verrattuna muutamaan aiempaan, tämä kuullosti biisiltä, joka on vielä melko lähellä alkuperäistä ajatustaan. Voisin kuvitella, että tämä biisi olisi tullut tehtyä ilman viisujakin. Netta on sympaattinen, mutta välillä näytti vähän eksyneeltä lavalla. Tykkäsin siitä kohdasta, missä hän lopussa lauloi oikein isolla volyymilla, se vaikutti aidolta.

Valko-Venäjä


Kummallinen pari-itsemurhamasokismiskitsoilu. Kovin vastenmielinen artisti ja biisi.

Viro


En edes lukenut sanoja vaan kuuntelin vain ääntä. Todella kaunis, harvinaisen lämmin sopraano. Kaunis sävelmä. Pidin kovasti, vaikka en ole oopperan ystävä.

Bulgaria


Väkinäinen, kömpelö tuotos. Sanoitus oli kovin morbidi.

Makedonia

Tämä oli videoversiona kovin hurmaava, mikä johtui kiehtovasta artistista ja musiikin intensiivisyydestä, mutta lavalla sama intensiteetti ei säilynyt. Biisin rytmi vaihtelee hurmaavan holtittomasti tämän tästä ja toteutuksessa on jotain hauskaa vapautta. Nyt lavalla tapahtui musiikin vaikeaselkoisuuden lisäksi aivan liikaa kaikkea. Asunvaihto! Väärinpäinpuetun, takaa liian lyhyen leningin alla olikin paljeteista tehty hyvin epäimarteleva nakupaita. Huomiotaherättävää mutta harmillisen homssuista.

Kroatia

Voimaballadinainen, mutta miellyttävällä itseironialla. Kiva twist, vaikka biisi ei ollut ehkä aivan tulkinnan suuruinen. Raikas toteutus, luotettiin artistiin. Harmi, ettei sillä pääse jatkoon viisuissa.

Itävalta

Hozierin jalanjäljissä hajutonta, ärsyttätöntä, tavallaan monen makuun melkein "oikeaa" musiikkia, jollaista saattaisi vahingossa kuunnella muulloinkin, kuin viisuissa. Tai ehkä sittenkään ei. Tämä biisi on vähän kuin lasi rasvastonta piimää kuudentoista erilaisen leimuavan shotin, ylimakean sateenvarjodrinkin ja ylikypsästä vuohemaidosta tuoreessa pötsissä käyttämällä valmistetun perinnejuoman jälkeen.

Biisin sävelkulussa on kaikuja 80-luvulta, jostain vähän synkästä hittibiisistä. Sellaisesta, jossa joku ei sitten vaan niin millään kumminkaan onnistu missään ja lopuksi joku kuolee. Ehkä jotain Sprinsteenia?

Kreikka


Tästä tuli mieleen joku Värttinän sävelmä. Jotenkin ankea.

Suomi


Ai että käy oikein kipeää kun katsoo kaikkea tuota epätoivoista kikkailua ja yliyrittämistä. Suurimman osan ajasta Saara huutaa, ei laula.

Armenia

Tämäkin huusi. Kuullosti paremmalta kuin Saara.

Sveitsi

Tässä oli jotain kivaa kertsissä. Jos tämä esitys olisi jossain Glee-tyyppisessä sarjassa tai elokuvassa, jossa tarinassa on tyttö, joka löytää oman identiteettinsä laulamalla rokkia, saattaisin liikuttua. Nyt en.

Irlanti


Bu-huu. Lopeta hyvä mies pillittämästä ja hyväksy tosiasiat. Ed Sheeran on niin tuottelias muusikko, että sinua ei tarvita.

Kypros

Eleni näyttää cyborgilta, mahdollisimman pitkä ja hoikka ja kiiltävä, mutta tietyistä osistaan mahdollisimman liikkuva. Karikatyyri pop-tähdestä valtavine huulinen jaa hiuksineen. Silti biisi on kummallisen rento ja miellyttävä. Lavashow on toimiva, sulavalinjaista, miellyttävästi liikkuvaa kiiltavää robottia ei voi muuta kuin tuijottaa hölmistyneenä. Persoona olisi tietysti ihan kiva lisämauste, mutta kyllä tuokin riittää voittoon.

