torstai 17. elokuuta 2017

Linja on huono nyt.

Luulen, että tunne-elämäni on jollain tapaa eheytynyt. Tunnen enemmän. Ihan tavallisia, tavanomaisia tunteita, jotka tulevat tunnettavikseni jokseenkin ennalta-arvattavassa järjestyksessä. Ennen käytin paljon enemmän energiaa siihen, että pingoitin itseni, jännitin henkiset lihakseni niin, että en oikeasti tuntisi niin paljon. Että maha ei kääntyisikään ylösalaisin vuoristoradassa tai enterprizessa. Että selviäisin mahdollisimman vähällä tuntemisella. Etteivät muut näkisi, mitä ja milloin tuntuu.

Nyt sitten tunnen. Menen lujaa ylös ja alas, olen ämpärin pohjalla enkä näe ympärilleni, tai niin korkealla, etten uskalla katsoa alas. Tämä on varmaan yhtä ihailtavaa, nautinnollista ja hyödyllistä kuin hampaiden paikkaus ilman puudutusta. Lisäksi ärsyynnyn jo siitä ajatuksesta, että joku muu, jossain muualla, pystyy ihan vain teoreettisesti tilannettani tarkastelemalla arvaamaan ihan oikein, mitä todennäköisesti juuri nyt tunnen. En olekaan lainkaan niin ainutlaatuinen kuin haluaisin olla.

Olen edelleen ollut väsynyt. Olinhan minä niin olettanutkin, mutta joiltain osin ripeänä ja kärsimättömänä ihmisenä kai luulin, että viikon-puolentoista lepo (tosin töitä tehden, melko kuormittavana sesonkina) riittäisi. Että nyt olisin vireä ja jopa vähän pitkästynyt, naksuttelisin sormiani, että mille sitten aletaan. Nyt tänne sitä kulttuuria ja sosiaalista elämää ja jotain luovaa tekemistä ja itseni kehittämistä. Niin ja kaapit voisin taas siivota.

Ei ole vielä sellainen olo. Olen ihan litka, itken pienestäkin aiheesta. Toissapäivänä en jaksanut olla jalkeilla, ja ihan vähän vain laitoin itseäni vaakatasoon neljän maissa iltapäivällä. Heräsin kuudelta puhelinsoittoon. Puhelin, täytin pyykkikoneen. Tyhjensin pyykkitelineestä kuivat. Käteni tuntuivat raskailta. En jaksanut kannatella silitysrautaa, vaan menin jälleen vaakatasoon. Näin mm. unta, että nousin sängystä ja astuin vahingossa villapaidan sisään ryömineen kissan päälle, ja se meni pahasti rikki. Puoli kymmeneltä heräsin kun muistin, että pyykit pitää laittaa kuivumaan. Kymmeneltä olin valmis yöpuulle. Aamulla en olisi jaksanut herätä.

Ihan tyypillinen päivä. Herään, pyöräilen, työskentelen, pyöräilen, luen, nukun. Välissä tirkistelen polygamistien draamakäsikirjoitettua tosielämää. Ja ensitreffit alttarille. Viime aikoina olen jättänyt ohjelmia kesken, kun ei jaksa kiinnostaa. Nukun.

Juon myös paljon vettä. Kävin verikokeissa, ajatellen, että jos tähän mielentilaani olisi helppona laastari-ratkaisuna vaikkapa 2-tyypin diabeteksen hoito. Mutta ei tämä nyt siltäkään näytä. Hemoglobiininikin on 144. Kaupan päälle sain ensimmäistä kertaa elämässäni tietää kolesteroliarvoni. Olen aktiivisesti vältellyt valaistumista tämän aiheen suhteen.

Empiirisen, suppean koe-eläintutkimukseni tulokset viittaavat siihen, että maailmassa ei joko ole kummoistakaan oikeudenmukaisuutta, tai sitten voin, pekonin, kananmunien, kahvin, punaviinin, suklaan ja jäätelön syönti on ihmiselle hyväksi. Kolesteroliarvoni olivat vallan ok, ainakin oman tulkintani mukaan. En ole vielä kuullut lääketieteen ammattilaisen mielipidettä asiaan.

