sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Like a jo-jo.

Koin eilen jotain poikkeuksellisen hienoa. Jojo, eli oululainen tanssin keskus sai vihdoinkin houkuteltua minut oikein ostamaan liput (yleensä olen vain hengannut heidän järjestämiensä ilmaistapahtumien liepeillä, poislukien taannoinen Race Horce Company). Houkuttelin Kaunomielen mukaani kiihkoillen "tule katsomaan kun Jorma Uotinen tanssii Anna Kareninana!" Kukapa tuota myyntipuhetta voisi vastustaa, harhaanjohtavuudestaan huolimatta. Uotinen oli tietysti Kreivi Karenin, ja Annana tanssi joku ihana ulkomaalainen nainen, jolla oli n. kaksi ilmettä kasvoillaan (kauhistunut ja kummastunut), mutta tuhat ja kaksisataa pelkästään vasemman kätensä pikkurillissä. Katsokaa halutessanne tarkemmat faktat produktiosta täältä, minä en niihin faktoihin niin keskity: https://www.jojo.fi/teoskuvaus-anna-karenina

Jo saliin jonottaminen oli melkoinen elämys. Paikalla oli 97% naisia, Kaunomieli selkeästi joukon nuorin. Elintasorouvia, älyköitä, kulttuurin suurkuluttajia ja varmaankin myös tuottajia, suurimmalla osalla älykkään näköiset sarvisankasilmälasit ja joko rohkein värein kuvioitu laadukas tunika tai sitten suuri värikäs huivi kietaistuna tumman asukokonaisuuden piristykseksi. Silti astetta enemmän variaatioita teemaan kuin normaalisti kaupunginteatterilla. Mietin, kuka ei kuulu joukkoon, ja jos en, niin haluaisinko sittenkin?

Tarvitsen kyllä silmälasit; kokeilin huvikseni hassunhauskannäköisiä apteekkilaseja, ja hämmästyin nähdessäni Kaunomielen kasvot pitkästä aikaa selkeästi. Tosin vain oikealla silmälläni, mutta kumminkin. Ehkä sellaiset suurehkot, sarvisankaiset olisivat vallan mainio valinta myös minulle.

Sitten ovi avattiin, ja heti ovella oli vastassa illan isäntä, Kreivi Karenin, hänen surullisen nuori mutta lumoava vaimonsa, hovimestarinsa ja taloudenhoitajansa sekä joukko muita, valkoisella kalkilla taustahenkilöiksi maalattuja hahmoja. Tulkaa sisään, istukaa pöytään, tännepäin, kas tässä, saako olla tuoli. Istuimme pyöreän pöydän ääreen, eikä meitä tainnut edes olla kovin montaa. Kaikki istuimet toki olivat täynnä ja esitys loppuunmyyty.

Istuimme toiseen, eli takariviin. Kaunomieli oli tästä sitä tyytyväisempi, mitä pidemmälle ilta eteni, koska eturivin edessä oli pöytä, jolla oli lautasia, tarjolla oli kivenmurikoita ja sulavaa jäätä. Ortodoksipappi tai -munkki kävi myös tuomassa niille siunattuja munia. Pöydillä tapahtui myös erinäisiä kierähdyksiä, ryömimisiä, rakastavaisten intiimejä kohtaamisia, ja heti alkuun Uotinen kävi nuuskimassa pöytien takana istuvia katsoja Venäjä-karhuna. Yleisöä myös haettiin tanssimaan, sinne lattialle, tanssiaisiin, ja sitten heidät karjuttiin poistumaan kun Kreivi Kareninille tuli kiukkukohtaus.

Olin alkuun yllättynyt ja jännittynyt, tuntui pelottavalta olla niin lähellä esiintyjiä, kaikki ilmeet ja reaktiot alttiina. Entä jos taas nauraisin hysteerisesti? Vääntälisin naamaani tuskaisesti, pyörittelisin silmiäni?

