tiistai 25. huhtikuuta 2017

I found solace in the strangest place.

Pyöräilen jälleen.

Ah.

Mietin, onkohan se edes järkevää, vai vain tahallista elämäni hankaloittamista, kun minulla ei nyt ole autoa käytössäni. Jos olisi, kävisin harva se aamu mielessäni taistelun, jossa mietin, pitäisikö minun kenties jo olla perillä jossain, nopeammin, valmiiksi työperäisiin vaatteisiin pukeutuneena, sen sijaan, että varustautuisin kuin ritari kypärin, haarniskoin, peitsin ja rensselein, hyppäisin urhoollisen, yksivaihteisen mummopyöräratsuni selkään, ja kihnuttaisin sepelöityjä kiemuraisia kevyenliikenteenväyliä hitaasti mutta varmasti kohti työn suorittamisen paikkaani oravia väistellen, jossa sitten jälleen riisuunnun ja pukeudun uudestaan aiempaa ei-urheilullisemmin. Häviäisin sen taistelun usein, koska olen levoton ja hieman yleisahdistunut sielu, jolla on vääristynyt käsitys kiireestä.

Nyt minulla ei ole sitä vaihtoehtoa. Pyöräilen, mikäli en ole jostain syystä estynyt näin tekemästä. Jos olen, pummaan kyydin tai käytän bussia. Se vaatii epäitsenäistä toimintaa ja aikataulutusta, asioita, joita välttelen perusluonteeni mukaisesti, joten ensisijaisesti pyöräilen.

Jos oikeasti miettisin järkevyyttä, miettisin kaikkia niitä kaloreita, jotka kuluvat. Persaukseni profiilia, jossa on toivomisen varaa. Ekologisia arvoja. Auton vakuutusmaksuja ja bensan hintaa. Minuutteja, jotka vietän loitolla jääkaapistani. Järkevyys ei erityisesti kiinnosta tai motivoi minua.

Tänään istuin töissä ja mietin, että vielä pari tuntia, ja voin taas pyöräillä. Olla ulkona, kylmässä ilmassa, maisemat menevät ohitseni ja olen kevyt. Pyöräilen, koska haluan pyöräillä. Voi että kun osaisin olla näin suora muidenkin asioiden suhteen, joita haluan. Ehkä pikkuhiljaa opin.

Olisi ihanaa olla ihminen, joka ei vaivautuisi selittelemään tekemisiään. Pidetäänköhän sellaisia kategorisesti kusipäinä?

Valssimiehen kanssa olen edennyt tilanteeseen, jossa käytän tulevaisuuten liittyviä termejä, kuten huomenna, helatorstaina, heinäkuussa. En tiedä kumpi meistä on yllättyneempi.

Leikin myytinmurtajaa. Testasin, onko mokkapaloihin mahdollista laittaa liian paljon kuorrutetta. Oletan myytin väittävän että ei ole. Busted - kyllä on. Jopa minua alkoi ällöttää. Saatan oikeasti heittää viimeisen palan pois, koska siitä tulee huono olo.

Olen pikkuhiljaa opetellut tekemään asioita, joita haluan, ja jättämään tekemättä mitä en halua. En halunnut siivota keittiötäni aika pitkään aikaan. Mutta tulihan se sitten sieltä - PMS. Olin kokonaisen päivän kotona yöpuvussa ja siivosin. En mennyt tanssimaan salsaa, koska se olisi vaatinut CC-voiteen levittämistä kasvoilleni, eikä se huvittanut minua toimintona. Ehkä keskimäärin kerran kuussa riittää oikein perusteellisen keittiösiivouksen suorittamiseen. Tunnen nyt, että tuolta osin olen harmonisessa tilassa.

Jos vielä haluaisin aidosti tehdä niitä asioita, jotka ovat minulle hyödyllisiä, sen sijaan, että teen kaikkea aivojani viilentevää ja todellisuuspakoista.



sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kirsikankukat Japanin.