Olen yrittänyt antaa itseni olla ja vain tuntea ja tasoittua. Itkeä, vaikka se jo tympii. Toisaalta olen myös tarkastellut ja miettinyt asioita, koska enhän minä osaa olla niinkään tekemättä. Kääntelen ja vääntelen, katselen joka suunnasta, yritän ratkaista itseäni kuin jotain kiehtovaa arvoitusta. Näillä töin olen alkanut törmätä jatkuvasti aiempaa tavanomaisimpiin ratkaisumalleihin.

Joku sanoi, että päätät vain olla ajattelematta, niin on parempi olo. Päätät itse mitä ajattelet, miten haluat aikasi viettää. Kivoissa ajatuksissa vai ikävissä. En ole tuon koulukunnan naisia. Ehkä en vain halua olla iloinen ja pirteä.

Tänään vihdoin tajusin, mikä minua tässä parisuhdetilanteessani näin surettaa. Kaikkihan on meillä periaatteessa ihan hyvin, joten en ole oikein ymmärtänyt, miksi olen niin hädissäni, surullinen ja itkuinen. Kuvittelin että olisin jotenkin toisenlainen tämän erossaolon aikana. Käytännöllisempi, toimeliaampi. Kun kerran olen aina pärjännyt niin hyvin yksinkin, miksi tämä muka olisi minulle yhtään näin vaikeaa? Olen todistetusti hyvä eroamaan, ja tämähän ei ole edes ero, ainoastaan väliaikainen tilanne. Ja silti olen näin väsynyt ja mieli maassa, tihrustava, tympääntynyt, valittava mankuja.

Erojen jälkeen minä olen ottanut reippaasti uuden suunnan, jättänyt vanhaa taakse ja päättänyt, että nyt saan elämältä tilalle jotain uutta. Erot ovat olleet minulle mahdollisuuksia parempaan elämään, koska aiempi parisuhde on muuttunut sietämättömäksi.

Nyt sitten minulla oli hieno rakkaustarina, vasta aluillaan, eikä ollut mitään syytä päästä siitä olosuhteesta pois. Tai onhan se tarina vieläkin, ja rakkaus. Mutta olosuhde kuitenkin aivan yhtäkkiä viety minulta pois. Se vaan ei ole täällä, se ei juuri nyt jatku. En elä sitä tarinaa eteenpäin juuri nyt, mitään ei rakennu. Kaikki odottaa, riippuu jossain välitilassa, jatkuakseen uudestaan, sitten joskus. Samaan aikaan muistoni haalistuvat ja rapistuvat. En enää muistakaan mitä hän sanoi silloin kerran, kun teimme yhdessä lasagnea. Vai teimmekö oikeasti? Hätäännyn.

Ehkä minulla on oikeus olla juuri nyt vähän kynsille lyöty. Näen hänestä tänne asti vain ohuita heijastuksia, mutta en oikein tavoita. Olen täällä yksin, tyhmien, itkuisten ajatusteni kanssa, ja huolestun, näkeekö hän minusta nyt vain heijastuksen tästä. Heijastuksen tiskirätistä. Miten viehättävää.

Muutama ihminen on maininnut sanan etäsuhde. Että onko teillä nyt sellainen. Tai että teillä on nyt sellainen. Sekin ärsyttää minua. Että joku muu kuin minä osaisi määritellä, niputtaa ja nimetä minulle tämän tilan ja olosuhteen, kun en itsekään ole sitä vielä ymmärtänyt. En vielä tiedä mitä etäsuhde tarkoittaa, ainakaan minun tilanteessani, minulle, minunlaiselleni ihmiselle. Minulle suhde toiseen ihmiseen ei ole jotain sanoilla tai sopimuksilla tai teoilla ja rutiineilla määriteltävää, vaan se on se tapa jolla olemme samassa tilassa, miten ajatuksemme lomittuvat. Se on sitä, mitä toinen säteilee, ja miten minä otan sen vastaan. Se on läsnäoloa, ei sellaista "minä kuuntelen sinua aidosti" -läsnäoloa, vaan ihan vain sitä "minä olen"-läsnäoloa. Jotain hyvin hahmottumatonta, jatkuvasti ilmassa väreilevää väriä ja tunnetta. Sellainen ei kovin hyvin välity lyhyinä sanoiksi tiivistettyinä viesteinä. Hymiöinä. Rakeisena kuvana ruudulla. Tai en ehkä vielä ole vain oppinut, miten näitä haileita heijastuksia tulkitaan tunteiksi asti. Pelkään, että jos minun on pakko käyttää niin karkeita ja huonoja työkaluja kuin sanat, rikon jotain vahingossa.