Sitten he alkoivat tanssia, ja rentouduin. En nauraisi, ei olisi mitään syytä olla tuskainen, he olivat niin mielettömän hyviä. Lavalla tapahtui outoja asioita, paljon. Kaikkea en ymmärtänyt, ja mietin, auttaisiko kirjan juonen tunteminen tässä hieman paremmin (muistan vain pätkiä elokuvasta), mutta sitten totesin, että mitä väliä, parempi vain saada tässä kaikki ja nyt, ihan miten päin vain tarjoiltuna.

Jossain vaiheessa porukka juoksi ympäri lavaa "tarjottimilla", siis hopeiset tarjottomimet vyötärönsä tai kaulansa ympärillä. Annalla tarjotin oli käden ympärillä, hän juoksenteli ympäriinsä kauhuissaan, hervottomana heiluvaa kättään tarjottomille kantaen. En ytmmärrä, mitä siinä tapahtui, mutta kun kyse on Venäjän historiasta, aina voi esittää olettaman, että tällä viitataan maaorjuuteen. Pappi syötti Jormalle keitettyjä kananmunia. Kaikki outous ei silti peitonnut itse tanssi voimaa.

Bändi oli ehkä hienointa, vaikka kaikki muukin oli huikeaa. Musiikki oli osittain flamencoa, osittain jotain muuta. Osittain se ei ollut musiikkia, vaan ääniä. Bändi ei erottunut näytelmästä vaan näytelmä kasvoi ulos bändistä. He olivat myös lavalla tämän tästä, tanssiin osallistuen. Mieslaulajan ääni oli niin kaunis. Tunti meni aivan liian nopeasti, tuntui, että tuo oli vain pintaraapaisu siihen kaikkeen, mitä nuo tanssijat osaisivat ilmaista, jos tanssisivat ilman tätä tarinan viitekehystäkin. Jorma tuntui tuossa seurassa jopa vähän pehmeältä, pliisulta, hyväntahtoiselta patriarkalta joka levitteli käsiään ylpeänä, katsokaa, nauttikaa. Kyllä kiitos, niin tein.

Vain yksi näytös, yksi ilta, vain n. 100 katsojaa. Mitä tuhlausta!

Tuo oli kertakaikkisen upeaa. En voi mennä tavalliseen teatteriin nyt kovin pitkään aikaan, sanoilla tapahtuvat asiat ovat niin kömpelöitä tämän jälkeen, kuin TA-VU-VII-VOIN tarjoiltua tekstiä. En olisi muuttanut tuosta mitään. Nyt oikein pelottaa, entä jos en olisi silloin kääntynytkään ympäri, ja kävellyt kolme askelta taaksepäin lippukaupan avoimelle ovelle, kun asia pälkähti yhtäkkiä päähäni.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Unohdan kaikki menneet askeleet.

Sisäisellä odottajanaisellani on tyhjän pesän kriisi. Ei oikeastaan ole mitään odotettavaa. Siis siinä mielessä, että se oikeuttaisi Sitku-elämiseen. Hän ei lähtenytkään enää pois, vaan jäi. Tarot-korttini kuiskailivat minulle noin alusta alkaen, mutta en silti antanut itseni juurtua uskomaan niin. Oikeastaan vasta nyt, kun hän alustavan aikataulun mukaan olisi ollut jo muutaman viikon ajan Etelämantereella pingviiniensä parissa, havahdun tämän tästä sellaiseen ylikuohahtavan kihahdukseen, että kas, mikäs könsikäs se tuossa onkaan, keittiössäni kokkaamassa aamupalaa.

Olemme palanneet tanssin pariin. Kun Valssimies tanssii tai soittaa kitaraa, minusta tuntuu, että näen hänen päänsä sisään. Näen miten asiat liikkuvat, miten notkea mieli hänellä on, vaikka se pystyykin pyörittämään suurta kuormaa kerralla. Alan uskaltaa välillä olla ihan vain vietävissä. Luulen, että joskus aiemmin olen yrittänyt olla, mutta siinä kävi huonosti, ja sitten olen ollut koko ajan ratin takana, ruorissa, vallan kahvassa tiukasti itse.

En silti vielä huolestuisi.