Tunsin kai olevani turvassa, tai hetkellisesti tukevalla alustalla. Nukuin niin, että putosin jonnekin syvälle ja kauas, yli kolmenkymmenen vuoden taakse. Poimin jotain pellolla, löysin kananmunia ruohikon sekaan piilotetuista pesistä ja aurinko ja maa paahtoivat minua syvälle sisuksiini asti. Tuoksui heinä ja maa ja kuulin puut, miten ne havisivat ja kuohuovat jossain kaukana. Siskoni oli nuori ja hänellä oli pisamia ja pitkä paksu punertava letti ja oranssi leninki, jossa hän oli melkein kuin oikea aikuinen. Eli minä olin siin unessa korkeintaan vähän yli kymmenen. Kun heräsin, mietin, että tunsin itseni ihan samanlaiseksi silti kuin nyt.

Halasin kissojani ja tunsin niiden hauraat luut nahan alla. Satoi, sisälläkin oli kosteaa ja luin vanhoja tyttökirjoja, jotka olivat äärettömän tylsiä, eikä niissä ollut yhtään huumoria. Kun pääsin luvun loppuun, ihmettelin, oliko tarinassa lainkaan juonta kotitöiden tekemisen lisäksi. Järjestelin ja lajittelin pölyisiä vieraita huonekaluja tutussa rakennuksessa joka on aina erilainen eri unissani, joku olisi tulossa hakemaan niitä.

Lepäsin ja olin rento, en muista milloin viimeksi. Aamulla heräsin jäsenet painavina, ja kaikki mitä tein, tuntui valtavalta ponnistukselta. Kahvi maistui suureelliselta, ilma oli kimmoisaa kuin vesi ja vastusti liikkeitäni.

Elämä on epätäydellistä, mutta ehkä se ei ole aina minun ongelmani. Ehkä voin välillä vai olla, vaikka asiat olisivat vain vähän sinnepäin. Enkä nyt tarkoita hiekotusmursketta eteisessäni, koska suureksi yllätyksekseni jaksoin tänään imuroida.

Minulla on ruokaa uunissa. Lihaa. Kohta pilkon kasviksia valmiiksi, että voin paahtaa ne, uunissa. Viiden minuutin välein säpsähdän kiihkeään tarpeeseen leipoa jotain, ja sitten muistan, että uuni on jo käytössä.

Pääsiäiskukko on muninut olohuoneeseen ison kasan pieniä foliopäällysteisiä suklaamunia. Vähän kuin kalan mäti tuollainen rykelmä. Minun varmasti pitäisi syödä jotain muutakin aamupalaksi.

Kohta Valssimies tulee takaisin, ja menemme tanssimaan jotain oikeasti.

Kun olen väsynyt, kävelen kuin äitini. Näen hänet liikkeissäni. Kun pyöräilin eilen ja näin heijastukseni mustasta ikkunasta, näin isäni nenän ja posket.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Can't find the music.

Yritän tarmoontua.

Nukuin kymmenen tuntia ja risat. Heräsin. Join kahvia. En jaksanut virittää musiikkia marsuuni.

Äänestin. Sitä varten oikein piirtelin rajat silmiini ja vedin hiukset puolihätänutturalle. Pyöräilin melkein tyhjillä kumeilla äänestyspaikalle, heitin todennäköisesti samat hassunhauskat anekdootit vaalitoimihenkilöille kuin kolmesataa muutakin tunnollista ja sosiaalisten kontaktien puutteesta kärsivää henkilöä ennen minua, ja se vanhin heistä jaksoi silti vastata takaisin samoilla fraaseilla, kuin kaikille muillekin.

Olin oikein valinnut ehdokkaankin etukäteen. Minulla on hatara käsitys siitä, mitä puoluetta useimmiten kannatan. Perustan käsitykseni siihen, miten he yleensä toimivat (sen verran, mitä mediassa silmiini osuu), missä asioissa ottavat kantaa, mitkä ovat heidän puolueensa perusideologiat, joiden voisin olettaa ohjaavan heidän suurempia linjauksiaan, vaikka käytännön politiikka taitaakin olla aika kaukana perusideologioista.