Uskon, että opin ja totun.

torstai 10. elokuuta 2017

Carry on my wayward son.

Viimeisen yhteisen viikonlopun huuruinen endorfiinitrippi on enää muisto. Hieno ja tarpeellinen sellainen. Sitten oli pari hankalaa päivää, odotuksen vielä kiristyessä ja painaessa minua kuin päälläni olisi jatkuvasti ollut 7000-litraa vettä sisältävä isohko muovipussi. Valitin asioista, joko ääneen tai sisäisesti. Oikeasti olisin halunnut antaa ulospäin sen mielikuvan, että olen tyyni, zen, suorastaan mystisen tasapainoinen sisäisen viisauden tihkuessa ihohuokosistani ja luotan siihen, että asiat menevät niinkuin tarkoitus on.

Sitten hän lähti. Otin neuvoa-antavan kierroksen miesraadin kanssa. Se ei ollut suunniteltu juttu, kävelin vai ohi ja heitä oli paikalla. Katselin terassilla olevia ihmisiä Gina Tricoon alle kahden euron sophialorenlasieni läpi, ja hetken ehkä vähän nautinkin siitä, että olin vain minä, ihan niin kuin ennenkin. Olin tallessa, vaikka koko kesän olenkin käpertynyt jonnekin lapsiperhe-elämävyöhykkeelle, joka on minulle näennäisen helppoa ja kotoista, mutta joskus pelkään katoavani. Yrittäväni niin liikaa olla järkevä ja aikuinen ja tilanteen yläpuolella, etten ota itselleni tarpeellista tilaa, vaadi sitä huomiota mitä minä tarvitsen. Teen muille vähän liian helpoksi olla ottamatta minua huomioon.

Tämän jälkeen touhusin pari päivää melko maanisesti, leivoin ja laitoin ruokaa, koska siihen oli hyvä, normaaliin vuosirytmiimme kuuluva syntymäpäiväsyy. Siirtelin huonekaluja, ajattelin, että nyt järjestän kaiken.

Lähes viikkoa myöhemmin kaikki on vielä järjestämättä. Osa huonekaluista on hassuissa paikoissa, koska en voi siirtää niitä paikoilleen ennen kuin olen siivonnut lattialta puoli kiloa paperisilppua, joka löytyi edellistä huonekalua siirrettäessä. Se on jäänteenä siitä kun kotonani oli maanisesti askarteleva lapsi. No en ole siivonnut.

Sitten loppui kesäloma, ja kuvittelin, että siirtyisin töiden alkamisen myötä sulavasti arkisemmalle ja käytännöllisemmälle rutiinivyöhykkeelle. Olisin ehkä vielä tiistaina hieman "overwhelmed" työperäisesti, mutta siitä se sitten lähtisi rullaamaan, etsisin niitä rutiinejani ja polkisin hissukseen arkea eteenpäin kuin mummo sunnuntaipyöräilyllä. Viikko toisensa perään. Alkaisin syödä aamupalaa. Etsisin jonkin kivan venyttelyjumpan, jossa kävisin viikottain. Kävelisin ja pyöräilisin. Näkisin ystäviä sopivasti. Kirjoittaisin ehkä. Siivoaisin kaikki komerot jälleen. Laihtuisin varmasti ainakin 15 kiloa, ja sitten vielä jouluna äkkiseltään puoli kiloa lisää, kun ajelisin pois puoli vuotta kasvattamani säärikarvat. Nythän moiselle ei ole mitään tarvetta.