Vaikka kyllä minua toissapäivänä vähän hävetti. Hääräsin keittiössä varmaan jo toista tuntia, viikon ensimmäistä täysimittaista kotiruoka-ateriaa viimeistellen. Aurajuusto-punajuurivuoka kypsyi uunissa perunoiden kanssa ja pihvit olivat jo folioon käärittynä alatasolla muhimassa, pippuri-kuohukermakastike poreili hellalla kasaan kutistuen ja minä selasin netistä täydellistä suklaakakkureseptiä. Tietenkin pukeutuneena esiliinaan, jossa oli vaaleanpunaisia ruusukuvioita. Valssimies odotteli ateriaa miehekkäästi olohuoneessa näppäillen kitarasta klassisia espanjalaissointuja.

Kaunomielen Whatsap-viesti putkahti näytölleni. Hän oli saanut luennoitsijalta vuoden 1931 Naisen Ääni -propagandalehtisiä. Naiset, murtautukaa pois kyökistä, ottakaa oma oikeutettu paikkanne yhteiskunnassa! Oi miten hienoja!

Katsoin itseäni peilistä ruusuessussani. Näin pitkälle henkilökohtaisesti minä siis olin tällä ristiretkellä n. 90-vuodessa ehtinyt.

Löysin kuitenkin ihan mielenkiintoisen reseptin. Siinä oli monta melko turhan kuuloista kommervenkkiä ja työvaihetta. Minulla on sellainen syndrooma, että en pysty noudattamaan reseptejä. Yritän kyllä, melko usein. Muulloin käytän reseptejä vain inspiroitumiseen.

Nyt yritin noudattaa reseptiä, enkä skippaillut työvaihteista yhtäkään. Tai no en vuorannut irtopohjavuokaani leivinpaperilla, ja paistoin kakun ihan vain yhtenä könttinä, en jakanut kahteen eri vuokaan. Enkä tehnyt pinnalle spiraalia lastan avaulla. Enkä käyttänyt koristeluun lehtikultaa. Unohdin sipaista ohuet kerrokset aprikoosimarmeladia kerroksiin, vaikka muistinkin ostaa marmeladin. Niin ja koska lisäsin sulan suklaan voi-sokerivaahtoon liian kuumana, kompensoin asiaa käyttämällä aivan liikaa tuorejuustoa. 160 grammaa liikaa. En usko, että se on pahasta.

Oli suorastaan pelottavaa, että kakusta tuli niin paljon ohjeen näköinen. Kohta maistamme sitä, naismiehityksellä. Kehotin Valssimiestä evakoitumaan hetkeksi.




perjantai 7. syyskuuta 2018

Empty pages.

Hemmottelen itseäni ostamalla Tigerista turhuuksia. Mandariininhajuista käsisaippuaa. Kakunkynttilöitä. Vihkoja. Kulmalukkokansioita. Joogatiiliä. Porkkananteroittimen. Pesupusseja. Mausteita. Sateenvarjoja. Nylonkasseja.

Saan niistä ostoksista kummallista mielihyvää. En edes osaa suorittaa joogaa vielä niin hyvin, että tietäisin mihin tiiliä oikeasti käytetään.

Osa on tavallaan tarpeellisiakin. Kahdet rintaliiveistäni, identtiset, sitä Changen mustaa luottomallia, tekivät kaksoisitsemurhan. Tai ehkä se oli murha-itsemurha. Toisten liivien kaarituki tunkeutui ulos kanavastaan ja hinkkasi toisesta olkaimen katki ja vakavasti vaurioitti vasenta kaaritukikanavaa. Myös sivulliset saivat vaurioita; kaksinkertainen pesupussiviritelmäni oli hajalla. Kummallisesti nämä kahdet rintaliivit eivät olleet kumpikaan ne vanhimmat ja virttyneimmät, tai edes sellaset vähän harvemmin käytetyt, jotenkin hankalanmalliset tai -väriset yksilöt.

Ja niin pääsin jälleen Tigeriin. Ostin hennon ruusunpunaisen ja kirkkaan fuksianpunaisen pesupussin. Niitä pitää olla kaksi päällekkäin. En osta mustia pesupusseja, koska 95% vaatteistani on mustia, ja säilytän käyttöä odottavia pesupusseja pyykkikorissa. Ruusunpunainen ja fuksia erottuvat mustan seasta hyvin.