Kävin selaamassa läpi parin puolueen ehdokkaiden edustuskuvat, ja aina, kun näin jonkun, jonka kanssa voisin kuvitella käyväni miellyttävää keskustelua, jossa ymmärrämme toisiamme tai meillä on jotain yhteistä, googletin. Tähän kategoriaan osui sekä miehiä että naisia, mutta jostain syystä ei kovin nuoria, eikä kovin vanhoja henkilöitä. Osasta ei löytynyt mitään tietoa. Osalla oli vaalisivut tai vaalikoneen vastaukset. En luota vaalikoneisiin. Lopulta päädyin yhteen ehdokkaaseen, josta oli tehty taannoin juttua, jo ennen ehdokkuuttaan, kun oli tarttunut johonkin epäkohtaan, mielestäni aika järkeenkäyvällä tavalla. Siitä tuli se tunne, että pidän hänen tavastaan ajatella ja suhtautua ongelmiin. Ja kun pärstäkin jo miellytti, äänestin.

Äänestämisen jälkeen kävin vielä tarkistamassa, olisiko hän ehkä yhden tuttavani vaimo, koska sukunimi oli sama. En löytänyt tietoa, eikä oikeastaan sen enempää kiinnostanutkaan.

Voihan se olla, että näinkin perusteellisen ja oikeinajoitetun asiaanperehtymisen jälkeen annoin ääneni ehdokkaalle, joka sitten tiukassa paikassa tekeekin juuri toisin, kuin mitä minä olisin nähnyt järkeväksi, tai kävelen rotuaarilla ohi kun kuulen hänen paasaavan jostain asiasta megafoni kädessä ja tunnenkin äkillistä myötähäpeää. Silti tämä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin se, että en olisi äänestänyt, vaan antaisin oman äänenpainoni jakaantua kaikkien muiden äänensä käyttäneiden kesken tasan. Että antaa muiden päättää, kun varmaan tietävät paremmin.



Sitten yritin tarmoontua kotini suhteen. Täytin tiski- ja pesukoneen. Purin Ikea-ostokseni. Laitoin vihdoin kehyksiin Kaunomielen ylioppilaskuvat. Vuoden -53 kkunapenkkini ovat luodut kannattelemaan 50-luvun teadress-leninkiin pukeutuneen hehkeän neidon vienoja poseerauksia.

Raaputtelin tarrat irti viinilaseista ja parista uudesta syvästä lautasesta. Pakkasin vintille laatikkoon kasan niitä pienempiä syviä, jotka olivat tosi hyviä kun minulla oli kaksi puuroa kittaavaa päiväkouluikäistä tenavaa, mutta jotka ovat turhauttavan pieniä aikuisten lihakeitonsyöntiorgioihin. Pakkasin myös ne liian hienot viinilasit ja vinon pinon muita juomalaseja. Nyt minulla on vähemmän laseja ja lautasia kaapissa kuin ennen, mutta ne ovat tarkoituksenmukaisempia ja monikäyttöisempiä. Noista uusista punaviinille tarkoitetuista laseista voi täysin hämmentymättä juoda piimää, jos muut lasit ovat loppu. Niistä vanhoista ei olisi voinut, ja siksi piti kaikin keinoin välttää sitä apokalyptista tilannetta, jossa kaikki juomalasit ja muumimukit olisivat yhtäaikaisesti likaisina.

Nyt voin siis turvallisin mielin elää vaarallisemmin kuin ennen.

Sitten oli vähän malttamaton. Potkin syrjään eteisen vihreänkirjavan räsymaton, ja levitin tilalle uuden, beigenkiiltoisen, yksivärisen maton. Se näytti aivan Jules Vernen "matka kuuhun"-kirjan albiino-olmilta retkottaessaan siinä lattialla littanana ja mitäänsanomattomana. Ja lattia sen ympärillä näytti likaisemmalta kuin koskaan ennen. Kaupungissa asuminen on likaista puuhaa, toisin kuin maaseudun vehreydessä. En pidä tästä kaupunkipölystä. Sitten vielä nostin vahingossa sitä räsymattoa, joka sai aikaan ns. pajatsoefektin, kun kaikki hiekka ja kivimurske kilisi yhtäaikaa lattialle.