No ei se ihan niin ole mennyt. Ensinnäkin overwhelmed on alueena laajempi ja kartoittamattomampi kuin muistin. Vähän kuin Siperia. Toiseksi, se 7000-litraa haaleaa vettä on edelleen päälläni. Makaan suuren osan ajasta sohvalla, ja kyyneleet valuvat silmästä toiseen ja sitten sohvalle koska olen sivuttain vaakatasossa. Ehkä se pussi tihkuu.

Kun tulen iltaisin kotiin, täällä on aika lailla aina jompi kumpi tyttäristäni. Ensin ajattelin, että se on sattumaa, mutta tänään toinen ilmestyi paikalle ja kertoi reippaasti, että meidän pitäisi syödä jotain. Ja että tarvitsenko kaupasta jotain. Kuten kahvimaitoa. Sanoin, etten tarvitse, koska se kuitenkin taas loppuu, ja sitten ole pettynyt kun en saakaan enää maitoa kahviini. Että olen opetellut juomaan kahvin mustana siis.

Sain palautetta asenteestani.

Jääkaapissani kaikuu, mutta pakasteesta ja kuivakaapeista löytyy vielä elintarvikkeita joilla voisi ruokkia vaikkapa suurinpiirtein 23-henkisen polygamistiperheen n. puolen vuoden ajan, joten en näe tilanteessa mitään hankalaa.

Toissa-aamuna olin kyllä jäädä kotiin, koska en löytänyt kaapistni juuri tiettyä t-paitaa, sellaista mustaa, miesten L-koon mainospaitaa (tosin aihe, jota mainostan mielelläni), jonka olisin pukenut päälleni pyöräilläkseni töihin. Se on mukavan väljä mahan kohdalta, musta, ja myös pyöräilyasennossa niin pitkä, että tiedän varmuudella ettei pikkuhousujeni yläreuna näy. Minulla on niitä ainakin kaksi, ja vain yksi oli laskujeni mukana pyykissä. Vaikka kuinka yritin, en vain mitenkään voinut kuvitella suorittavani puolen tunnin työmatkaani missään muussa paidassa. Työpaikalla vaihtaisin totta kai asua. Pengoin kaappieni sisällöt lattialle. Kaivoin talvivaatevaraston esiin (iso kestokassi komerossa), ja riepotin sen varaston makuuhuoneeni lattialle. Ei vieläkään toivoa. Pengoin uudestaan lipastoni, heittelin tavaroita lattialle. Aloin tajuta, että saattaisin jäädä tähän limboon lopuksi päivää, jollen tekisi jotai epätoivoista. Pengoin likaisen paidan pyykkikorista. Iltapäivällä muistin, että kesän alussa olin kerännyt kaapistani pois kaikki vaatteet, jotka muistuttavat minua töistä, laittanut ne mustaan jätesäkkiin. Olin unohtanut koko säkin, ja ne vaatteet. En ole varma missä säkki on. Olen vallan tyytyväisenä ja mitään ongelmaa huomaamatta kulkenut töissä kesälomavaatteissani jo neljä päivää.

No, talvivaatteeni ovat edelleen budoaarin lattialla (pyykkikorin sisällän vieressä), joten siitähän ne on helppo pikkuhiljaa ottaa käyttöön sään niin vaatiessa. Ehkä sillä ei ole mitään väliä, mitä minulla on kulloinkin päälläni.

Muutamana päivänä olen itkenyt aika paljon. Ja sitten yrittänyt järkeillä miksi. Ei ole mitään järkevää syytä. Kaikki on hyvin, kaikki on niinkuin pitääkin olla. Minä jos kuka osaan olla yksin. Minä en tarvise parisuhdetta tekemään arjestani mielekästä. (Tänään kyllä olisin tarvinnut miestä, pahasti. En saanut tiskiharjan tummunutta vaihtopäätä irti varresta.) Tottakai tässä tilanteessa on normaalia enemmän riskejä sille, ettei tämä parisuhde kestäisikään. En minä riskejä pelkää, ero nyt ainakin on asia, josta minulla on kokemusta. Ainoa keino välttää ne riskit olisi erota varmuuden vuoksi jo heti, ja se olisi varma tapa hävitä. Olen tehnyt juuri niin kuin halusinkin tehdä. Ei ole mitään, mitä voisin tai haluaisin korjata.