Aion yrittää toimia Dr. Frankensteinina ja säilöin toiset rintaliiveistä kaappiin odottamaan toimenpiteitä. Yritän parsia katkenneen olkaimen jälleen ehjäksi kunhan jaksan edes ajatuksen tasolla nostaa ompelukoneen esiin.

Ostan myös vihkoja. Aivan liikaa vihkoja. Ostan aina uuden, ja aloitan kirjoittamaan siihen ajatuksiani. Joskus ne liittyvät johonkin teemaan. Joskus eivät. En usko, että monikaan vihkoista on tullut täyteen, mutta uuden vihkon aloittamisessa on aina jotain keväistä tunnelmaa.

Nyt ostin kauniin muistivihkon, jonka saa niputettua kasaan kuminauhan avulla. Mustalla pohjalla on valokuvamaisia utuisia kukkia, jonkinlaisia sipulikasveja, oletan. Kannan tuota vihkoa mukanani, että kirjoittaisin ylös ajatuksiani, silloin kun niitä pätkähtää päähäni. Tai havaintojani. Ja voisin sitten myöhemmin kirjoittaa niistä jotain kaunokirjallista. Kuten André Brink.

Tutustuin Brinkin kirjallisuuteen sinä kautenani, kun Kahlasin kunnankirjaston sisältöä läpi A:sta lähtien. Lainasin kultakin kirjailijalta aina edes yhden teoksen, ja luin sitä sen verran kuin huvitti. Onneksi Atwood alkaa A:lla. Ja Allende. En tainnut päästä B-kirjainta pidemmälle.

Kävimme Kirpun kanssa kirjastossa, ja hän lainasi kirjan. Ajattelin, että tästä alkaa valtava, ahmiva lukemiskausi. Hän on nyt lukenut saman kirjan uudestaan ja uudestaan ainakin kolmasti.

Kesän jälkeen arki on ollut omalla tavallaan helpotus. Asiat lomittuvat ja pätkittyvät enemmän. Ei ole niin isoja kaoottisia lammikoita eri suuntiin tauhkovia tahtoja tai niin paljon eri ratkaisumalleja kuin tiiviisti tahditetuissa työ- ja kouluviikoissa. Huomio kiinnittyy muuhunkin, kuin niiden nappien painelemiseen, mitä aikuinen-lapsi rajapinnastamme löytyy, aina uteliaana kokeillen, mitäs tästä napista tapahtuu. Kirppu on hyvä arvaamaan, mistä napeista saa aikaan suurimmat ilmiöt. Nyt on kuitenkin jo hetkiä, että olemme vain samassa tilassa helposti ja turvallisesti ilman välitöntä provosoimisen ja provosoitumisen vaadetta.

Omat lapseni ovat lipuneet muutaman asteen kauemmaksi. Minulla oli siitä ensin hätä, mutta heillä tuntuu menevän ihan hyvin. Ja aina välillä he käyvät lähellä, helposti. Ehkä äiti-lapsi-suhteen ei pidäkään olla enää niin lähellä elämän keskiötä, kun on jo kolmattakymmenettä vuotta vanha. Tulee tilaa muullekin.

Olen kyllä juuri nyt taas aika väsynyt. Ihoa kivistää kuivuus, kun kesän hyvinvointi karisee nahasta rusketuksen myötä. Haluaisin nukkua ainakin 500 litraa, uida kilometrin manteliöljyssä, katsella horsmanhaituvaisia peltoja ainakin viisi päivää ja pohkeeni ja yläselkäni tulisi mureuttaa jollakin mekaanisella tai kemikaalimarinadilla.

Tanssiminen alkoi jälleen, ehkä siitäkin johtuu osa tästä. Pääni kuitenkin pitää tanssista, edelleen.

lauantai 1. syyskuuta 2018

Kun sata aurinkoo meille paistaa.

Koko viikko oli jotenkin pahaenteinen. Asiat etenivät tavallaan normaalisti, mutta aina välillä tunsin jedimäisesti notkahduksen voimassa, korkeampi tietoisuuteni tipahti jonnekin polvien tasolle ja kompuroin henkisesti. Tunsin myös fyysistä pahoinvointia.