Portugalin, Espoanjan ja Iso-Britannian edustuskappaleet olivat mitäänsanomattomia. Espanjan naispuolisella artistilla oli kaunis mekko.

Tämä oli minulle kovin viihdyttävää. Nuoriso-osasto on luvannut tulla viisuvalvojaisiin lauantaina.











lauantai 5. toukokuuta 2018

Like we did last summer.

Huomenna voin jälleen avata joulukalenterin. Mistähän sellaisen löytäisin.

Olinkin juuri löytämässä jonkinlaisen oman rytmin. Mitä syön, milloin nukun, mitkä asioita haluan tehdä, ja milloin. Kohta aikani ei ole enää oma tyyni ankkalammikkoni, vaan pienten purojen pursuileva virta, joka liikkuu sinne tänne hallitsemattomasti, erilaisten asioiden ja tarkoitusperien suuntaan.

Ei se minua haittaa, mutta toivottavasti muistan jatkossakin jotain kuvioita siitä hieroglyfista, jonka olen nyt vuoden mittaan vaivalla rapsutellut esiin vuosikausia kasaantuneen kiireisen arjen hiekan ja saven alta.

Oikeastihan minua vain huolestuttaa se, että kun en ole yksin, en voi enää möllöttää sohvassa tuntikausia HBO:n lumoissa keskellä päivää, syödä kaikkia ruokiani sohvalla tai sängyssä, jättää astioita ja vaatteita lojumaan sinne tänne päiväkausiksi ja postini avaamatta eteisen matolle. Tapani nauttia yksinelon ylellisyydestä on laimea.

Oikeastihan, yksinelävänä vapaarouvana, mielikuvissani minun pitäisi viettää aikani klassista musiikkia mahtipontisella volyymilla kuunnellen, vain valkoiseen, ylisuureen miesten paitaan pukeutuneena, ikkunalaudalla tuulenvireessä istuen kädessäni kupillinen maitokahvia, hiukset huolettomasti suihkun jäljeltä kihartuen. Musiikki voi toki olla myös jotain raskaampaa, mutta ajatuksia herättävää.

Hämäläisen luonteeni mukaisesti varmuuden vuoksi suhtaudun aina tuleviin muutoksiin lähtökohtaisen negatiivisesti. En sitten niin kovasti pety, tapahtui mitä vain. Yritän siis tämänsuuntaisin ajatuksin hillitä intoani siitä, että Valssimies tulee takaisin, edes hetkeksi, mutta yrityksistäni huolimatta pintaan nousee tämän tästä hilpeitä ilon kuplahduksia. Kesä! Hän! Voidaan tehdä asioita yhdessä! Olla tekemättä mitään!

Muutenkin oloni on vähän kuin Westworldin isäntäoliolla jonka koodaus alkaa korruptoitua. Elän eteenpäin tiettyä tuttua, monta kertaa toistamaani käsikirjoitusta, mutta aina välillä se, mitä olen tottunut pitämään todellisuutena, repeää, ja näen jotain muuta, paljon yksinkertaisemman tavan olla ja tuntea, ja tunnen vetoa sen suuntaan.

Ruotoni on alkanut vaatia liikuntaa. Kovin pitkään sen vaatimukset ovat olleet täysin päinvastaiset. Jos liikun liian väsyneenä, tai liian usein liian paljon, tunnen ylikuntoa ja vajoan jonnekin väsymyksen syvään alhoon. Nyt olen pikkuhiljaa voinut lisätä kevyitä suorituksia peräkkäisiin päiviin ilman valtaisaa takapakkia.