Vein likaisen maton tuuletusparvekkeelle. Siirsin uuden vaalean maton olohuoneen puolelle kohtaan, joka on ollut hieman matoton viime aikoina. Pitää tarkkailla tilanneta, potkinko tuota tuossa koko ajan vahingossa vai asettuuko se noille sijoille luontevasti. Se näyttää kuitenkin sangen tavalliselta ja harmittomalta.

Mikä jännitysnäytelmä tämä päivä onkaan ollut.

Yritän kerätä tarmoa pyyhkiäkseni pölyä ja imuroidakseni. Vilkaisu eteisen lattiaan saa minut melko motivoituneeksi. Kävin äitini kanssa eilen pitkän keskustelun siitä, että pölyt pitäisi oikeasti pyyhkiä vasta päivä lattioiden siivouksen jälkeen. Siis sitten, kun lattioilta ilmaan noussut pöly on rauhassa asettunut sisäilmassa. Mielenkiintoinen teoria. Saatan testata sitä hetimmiten.

Jos nyt virittäisin musiikkia marsuuni, joutuisin sammuttamaan sen heti, kun alan imuroida.

Illalla katsomme Tanssimiehen kanssa viimeisen jakson Downton Abbeyta. Olemme kahlanneet talven aikana kaikki tuotantokaudet tunnollisesti läpi, teetä juoden. Minua hieman jännittää tämä aikakauden vaihtuminen - onko elämää Downton Abbeyn jälkeen?

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Valkeaa unelmaa.

Tänä aamuna heräsin hyvillä mielin, kaikki olikin hyvin enkä ollut jossain menneiden vieraassa varjotodellisuudessa. Kokkasimme aamupalaa, katsoimme piirrettyjä. Meikkasimme saman peilin ääressä, Kirppu piirteli huulipunallani pitkään ja hartaasti ja sotki sitä sitten hieman lakanoihini, ja näytti syylliseltä kuin koiranpentu. Sitten hain Kaunomielen, ja vietimme päivän kaksistaan kevyin mielin. Keveyttä minä kaipaankin. Sitä, etten aina vello niin raskaissa vesissä.

Nukkuminen on mukavaa ja usein aliarvostettua. Olisin ostanut tänään siihen tarkoitukseen sopivat uudet lakanat Ikeasta, mutta en löytänyt mieleisiäni. Haaveilen löytäväni täydelliset harmaat lakanat, jotka eivät näyttäisi tylsiltä tai masentavilta, vaan sellaisilta raikkaan sisustuslehtimäisiltä, sellainen NewYorktunnelma. Mutta ei, kaikki Ikean lakanat, nekin, jotka läpäisivät silittelytestini, olivat tänään masentavia.

Löysin kyllä tavanomaisen vaaleahkon maton eteiseen. Yksivärisen. Melkein mahdollisimman tylsän. Luulen kuitenkin, että kotini yleisilme hyötyy siitä, että siinä on edes yksi pirteä yksityiskohta vähemmän. Vierastäkin, muffaisen. Vihdoinkin tukevia viinilaseja, sellaisia, jotka voi huoletta laittaa tiskikoneeseen. Minulla on ollut liian hienoja viinilaseja, tyylikkäitä ja kalliin näköisiä, jotka risahtavat helposti rikki jos tiskaan ne koneessa, eivätkä puhdistu kirkkaiksi, jos tiskaan ne käsin, koska minulla on näpit, jotka palavat tulikuumassa vedessä. Niitä hienoja laseja, tarjouksista pari kerrallaan ja Finnair+ pisteillä hankittuja, ei ole enää montaa. Nämä uudet eivät nyt sitten näytä kalliilta, vain ihan mukiinmeneviltä. Loukkaantuvatkohan lasit tuollaisesta luonnehdinnasta?