Korvissani alkoi tinnittää, keskiviikko-iltana oma ääneni alkoi kaikua vasemmassa korvassani metallisella kaiulla aina kun puhuin.

Torstaina aloin vihdoin kuvitella olevani kärryillä - tarkastelin ihmisvihani määrää ja laatua ja totesin mahdollisesti olevani hieman viitearvojen yläpuolella. Tämä voisi siis olla pitkällistä, hiipivää migreeniä. Migreeni ei aiheuta minulle niinkään paljoa päänsärkyä, vanan huminaa, huonovointisuutta, ärtyisyyttä ja yleistä ihmisvihaa.

Lääkitsin itseäni tuhdisti ibuprofeiinilla, tarvoin läpi palaverien ja päivityksien, ja kun vihdoin pääsin kotiin jäsenet särkien julistin tarvitsevani suklaata ja hemmottelua. Makasin sohvalla koukuttuneena Älypään värisudokuun ja hankin niskaani vielä tuhdimman jumin. Nukuin Sirdaludin voimalla.

Perjantaina en olisi halunnut herätä. Oikeaan korvaan sattui elämä ja vasempaan äänet. Piirtelin kuitenkin sinnillä silmät naamaani, kaivoin eilisen paidan ylleni ja raahauduin innostavaan ja ajatuksia vapauttavaan workshopiin vuorovaikuttumaan ihmisten kanssa ja ideoimaan uusia tapoja luoda parempaa maailmaa. Himmeät lamput tuntuivat tuikkivan pirullisesti ja kiiluvan suoraan takaraivooni. Värit olivat liian voimakkaita. Järsin sokerinpuutteessa palaveriviinereitä jotka maistuivat siltä, että minulla on aivokasvain, ja kaikki makuaistimukset korostuvat ja sekoittuvat vielä normaalia enemmän. Siristelin silmiäni hahmottaakseni asioita edes jotenkin ja tungin estotta sormet korviini jos katsoin aiheelliseksi itse puhua; yritin vaimentaa oman ääneni metallista kaikua. Myös muiden äänet alkoivat kuulostaa akuankkaroboteilta. Olen tietysti varma, että koska menin paikalle maailma on nyt huisin paljon parempi kuin ennen, mutten muista miten.

Sitten joku tiputti avainnipun parketille, ja päässäni räjähti. Pakenin paikalta työhuoneeseeni googlettelemana otoskleroosin ja Menieren tautien oireita. Siitä puuhasta minut keskeytti nuori siivoojapoika, joka halusi pestä ikkunani. Keräilin tavarani, ja päättelin, että voisin poistua paikalta vaikka kotiin tai lääkäriin hakemaan vahvistuksen diagnoosilleni tai jonnekin täysin kaiuttomaan sensorydeprivaatiokammioon. Poika näytti edelleenkin kysyvältä, joten minä kysyin häneltä, onko nyt joku asia jonka minulta tarvitse. Ikkunalaudallani oli kuulemma tavaroita, ja minun pitäisi päättää, haluanko, että ne siirretään pois. Minä kysyin, onko sillä väliä. Ikkunaa ei kuulemma voi pestä kaikilta pinnoilta, jos tavaroita ei siirrä. Siristelin silmiäni, ja yritin päätellä, onko ikkuna pesun tarpeessa kaikilta pinnoiltaan. Ikkunan läpi siivilöityvä valo hankaloitti tilannetta. En osannut päättää. Kysyin pojalta, mikä on hänen tahtotilansa tämän ikkunan suhteen. Periaatteessa hän halusi pestä sen kaikilta pinnoilta. Raijasin siis ikkunan edestä pois kaiken välittömästi työn suorittamiseen tarvittavan aineiston, kuten vanhentuneet valokuvat pikku pallerotyttäristäni, käsirasvan, muovisen bonsaipuun, ex-miestä symboloivan woodoonuken, kasan outoja papareita, lokerikon, katiskan, keritsimet ja miekan. Hikoilin tuskasta.

Kun yritin päästä poistumaan ovesta, työkaverini työnsi käteeni A4-paperia, jossa oli pyytämäni herkullisen suklaakakun ohje. Hänellä oli paljon sanottavaa ohjeesta, mutta minä vain ulvahtelin ja poistuin.