Viime viikolla tajusin käyttäneen viimeiset tekosyyni olla hankkimatta kuntosalijäsenyyttä. Hankin jäsenyyden. Ainoa mikä tuolta salilta puuttuu, on sauna, mutta toisaalta, se on niin lähellä kotiani, että voin tulla vielä tuoreen hikisenä omaan kotisuihkuuni, mikä on konseptina ylellisempi kuin yleinen sauna + suihku. Tuolta löytyy myös tätejä, joiden valvovan silmän alla venytyn riittävän pitkiä aikoja riittävän hankalissa asennoissa. Voisinhan minä venytellä tuossa pölyisellä Ikean itämaismattojäljitelmällänikin päivät pääksytysten, mutta en ole tehnyt niin, kehoituksista ja päätöksistäni huolimatta. Tarvitsen sen valvovan silmän. Ostin putkirullankin, mutten käytä sitä. En pidä putkirullauksesta, se käy kipeää.

Kokeilin myös Sh'bam-tuntia. Oletin, että se olisi tanssimista, hauskaa, menevää biletystä, jossa tulisi hiki aivan huomaamatta ja lihaskunto kasvaisi. No ei ollut. Hauskaa siis. Olen tottunut tanssin osalta liian hyvälle. Jos on askelsarjoja, niiden pitäisi täsmätä rytmiin siten, että jokaiselle askelle on oikeasti paikkansa. Tämä ei toteutunut. Ja jos rytmi on kertakaikkiaan liian nopeaa, ja kaikki pitää tehdä hutaisten, siinä ei oikein tunne mitään suorittamisen iloa. Musiikki oli mitäänsanomatonta, laidasta laitaan leikkimielistä jokapaikansontaa.

Alkutunnista oikeasti yritin, myöntäen sen tosiasian, että eihän kukaan ekalla kerralla pysty omaksumaan kaikkia askeleita. Mutta jos edes osan. Veivasin housea, hiphoppia, merengueta, salsaa. Voi miten kaipasinkaan oikealle salsatunnille!

Sitten tuli veretseisauttava ROKKIosio. Musiikki oli jonkinlaista fiftarityylistä rock'n'roll-jäljitelmää, ja tähän oli sitten oikein pilke silmäkulmassa väännetty sellainen heavymetalclichékoreografia. Soitetaan ilmakitaraa! Kannustetaan yleisöä vihjaavilla tse-tse-tännepäin kädenliikkeillä! Hypitään AC/DC-tyyliin sivuttain lavaa ympäri! Väliin sitten jotain jive-tyyppistä tvistausta. Nyt ne Rock-kädet ylös, JEE!!!!

Nyt tiedän, miltä katolisista tuntui 90-luvulla, kun Madonna teki Like a Prayer-videon. Tämä oli pyhäinhäväistys, jonkinasteista rienausta. Rock-musiikki on minulle tärkeää, ylipäänsä elävän musiikin kuunteleminen on yksi omista sakramenteistani. Jive on ihan asia erikseen, mutta jos joku rock-musiikin tahdissa tanssii, sen tulisi tapahtua siksi, että ei koe voivansa tehdä muutakaan. Rock-musiikissa olennaista on aitous. Että vaikka olisi kuinka paska, on tosissaan, eikä vain esitä jotain.


lauantai 28. huhtikuuta 2018

Unfold me.

Muinaisjumaluuteni olivat minulle suosiollisia. Oletan siis, että kyseessä ovat samat myyttiset hahmot, Tellervo ja kumppanit urbanisoituneina alter egoinaan, jotka johdattavat kiitollisen marjastajan oikean mättään äärelle meheviä mustikoita poimimaan. Nyt lähdin kotoa toive mielessäni, ja katselin merkkiä, käännynkö oikealle Budget Sporttiin vai vasemmalle XXL:n. Merkit viittasivat oikealle, ja kas, siellä heti ovensuussa, eli halvimmassa kategoriassa oli miellyttävän persikanoranssin ja mustan sävyiset äärettömän paljon tärähdystä eristävät Adidaksen lenkkikengät, jotka olivat vieläpä juuri minun kokoani. Ainoa pari lähimaillakaan minun kokoani poistohinnalla. Juuri mitä tarvitsin, ilman mitään kompromisseja. Olin varautunut tarvittaessa kiertämään vaikka useassakin liikkeessä, mutta eihän se nyt sitten ollut tarpeen.