Kohta nukun lisää, ja huomenaamullakin niin pitkään kuin haluan. Käyn äänestämässä, juon vaalikahvit, järjestelen ja siivoan ja päästän auringonvaloa kotiini. Näin haaveilen, nyt. Huomenna näen mihin tarmoni riittää. Sitä pitäisi saada kerättyä vähän enemmän. Tarmoa. Luulen, että olen ohittanut sen pisteen, jossa vielä pystyy sinnittelemään itsekurin avulla ja luovimaan pahimpien karikoiden ohi. Nyt tarvitsisin ihan oikeaa, aitoa, elinvoimaista tarmoa. Alkaa tympiä pelkkä sinnittely.

En jaksa nyt edes keuhkota mistään, vaikka huvittaisi.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Väärinkäsitys on suurin kun se jaetaan.

Huomasin tänään, että liikun, sillälailla ihan periaatteessa liikunnallisesti, jo neljättä päivää peräjälkeen. Sunnuntaina sali, maanantaina valssia pari tuntia, tiistaina foksia, tänään sali ja venyttelyjumppa. Lisäksi vähän pyöräilyä ja kävelyä. Ei mitenkään mahdottomasti. Näin minä haluaisin liikkua, laskematta ja suunnittelematta. Nostan jalkaa ja kättä kun haluan. Nostelen asioita. Ilman mitään sykevöitä ja rannekkeita tai saliohjelmia. Venyttelyssäkin venyin ihan omiani, kun ohjaajan liikkeet eivät aina innostaneet, eikä minua edes yhtään huvittanut rentoutua. Vaa'asta on patterit loppu olleet jo kuukausia.

Vastapainoksi syön mitä huvittaa, kun muistan. En rahkaa.

Yritän tehdä mitä haluan. Vaikka edes syödä mitä haluan. Ostin paketin Frozen-muroja. En ole ostanut muroja yli vuoteen. Ne olivat lopulta pahoja, mutta kaupan pienessä valikoimassa ne esiintyivät edukseen. Söin niiden kaveriksi keittokinkkua suoraan paketista.

Tänään minua huvitti pestä auto. Mutta ei yksin. Soitin Kaunomielelle, joka oli heti valmis moiseen eeppiseen seikkailuun. Ajoimme syrjäiselle Shellille, jossa join ensin munkkikahvit. Kaunomieli söi suklaata. Kahvion 28 lippalakkipäistä mieshenkilöä vilkuilivat meitä vaivautuneina. Minulla oli lyhyt hame (kuten aina autonhuoltopäivinä, aivan alitajuisesti), ja Kaunomielellä mintunvihreä pipo, jossa kiiltävä yksisarvinen, ja hattuun sopiva design-laukku.

Autonpesukoneen sisällä minua jännitti enemmän kuin elokuvissa. Jouduin tavaamaan ohjeet moneen kertaan. Sitten vielä mittasimme ilmanpaineet (tämä oli syy, jonka takia auto piti vihdoin pestä; takarengas näytti silmämääräisesti vajaalta, ja auto oli törkyinen), täytimme pissapojan, lisäsimme öljyä. Luimme ohjekirjaa ja olimme touhukkaita, itsenäisiä naisia, jotka osaavat käyttää moottoriajoneuvoja ja johtaa keskikokoisia valtioita, myös historiallisesti epävakaina aikakausina. Pihan ammattiautoilijat nyökyttelivät meille hyväksyvästi.

Olen tyytyväinen siihen, että pissapojassa on nyt nestettä ja renkaissa ilmaa. Auto on puhdas vielä hetken. On mukava tunne olla yksiselitteisen tyytyväinen johonkin, vaikka se olisi hitusen epäolennaistakin. Mutta eihän liikenneturvallisuus ole.

Kaunomieli oli tyytyväinen, kun pois lähtiessämme varoin lätäköitä, ja siitä syystä varmaan elämäni ensimmäistä kertaa ajoin nopeusnäyttöön siten, että se teki minulle hymynaaman kiitokseksi riittävän alhaisesta nopeudesta.