Tulin kotiin, tein vielä muutamat pakolliset kuviot. Vuorasin pääni tyynyillä. Kävin lääkärissä. Lääkäri sanoi, että minulla on kurkku ärtynyt, ja virusinfektio. Flunssa siis. Kurkku kipeä. Ahaa. Entä se pahoinvointiolo? Voi se olla vatsaviruskin, sanoi lääkäri. Ai maanantaista asti? Norovirus voi kestää 1-10 päivää.

Otin kiitollisena vastaan sairauslomatodistuksen, joka vahvisti, että minulla on oikeus olla estynyt työnteosta seuraavien 78 minuutin ajan, jonka jälkeen alkoikin viikonloppu.

Nukuin noin 18 tuntia. Ehkä se oli vain virus. Tai ehkä olin väsynyt. Lepääminen on vaikeaa.



lauantai 25. elokuuta 2018

Olet aarteeni kallein.

Hei, olen Veela ja minäkin käytän. Oikeastaan olen käyttänyt käytännössä aina, vaikea muistaa aikaa, jolloin ei olisi käyttänyt. Kerran olin kuivalla melkein vuoden, mutta koko ajanhan se pyöri mielessä ja repsahtaminen oli vain ajan kysymys.

Se alkoi jo lapsuudessa, ihan se tavallinen tarina, maaseutu, maidontuottajia ja Valion punaiset palloedamit. Niitä pyöriteltiin ja ihasteltiin, kuorittiin pehmeää kuorta ja muovaitiin siitä hassuja asioita odotuksen vallassa. Sitten korkattiin pallo ja istuttiin pitkät tovit ja höylättiin ekstaasissa siivu toisensa jälkeen. Kun niin nuorena alkaa, ei oikein opi tietämään toisenlaisesta elämästä mitään.

Ajoittain homma riistäytyy käsistä. Jo heti aamulla sitä aloittaa vaikka siivulla ihan vain jotain pehmeää ja kermaista Tilsiteriä rapean sämpylän päällä. Lounaalla on sitten vähintään raejuustoa porkkanaraasteen "kaverina", punaleimaemmantalia makaroonilaatikon höysteenä, ja leivän päälle sipaisee jotain ruohosipulituorejuustoa, paksun kerroksen, ja yrittää sitä sitten vähän piilotella lautasen kulman takana ettei muut kiinnittäisi huomiota. Iltapäiväkahvilla valitsee kakkuhyllystä porkkanaleivoksen. Ei sitä kyllä sen porkkanan takia syö, vaan mielessä siintää se tuorejuusto- tai koskenlaskijapäällinen. Oikein jännittää, että kumpaakohan tässä on. Sitä lupaa salaa itselleen, että viikonloppuna leivon ihan itse juustokakun, enkä kutsu ketään kylään vaan syön sen ihan itse.

Illalla sitä kiskaiseekin jo surutta lautasellisen ricottatäytteistä tuorepastaa, ripottelee päälle vielä jotain kovia aineita, parmesanjohdannaisia, ja sitten ei ole enää mitään rajaa. Siinä sitä istuu telkun ääressä ja katselee bumtstibumia ja kaksin käsin kauhoo suuhunsa Auraa ja Presidenttiä, muka sillä verukkeella, että juusto ja punaviini sopii hyvin yhteen, mutta kyllä se aika vähäiseksi jää se viinin määrä loppupeleissä kun totuudenmukaisesti tarkastelee omaa juustonkulutustaan. Ihminen on niin hyvä keksimään itselleen kaikenlaisia selityksiä ja verukkeita. Niinkuin osteoporoosin uhka, tai että kotimaista maidontuotantoa on tuettava.

Viikko oli hengästyttävän kiireinen. Viileät ja sateiset säät tuntuvat mukavilta. Hiukseni ovat venähtäneet huomaamatta pitkiksi. Elämä tuntuu oudon erilaiselta.


sunnuntai 19. elokuuta 2018

Onnen sirpaleet mua haavoittaa.

Isona minusta tulee Ismo Alanko. Toivottavasti.

Ehkä ei tule, mutta tiedän nyt, minkälainen haluaisin olla.