Minulla ei ole tälle itketykselleni mitään sanoja. Ei ole mitään ristiriitaa, ei mitään asiaa jonka voisin järkeillä pois. On vain se tunne, että minä olen surullinen. Luulen, että minulla on elämäni ensimmäistä kertaa ikävä, oikein kova ikävä, pelkästään koska toisen läsnäolo ei ole tässä. Se on ihan vain pelkkä tunne ilman sanoja. En ole tottunut näin yksinkertaisiin tunteisiin.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Merien yllä savuavat sydämet.

Aallot hakkaavat minua rantakivikkoa vasten, loputtomasti, hakkaudun ja odotan, että jossain vaiheessa sinkoudun viimeisen kerran kivien päälle. Tai ehkä tämä on meri, jossa on vuoksi ja luode, ja jäänkin ihan hiljaa vain paikalleni räpiköimään meriheinäsotkun sekaan kun aallot vetäytyvät pois.

Jos se on vuorovesi, se tulee takaisin.

Mutta enhän minä valita. Olen onnellinen, kun voin kokea jotain tällaista. Paiskautumista. Tämä on jotain muua kuin arkea, jotain hyvin ei-varovaista.

Ja minä luulen vain odottavani sitä arkea, jossain kaukana tulevaisuudessa, enkä oikeastaan edes vieläkään tiedä mitä se tulee sitten olemaan, kun se ei muodostu enää vain omista rakennustarpeistani. Ehkä siinä on enemmän kitaransoittoa. Muurahaisiksi mytättyjä pitkiä partakarvoja ikkunalaudoilla.

Tällä välin, vaikka aika on niin rajallinen, sain parin vuorokauden mittaisen rauhoitetun alueen jossa olla vain kahden, vaikka se tapahtuikin tuhansien ihmisten kanssa ja ystävienkin. Vaikka minulla onkin nyt niin pää täynnä itseäni ja häntä ja tätä tilannetta, etten oikein pysty havainnoimaan ympäristöäni. Keskittymään ja muistamaan. Tavallaan olen läsnä, mutta ehkä jossain muuassa ulottuvuudessa kuin täällä.

Eilen kävelin ulkona ja ihmettelin, miksei kukaan pidä minua kädestä. Voiko niinkin kävellä?

Nyt olen kuitenkin kyllästetty myös kulttuurilla.

Oli musiikkia, QStock, tuossa naapurissa. Koko saari on uudistettu, eli puusto pistettu matalaksi, vanha Paviljonki purettu. Hieman haikeaa. Maa oli pölyinen. Kaleva-lavan edessä haisi kovasti kanalalta. Kaikki vessat olivat yhteiskäytössä, mikä on melkoisen ärsyttävää näin naispuolisen henkilön näkökulmasta.

Turmion kätilöt oli uusi tuttavuus. Mahtipontista humppapunkkia, suomalaisella itseironialla. Jostain syystä tykkäsin heidän esiintymisestään kovasti, vaikka eihän tuota levyltä kuuntele pirukaan. Tai, no.

Danko Jones oli yllättävän kuivahko, tuotteistettu, sliipattu ja tylsä. Siirryin kuuntelemaan Mokomaa akustisena. Tässä vaiheessa olin liian kaukana, ja ääni siirtyi luokseni hieman hitaasti, joten tuo ei ollut kovin taianomaista. Sama ilmiö tapahtui Apulannan kohdalla, jolloin mätin proosallisesti perinteistä nyhtöpossuanostani naamaan olutteltan edessä, joten oma vika.

Kun Marilyn Manson aloitti, se vaikutti olevan etäistä kuraa vailla kutsuvaa tarttumapintaa, ja olimme väsyneitä, ja lähdimme pois. Keskityin ylipäänsä musiikkin ehkä hieman hatarasti koko tapahtuman ajan.