Parisuhteellisestikin otan rauhallisesti. Olemme aikataulusyistä kovin estyneitä tapaamasta toisiamme merkityksellisiä määriä, joten asioiden on hyvin vaikea olettaa kehittyvän mihinkään suuntaan. Flegmaattisesti vajoan vanhoihin ajatuksiini ja muistoihini ja tapoihini reagoida. Tai siis olla reagoimatta, varmuuden vuoksi. Vajoan kuin lentohiekkaan. Voisin räpiköidä hädissäni, mutta koska olen mielenmaisemassani yksin, se ei tunnu mielekkäältä. Näen hänet hetkisen. Hän sanoo jotain, joka kuullostaa siltä, kuin hän haluaisi viettää aikaa kanssani. Huomaan ajattelevani, että varmaankin kuulin tai ymmärsin jotain väärin. Hän hymyilee minulle, katsoo silmiin, ja minä olen hämmentynyt. Melkein kurkkaan olkani taakse, onko se kuitenkin joku muu, jolle hän hymyilee. Ehkä, jos hän rauhallisesti toistaa tuollaisia asioita yli 2000 kertaa, tämä menee ihan ok.

Sunnuntaiaamuna heräsin, yksin, ja minua huvitti vain maata paikallani. Huvitti olla odottamatta koko päivän, että näkisin hänet taas hetkisen, kahden muun hetken välissä, huonolaatuisesti. Mieluummin olin näkemättä lainkaan. Tein jotain muuta. Olen välillä pakahtua siihen tunteeseen, että tajuan haluavani olla ihan yksin. En malta odottaa, että olen yksin. Syön ja katson telkkaria yksin. Avaan ikkunan, ja kuuntelen ilmaa. Juuri nyt en muista, miltä tuntuu olla yhdessä. Sitä on niin vähän, etten ehdi kasvattaa juuria.



torstai 30. maaliskuuta 2017

Minä kahvia keitän ja kahvin juon.

Olen jähmeässä tilassa. Ehkä se on sitä, että 20 vuotta tekee tiettyä henkistä liikesarjaa, ja sitten lopettaa. Hämmentynyt hetki, enkä oikein jaksaisi mitään. Mihinkään ei ole aloitekykyä. Se vähä, mitä saan itsestäni irti, lähtee suklaan voimalla.

Eilen ovi rapisi, ja Diiva tuli Pojan kanssa ovesta yllättäen. Tai tiesinhän minä sen periaatteessa, olin asiallisesti informoitu, mutta asia ei ollut jaksanut upota aktiiviseen tietoisuuteeni, että he ehkä saattaisivat käväistä. Lojuin sohvalla puolimakaavassa asennossa, villasukat, verkkarit, liian kireä, pieni ja läpinäkyvä vartalomallilleni epäedullinen spagettiolkaintoppi, hiukset puolihätäponnarilla. Rinnuksilla, siis decollaté-alueella, oli paahtoleivänmurusia. Hävetti hieman.

Puin neuletakin, sen, jossa näytän entiseltä gootilta ja jonka ostin vihdoin alennuksesta ja jutustellen täytin tiskikoneen kolmen päivän kahvikupeillani ja paahtoleipälautasillani. Kun he olivat lähdössä, loin transkendenttisena harjoitteena käänteisen kuvaelman, jossa lapsi roikkuu kotoa lähtevän äitinsä jalassa. Paitsi, että nyt siis äiti roikkui Diivan jalassa. Diiva kiljui, kutisi, ja eteisen lattia oli kuulemma likainen. Loukkaannuin, nytkö hän arvostelee siisteystasoanikin (eteisen lattia ON aina likainen, koska asun kaupungin pölyisessä keskustassa).

Vasta jälkeenpäin mietin, mitä Poika II mahtoi tästä ajatella.

Olen muutenkin jäässä. Luulin, että kaikki oli niin kuin pitääkin, paikoillaan, tasaista, selvitetty, valmista. Voisin liukua jäätä pitkin hienoja kuvioita ja tehdä lutz-hyppyjä. Nyt sitten jää muuttuu arvaamattomaksi sohjoksi, johon jalat uppoavat ja askel on vaikea. Joudun kulkemaan varoen, ei riitä, että väistän vain ne tutut virtauspaikat, vaan mikä tahansa reitti saattaa olla arvaamaton. Jäähän avautuu railoja, irtoaa suuria laattoja jotka kirskuvat toisiaan vasten ja ruhjovat rannan laiturit ja varomattomasti veteen kurottavat puut.