Ismo Alanko ei yritä viihdyttää. Siltä se ainakin vaikutti. Aika monet artistit ja yhtyeet nykyisin ovat kovin huolissaan siitä, ovatko he riittävän viihteellisiä. Riittävän uskottavia, riittävän oikein profiloituja, flirttaavia, näyttävät rennoilta ja karismaattisilta. Se ei ole karisma joka kasvaa kun heiluttelee käsiä leveälle rennon teatraalisesti. Ehkä jotkut ojentajalihakset kyllä. Se on väkinäistä, ei pidä puristaa tuubia liikaa.

No, ehkä se on omanlaisensa maneeri sekin, jota artistit, jotka havittelevat pääsevänsä Dave Lindholmin kanssa samaan nurkkapöytään, uskaliaasti käyttävät, siis se, kun Ismo käski yleisön olla hiljaa. Että kun hän esiintyy, hän ei halua että te huudatte ja vihellätte ja heilutatte käsiänne, vaan hän haluaa että te kuuntelette, hiljaa. Ettekä varsinkaan kerro naapurille mitä tapahtui eilen parkkipaikalla, kun sen voi tehdä myöhemminkin.

Ja sitten hän esiintyi. Ensin jopa vähän ujona ja äkkiseltään ikäänkuin kesken iltapäivän muun puuhailun keskeytettynä, että ai, pitäisikö mun nyt laulaa teille. Ja soittaa tätä flyygeliä, kun tämä on tänne vaivalla raahattu. Muljautteli silmään pari kertaa hullunkiiltoisesti, vähän kuin testaillen, saako kylmäkäynnistettyä keikkavaihteen päälle näin selvinpäinkin.

Minulla oli valitettavasti vieressäni pahimmalaatuinen pulisija, joka huusi ja vihelsi ja selitti ja selitti kärisevällä känniääliön äänellään asioita tytölle, joka valitettavasti vastaili ja näin ylläpiti keskustelua, kimeällä, kovalla kikatuksella. Kuvittelin olevani Obi-Wan Kenobi ja jedivoimillani pitelin etusormea mieshenkilön äänihuulten päällä jotta suurin äänenmuodostus estyisi. Tämä ei tuntunut toimivan. Vaihdoin tekniikkaa ja keskityin ajatuksen voimalla tuottamaan hänelle pakottavan kusihädän. Olin varma, että se toimisi, ennemmin tai myöhemmin. Saattoi olla, että onnistuin, koska henkilö poistui. Myöhemmin illalla ensiapupisteen henkilökunta ja järjestysmiehet saattelivat häntä pois alueelta.

Saattoi olla, että Ismon keikka oli loistavassa nousukiidossa jo ennen kuin pääsin keskittymään siihen kunnolla, tai sitten tapahtui käännekohta. Ismo lauloi seitsemästä päivästä (tarina on tosi), ja se oli vaikuttavaa. Mielipuolista, aitoa, rumaa, taitavaa, täysin vastustamatonta. Alkoi tuntua siltä, että tekisi hän lavalla mitä tahansa, se kelpaisi. Ismo oli lavalla Yksin, ja olen siitä tyytyväinen. Bändi olisi ehkä syrjäyttänyt jotain olennaisesta.

Sitten Ismo lauloi Kriisistä kriisiin, ja hänhän lauloi tietenkin minusta. Nauratti ja itketti, se, mitä koen, ja mikä on kummastuttanut minua jo viidettä vuosikymmentä, onkin jo dokumentoitu sanatarkasti, ja minä olen yrittänyt vain keksiä pyörää uudelleen.

En ole pitkään aikaan kokenut tuollaista. Tuntui, että artisti avasi meille, tai ihan vain minulle, koko sielunsa, epävarmuutensa, pelkonsa ja maailmantuskansa, koko itseinhonsa ja pikkuhiljaa kasvavan itsensä ja maailman hyväksymisen, ymmärtämisen, oman rujoutensa ja komeutensa ja ylimaailmallisen kiitollisuuden ja kauneuden kokemuksen. Tuntui kuin olisin valaistunut, tullut siunatuksi, voidelluksi pyhästä kirkkaudesta pitkästä aikaa. Itketti, olin uudestisyntynyt. Miten joku osaa ja uskaltaa.