Korkkasin lenkkarit eilen, ja kantapään yli kulkevat lihaskalvoni suorastaan sipisivät ihastuksesta, tunsin joka askeleella miellyttävää, turvallista venytystä takakalvostossani. Ja ilma oli kuin miellyttävästi viilennettyä linnunmaitoa.

Erinomainen tapa viettää perjantai-ilta tämäkin.

HBO:lla alkoi uusi kausi Handmaid's Tale -sarjaa. Herkuttelen, vaikka hieman häiritseekin se, että tämä on nimenomaan sarjaksi kirjoitettua juonenkehittelyä, ei suoraan Atwoodin kynästä.

Nyt menen taas ulkoilmaan.

Six feet under loppui tähän biisiin. Katsoin lopun kolmesti, se oli niin kaunis.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Pumped up kicks.

Soitin eilen Kaunomielelle, kun hän tuli mieleeni. Usein tällöin hän onkin juuri kulman takana tai hypännyt bussiin. Myös silloin, kun olen ainoan kerran unohtanut avaimet kotiin, hän oli 40 sekunnin päässä.

Nyt sovimme, että hän menee ensin kirjastoon palauttamaan hankalasi palautettavia opuksia (kaikkia kirjoja ei voi palauttaa automaattiin), ja minä, aikaa säästääksemme, menen ja tilaan meille ruoka-annokset valmiiksi Friends & Burgers -ravintolasta. Kutsumme sitä friends and burglerssiksi. Siten Kaunomieli ehtisi syödä ja töihin, vaikka olisikin lounasaikajonoa.

Tilasin annokset, ne saapuivat, mutta tyttö ei. Ehdin jo nälissäni syödä omani, tyttöä ei kuulu vieläkään, koska kirjastossa on niin vähän henkilökuntaa. Napsin suuhuni viimeiset ranskalaisistani, ja huolestuin niiden jäähtymisasteesta. Menin tiskille kysymään, saisinko tilata Kaunomielen annokseen uudet ranskalaiset lisäkkeen hinnalla. Mitä vielä - tekivät kokonaan uuden, kuuman annoksen, täysin ilmaiseksi! Ihan vain siksi, että haluavat asiakkaiden olevan tyytyväisiä.

Hämmästyin, ja tunsin velvollisuudekseni kertoa täällä tästä asiakaspalvelun orkideasta.

Luulen, että tämän päivän suurin tavoitteeni on ostaa kengät. Lenkkarit, sneakerit, vapaa-ajan kengät, jonkinlaiset kulkuvälineet, joilla saan liikutettua itseäni tarvitsemiini paikkoihin ja jotka mahdollistavat, että jalkani ja lonkkani voivat paremmin kuin viime aikoina. Täräyksenvaimennusta tai jotain muuta eristystä siis, esteettisesti miellyttävässä muodossa, toivon. En oikein tunne urheiluvälinetermistöä, ja minua jo etukäteen vähän arveluttaa, löydänkö mitään oikealla tavalla käyttötarkoitukseeni sointuvaa. Tunnen suurta ulkopuolisuutta urheiluliikkeissä. En erota miesten- ja naistenvaatteita toisistaan, enkä ymmärrä mitkä kengät ovat erikoisesti tarkoitettuja johonkin tiettyyn toimintoon.

Se tuntuu kuitenkin kovin pinnalliselta tavoitteelta, ihan kuin olisi jotenkin toisarvoista huolehtia itsestään tilanteessa, jossa asiaan liittyy uusien kenkien hankinta, joka on tavallaan kiehtovaa. Ja myös täysin perusteltua. Ja voin vakuuttaa, ettei lonkkasäryssäni ole mitään pinnallista tai liioiteltua.

Pikku naisia elokuvassa sisarusten äiti varoittelee Marya pinnallisuuden vaaroista. Että jos rakentaa itsetuntonsa ulkoisten sulojensa varaan, ei opi arvostamaan muita (parempia, kestävämpiä ja järkevämpiä) ominaisuuksiaan, ja ulkoinen kauneus on katoavaista (turhamaista ja paheen ja säädyttömyyden polulle houkuttavaa). Minua tuo Susan Sarandonin tarjoilema elämänviisaus juuri nyt hieman ärsytti. Raakaa ikärasismia.