Myrskyt tuovat rantaan rojua, jonka jo kauan sitten toivoin hukanneeni. Pohjasta nousee jotain hajoavaa ja hädintuskin tunnistettavaa, ja se saa minut vaivaantumaan. Luulin hukuttaneeni todisteet ja todistajat jo riittävän syvälle.

En osaakaan enää hengittää. Joku yksittäinen sana keskellä lausetta sinkoaa minut viidentoista vuoden taakse, kun olin nuorempi ja norjempi, mutta ruma, lihava ja tyhmä, ja olen sitä taas. Löydän itseni makaamasta sängystä yksin, hengittämättä, jähmettyneenä hetkeen joka oli niin lyhyt ja merkityksetön jo silloin, mutta nyt olenkin vasta siinä. Nyrkki on kasvojeni edessä, ja ajattelen, että lyö, niin valta siirtyy takaisin minulle, ja sitten alan pelätä, ja noiden kahden ajatuksen välistä löydän nyt itseni. Oliko minulla valtaa ja miten huonosti sitä käytin?

En osaa hengittää, puhua, hymyilen vain typerästi kun kävelen pois tilanteista. Löydän itseni ilman syytä ajattelemasta, että minulle valehdellaan taas. Toinen puoli minusta tietää, että niin ei nyt tapahdu. Toinen puoli tietää, että kyllä valehdellaan, tai että se on vain ajan kysymys, että niin käy, koska minussa on sellainen vika. Olen niin altis uskomaan nekin valheet, joita minulle ei olla vielä edes kerrottu. Ja näiden puoliskojen välillä juoksee näppärä selviytyjäminä, joka silottaa kaikki esteet ja selittää ja muuttaa mahdollisuuksiksi kaiken, kirittää juoksemaan seuraavalle esteelle. Että ei se mitään vaikka valehtelisikin, kun minä ymmärrän miksi, ja kun elämä ei ole minulle mustavalkoista vaan värit väikkyvät ja vaihtelevat mielessäni, joillakin yksittäisillä jähmettyneillä sanoille ei ole väliä, koska ne ovat liian kömpelöitä ja yksinkertaisia, enkä kuitenkaan ymmärrä, vaikka kysynkin joko-tai, ja saan vastauksen ja sanon ok ja lähden pois, en oikeasti ymmärtänytkään mitä sanottiin, ja vain ihmettelen.

Jokaisen kyllän ja ein jälkeen tulee pilkku, ja mutta. Vaikka sitä ei sanottaisikaan ääneen. Vaikka kaikki koostuisikin nollista ja ykkösistä, pienimissäkin asioissa on niitä valtava määrä, eikä niiden määrällä ole väliä, vaan sillä, minkä kuvion ne muodostavat. Musta ja valkoinen eivät ole koskaan riittäneet minulle, minulle ei riitä edes kadnium, preussi, ultramariini, kromi, sinooperi ja karmiini. Ne sekoittuvat keskenään, ja kaikki me olemme likaisia paletteja, joissa on jälkiä jo aiemmin maalatuista väreistä. Eri taustoissa värit näyttävät erilaisilta, ja musta valkoinen eivät edes ole väriä vaan ne ovat valoa ja valon puutetta, ja mitä väri on, se on vain silmän ja aivojen yhteistyötä, ei mitään konkreettista. Onko se tulkintaa, ja näemmekö ne samanlaisina? Eläinten silmät eivät kuulemma näe värejä. Mistä se tiedetään?