Olen melko varma, että levy-yhtiössä Ismolle ei sanota, että sinähän voisit uusia biisejä tehdessäsi miettiä demografista kohderyhmääsi, ja tehdä jotain sellaisia tarinoita lauluihisi, jotka ovat lähellä keski-ikäistyneiden ihmisten arkea ja elämän kipeyksiä.

maanantai 13. elokuuta 2018

Helppoa ja yksinkertaista.

Kirjoitin viikonloppuna, jotain vähän muuta. Lapsuusmuistojani. Niistä on helppo kirjoittaa, ja vähän luulen, että vaikka kirjoitan kivistä ja sänkipelloista ja poluista ja hiihtämisestä ja kuolleista hiiristä ja kolisevista monoista ja terveyssisaren tiukoista permanenttikihararoista, oikeasti näytölle tihkuu päästäni asioita joitan onkin jo aika laittaa järjestykseen. Se, että maailma muuttui niin nopeasti, että tiesin jo lapsena, että minusta ei kasvaisi oikeanlaista näillä mittareilla, mitä nyt näen ympärilläni. Kaikenlaisia asioita. Osaan en vielä edes alkanut.

Nyt pitäisi keksiä uusi aihe. Tai monta pientä. Kirjoittaminen hoitaa päätäni ja saa minut tuntemaan itseni oikeammanlaiseksi. Vähän niin kuin tanssiminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kauniiksi. Niin Diiva sanoi muutama vuotta sitten, juuri siinä iässä missä tytöt yleensä kipuilevat syömishäiriöidensä kynnyksellä. Että kun hän tanssii, hän tuntee itsensä kauniiksi.

Kesällä tapahtui paljon, ja tavallaan ei paljonkaan. Hikoilin. Tein monenlaisia viihdykkeellisiä asioita. Jossain vaiheessa tuntui, että jopa liikaa. Kävin taidenäyttelyissä, museoissa, tiedekseskuksessa, eläimellisissä puistoissa, uin meressä ja järvissä. Yksi mieleenpainuvimmista mutta oikeasti karmivimmista tilanteista oli istua ratikassa vastapäätä miestä, jolta puuttui puolet kasvoisa. Kuolio oli mädättänyt pois toisen silmän, nenän, poskiluun, ja pään ontelot olivat täysin paljaana näkyvissä. Järkytyin, luulin hetken, että kyseessä on piilokamera tai olen menettämässä järkeni. Mutta vauva.fi kertoi minulle, että tällainen hän vain on, ja hänellä on asunto, vaikka näyttikin siltä, että hän oli nukkunut edellisen yön ojassa.

Olen yrittänyt tulkita itseäni, jaksamistani, rajojani. Opin kovin hitaasti. Aina en ole varma osaanko tulkita näkemääni ja tuntemaani. Persoonani rajapinnat muihin ihmisiin ovat luiskia, kaltevia, joskus hankalan epäsopivia, joskus sumuisen epäselviä. Enkä oikein osaa tavallista arkea, vaan olen koko ajan jossain poikkeustilassa. Kotoa oppimani resepti mies-nainen-käyttöliittymään on sellainen, jossa vältellään toista henkilöä niin fyysisesti kuin henkisestikin ja koitetaan pysytellä kiireisenä kodin ulkopuolisia projekteja ja kriisejä hyväksikäyttäen, hyppien kiveltä kivelle. Auvoisimmillaan yhteiselo oli yhteisten projektien toteuttamista, sinnillä puurtaen, jaksamisen äärirajoilla, ilman lepotaukoja.

Itse olen koittanut tehdä toisin. Keskityn parisuhteeseen ja yhdessäoloon, en niinkään ulkoiseen tuottavuuteen, eli käytännön toteutuksena se on tarkoittanut sitä, että kehittelen peräjälkeen toinen toistaan turhempia päänsisäisiä parisuhde- ja identiteetikriisejäni ja painin yöt moninaisissa painajaisissa.

Kalevauva laulaa vauva.fi-keskusteluja kauniiksi kantrihenkisiksi balladeiksi.