Lauantaina luulin ensin, etten ikinä jaksaisi nousta sängystä, mutta päädyimme kuitenkin katsomaan Pauli Hanhiniemen Retkuetta. Pauli lauloi jotain, ja katsoi minua, ja minä itkin leualta rinnalle asti, enkä kehdannut nostaa käsiäni pyyhkimään kasvojani, ettei takanani seisoja olisi huomannut.



Antti Tuisku oli notkea ja turhan monisanainen. Sataa tihuutti, ja sain tilaisuuden hetken käyttää hienoa sadeviittaani. Sitten se loppui, ja mietin, että olisinkohan ollut pettynyt, jos en olisi saanut tilaisuutta käyttää sitä.

Kuulin etäisesti monia muitakin bändejä. Eksyin vahingosta viisastumattomana Amaranthen keikalle, joka oli pinnallista ruotsipoppia etäisesti rock-henkisillä asusteilla. Ei hevimetallia lauleta avokkaissa, eihän? Parempaa levyllä, mutta en minä tuota oma-aloitteisesti kuuntele.

Tämä oli kuitenkin paljon parempi
. Pitää mennä katsomaan jonnekin uudestaan.

Alice Cooperin musiikkiteatteriperformanssin katsoin sentään pieteetillä alusta loppuun. Herra mestattiin giljotiinillä. Toivon olevani joskus tulevaisuudessa yhtä age-appropriate 69-vuotias. Pidin Alicen asenteesta ja läsnäolosta. Hän tuntui olevan siellä meitä varten, ei esittämässä rock-legendaa omaa egoaan pönkittääkseen.

Katsoimme ilotulitusta aidan vieressä ja söin lakritsaa ja tunsin olevani juuri oikeassa kohdassa.

Seuraavana päivänä, perinteisen aamiaisen, sohvalla makoilun ja kitaransoitolla hivellyksi tulemisen jälkeen siirryimme tahoillemme lastemme seuraan. Haalin molemmat tyttäreni ja Poika 2:n autooni ja päädyimme taidemuseoon.

Siellä oli melko laimea otos Ateneumin aarteistoa lainassa, satavuotiaan kunniaksi. Muutamia hienoja juttuja. Tai ehkä en vain ollut kaikelle hienolle nyt vastaanottavainen.

Opas selitti, että kuvat luonnosteltiin usein useammassa erässä. Että tuskin Akselikaan vei vaimoaan ykkösiin pukeutuneena kivikkoon tököttämään päiväksi, vaan luonnosteli kuvan taustan ja mallin erikseen. Hieno pyhähattu oli suorastaan kolmiulotteinen, samoin kuin Ainon valovoimaiset kasvot.

Alakerrassa, keskellä aulaa oli merenneito. Sen pyrstö muodosti suuren jalaksen, jolla se liikkui, keinahteli hiljaa silloin tällöin, ilmeisesti painopisteen vaihtuessa, pienen puisen sydämen naksuttaessa tummaa verta putkia pitkin pullosta toiseen. Tonnikalansuomuiset kädet liikkuivat, säpsähtelivät ja tavoittelivat, ja kun kyykistyin sen eteen ja katsoin silmiin, se yritti sanoa jotain, leuka liikkui. Se oli kovin kaunis ja hieman tuskainen ja puhui paljon omalla kielellään.

Kaunomieli taisi löytää sielunsisaren.

Teoksessa oli kai haluttu muun muassa tarkastella ihmisen ja robotin suhdetta. Se oli melkein pelottava ajatus, miten vahvasti tuolla robotilla oli persoona. Mutta oli siinä paljon muutakin.

Päivät kuluvat vääjäämättä loppuun, ajan kuluun ei voi vaikuttaa. Talletan ja säilön asioita. Minulla on tallessa jo aika paljon, ja yöllä avasin pullollisen muistoja sieltä alusta, kerroin hänelle salaisuuksiani. Ehkä ne paranevatkin vielä vanhetessaan.