En minä halua puhua. Minun taidoillani se olisi kuin yrittäisi tarttua kahdella lapiolla pinsettiotteen riisinjyvästä. Että otetaan kukka, vaikka orkidea, sellainen napakka ja kestävä ja selkeä, ja tungetaan se`huolella siivilän läpi. Pilkotaan sanoiksi. Analysoidaan vielä ne sanat taustojaan vasten, neutralisoidaan, tulkitaan, lajitellaan samankokoisiksi tasalaatuisiksi paloiksi ja lasketaan asia vielä numeroiksi. Tutkitaan alkuainepitoisuudet ja punnitaan ja todetaan tilavuus. Sitten lopulta meillä on lusikallinen orkideamössöä, mitä me sillä tehdään?

Ehkä minun pitäisi katsoa tätä kuin taidetta. Ostaa lippu, ei koko teosta. Kävellä ohi puistossa, palata takaisin useasti. Katsoa vain ja tuntea, mitä se minussa herättää. Ei yrittääkään tulkita, jakaa kenenkään kanssa mitään. Ehkä hän voi joinain päivinä katsoa katseeni suuntaan, melkein samasta kulmasta, melkein samassa valossa. Vaikka minun katseeni kääntyykin vielä liian usein sisäänpäin.

Parisuhteet ovat harvoin kuin taideteoksia. Ne ovat enemmän keittiötä. Niissä on kiinteät kaapit, asennetut, integroidut kodinkoneet, hankalat siirtää ja sisustuksen muutoksia rajoittavat, kalliit ja koko arki pyörii niiden toiminnallisuuksien varassa. Yleensä keittiö on semmoinen mikä asunnossa sattuu olemaan. Joskus saa tilattua juuri sellaisen kuin luulee haluavansa, mutta tietääköhän kukaan täysin, millaisen haluaa? Että se kiiltävä ja teräväkulmainen keittiönallas onkin hankala puhdistaa kulmistaan. Ja aina roskakaappi likaantuu ja tasoilla on muruja.

Keittiössä ollaan jatkuvasti, ei ihailemassa ja tuntemassa ja tulkitsemassa, vaan pilkkomassa perunoita lihasoppaan ja keittämässä kahvia. Pyyhkimässä pöytiä, loputtomasti. Keittiöt ovat usein kodikkaita.

Joskus haluaisin vain mennä keittiöön, avata pari kaapinovea ja katsoa mitä niissä on. Tähän mennessä en ole osannut.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Mitä sä luulit.

Hassu aamu. Pelasimme kiihkeästi prinsessamuistipeliä ja kuuntelimme örinäheviä. Viihdyin. Poika II voitti, vihdoinkin, ja jopa 7-vuotias kokee sympatiaa nähdessään noin aitoa onnistumisen iloa. Kokkasin nykyään jo melko ammattimaisen näköisiä omeletteja, joimme monta pressokannullista kahvia ja olin muistanut osaa myös vadelmahilloa paahtoleipieni päälle.

En nyt jaksa muistaa haluta mitään muuta. Paitsi että Kaunomieli ei ollut kotona.

Olen edelleen väsynyt, mutta aion nukkua. Haluaisin myös tehdä, ehkä viikkoja liian aikaisin, sen kuperkeikan vaatekaapissani, jossa toden totta musta muuttuu valkoiseksi. Tai kitiksi, tropiikin väreiksi, vanhaksi roosaksi, sitruunankeltaiseksi, harmaaksi. joidenkin mustien ja tummanvihreiden vaatteiden osalta siis. Suurin osa on toki mustaa kesät talvet.

Olen menettämässä parisuhteellisen itsesuojeluvaistoni. Toivottavasti en tarvise sitä hetkeen. Olin sangen piittaamaton myös muista nopeusrajoituksista, ostin kengät, jotka käytän lintskoiksi asti, housut, jotka eivät ole farkut, ja paidan, jonka sisään mahtuu puolijoukkueteltta kamiinoineen. No, jotainhan minun pitää ylläni pitää, ja olen aika kyllästynyt kaikkeen entiseen.

Ehkä minulla on huomennakin syy herätä.

Ihmiset soittelevat, ja puhuvat minulle ääneen ylioppilasjuhlista. Sellaiset ovat jälleen tulossa. Edellisistä ei ole vielä vuottakaan, vaikka tuntuu, että ehkä kolme-neljä vuotta on siitä vierähtänyt.