Enemmän kuin ajan kulumista pelkään, että tämä pallo, jonka sisällä leijailee taikahippusia aina kun sitä vähänkin ravistaa, ehtii lipsahtaa käsistämme ja särkyä, ja jään tänne yksin sirpaleiden keskelle.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

I take it back.

Tällä kertaa kaaduin lomaan rähmälleni, tein vielä viimeisen väsyneen spurtin ja kompastuin maaliviivalle, joka oli kajastellut silmissäni tavoittamattomana jo vuoden alusta asti. Kunhan lomaan jaksaisin. Murjottaen kuitenkin lapsellisesti koska tiedän, että vaikka aika tikitti kohti lomaa, se myös tikitti samaa vauhtia kohti loman loppua. Jo ennen sen alkamista.

Loma koostuu erilaisista pätkistä. Suunnitelmista, joista osa toteutuu ja osa ei toteudu, mutta kaikki ne ovat vain askelmia kohti loppua, ja tänä vuonna en osaa olla ajattelematta sitä.

Minulla on väsyneenä paha tapa suorittaa asioita, eikä elää niitä. Jos olen väsynyt ja stressaantunut, suoritan. Loman alun taisin suorittaa, kun en vain muuta ole osannut. Ehkä minä vain voisin olla syyllistämättä itseäni siitä, että joskus vain suoritan, kun en muutakaan osaa. Enkä minä nykyisin mielestäni juurikaan suorita turhaan. Jotkin asiat vain on pakko tehdä. Tekisin itselleni vain hankaluuksia, jos heittäisin täysin lekkeriksi enkä suorittaisi välttämättömyyksiä. Niinkuin hampaiden pesua.

Yritän minä levätäkin, mutta olen ollut niin pohjia myöten väsynyt, että matka siitä pisteestä jossa lepään siihen pisteeseen, jossa lepo oikeasti vaikuttaa siten, että elvyn ja lataudun, on vielä mittaamattoman pitkä. Luulen, että edistystä tapahtuu koko ajan, mutta hyvin pikkuhiljaa. Joidenkin olotilojeni sävyt hieman kevenevät. Olen hieman rauhallisempi.

Kesälomani on silti jatkunut. Olen jaksanut asioita sen verran vähän kerrallaan, että ihan aidosti ihmettelen, miten koko vuoden olen jaksanut tämän lisäksi tehdä viitenä päivänä viikossa myös töitä.

Tänään tunsin itseni ehkä vihdoin ihan vähän tarmokkaammaksi kuin tätä edeltävinä päivinä. Laitoin tiskit koneeseen heti aamupalan jälkeen. Petasin sängyn. Imuroimme ja pyyhimme auton sisätilat, Valssimies ja minä. Suoristimme entisen työkaverini Tertun, samalla kauhoin sen juurelta kolme ämpärillistä multaa pois ja korvasin uudella (tämä hieman kesken, koska multa loppui ja piti käydä kaupassa uudestaan). Nyt tuo valtaisa vihreä ja elollinen olento vie olohuoneestani hieman vähemmän elintilaa, kun sen runko ei enää könötä 45 asteen kulmassa länteen.

Valssimies soittaa kitaraa. Kitaran taitavasti ja tilanteeseen sopivasti soittaminen lisää mieseläimen viehättävyyttä naiseläimen silmissä. Havaintojeni mukaan suurinpiirtein yhtä paljon, kuin käänteisessä tilanteessa tissit. Siis ihan vain tieto siitä, että naiseläin omistaa moiset kapistukset. Myhäilen tyytyväisenä, koska olen onnistunut houkuttelemaan sohvalleni kitaraa soittavan miehen.

Kunpa asiat pysyisivät juuri näin vielä pari viikkoa. Hyvällä tarkoitan sitä, että minusta tuntuu, että minä olen tasapainossa sen asian kanssa, että hän on olemassa. Sitten hän lähtee pois, pitkäksi aikaa, ja minä varmaan kestän sen ihan hyvin, etenkin, jos asiat jäisivät juuri näin. Epätasapainoa kestän huonommin. En vielä tiedä, miten tasapaino ja epätasapaino sitten vaihtelevat, kun toinen on niin kaukana, ettei voi koskaan olla samassa huoneessa, tai törmäillä vahingossa sokkeloisessa eteisessä, ja nähdä, miten toinen katsoo.

Kun loma loppuu olen yksin, ja olen valmistautunut siihen, että on minulla on tylsää ja tavallista ja hiljaista, paitsi kun keksin piristää itseäni jotenkin. Osaan minä senkin. Luulen, että päädyn suurimmaksi osaksi aikaa uskomaan, että olen vain kuvitellut hänet. Kehittelen itselleni yksinäisiä rutiineja. Kuuntelen musiikkia ja juon kahvia ja käyn kävelemässä. Tavallaan vähän jännittääkin se, että kohta elän oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti yksin. Nuorena, kun opiskelin enkä vielä asunut miehen kanssa yhdessä, minulla oli kämppäkaveri, jonka kanssa tiimiydyimme hetkeksi hämmentävän tiukasti. Se on minulle epäluonteenomaista. Sitten tulikin se mies, jonka kanssa sain lapsia, ja lapsellinen elämänvaihe on kestänyt tähän asti. Miehillä tai ilman.

Ovathan tyttäret kuitenkin samassa kaupungissa minun kanssani. Ja minulla on työpaikka täynnä ihmisiä, joiden kanssa oloni on kotoinen. Ja ystäviä ja ihmisiä, joita olen laiminlyönyt, mutta jotka toivottavasti eivät ole siitä minulle julmistuneet.

Näinä viimeisinä viikkoina olen ollut hyvin levoton aina, kun en ole Valssimiehen seurassa. On vaikea keskittyä. Odotan taukoamatta, jotain, vaikkei tarvitsisikaan. En kuuntele ja unohtelen. En pidä itsestäni sellaisena. En halua olla odottajanainen. Juuri tuohon jatkuvaan odottamisen tunteeseen kiteytyy yksi niistä oireista, joiden takia olen joskus ajatellut, ettei parisuhteessa oleminen sovi minulle. Nyt yritän järkevästi selittää itselleni, ettei tämä odottamisen tunne johdu Valssimiehestä, vaan tästä tilanteesta, jossa kello tikittää koko ajan, aivan konkreettisista syistä. Minulla on selkeästi ymmärrettävä syy olla levoton ja odottaa. Kyllä minä teen sitä liian helpostikin, mutta nyt niin tekisi kuka tahansa muukin kuin minä.

Aiemmin olen tehnyt niin, ollut koko ajan varuillani ja odottanut jotain, en edes tiedä mitä, kun olen ollut epävarma. Nyt en ole epävarma. Olen vain ahtaassa tilassa, muutaman viikon kokoisessa kopissa, jonka seinät lähenevät toisiaan joka hetki.


perjantai 14. heinäkuuta 2017

Persevere and thrive.

Nukuin ja heräsin. Ulkona sataa, mikä on käytännöllistä, koska joskushan täytyy sataakin, ja tänään on oikein hyvä että minulla on joku syy olla miettimättä, miksi en jaksa lähteä ulos nauttimaan kesästä.

Keitin kahvia, unohdin ensin juoda sen. Hoidin vähän asioita netissä. Ennen aamukahvia. Pelasin pasianssia. Kutsuin seuraani herrat Vedder, Cornell ja Grohl. Cobainkin vieraili. Oloni on pitkästä aikaa kotoinen. Muistin juoda kahvia. Vaihdoin päälleni mekon, jossa aion viettää loppukesän. Olen käyttänytkin sitä jo töissä, kotona, ulkosalla ja yöpukuna. Siinä on miellyttävä väljä leikkaus ja kaunis v-kaula-aukko. Tilasin toisen, samanlaisen, vaaleanpunaisenkirjavana koska oliivinvihreäkuvioisen lisäksi se oli ainoa muu värivaihtoehto, ja -70% halvennuksessa. Jos oliivinvihreäkuvioisia olisi vielä ollut kokoani, tai edes yhtä kokoa pienempää, koska tämä on ylenpalttisen väljä, olisin tilannut ne kaikki loput. Jatkossa voin käyttää sitä vaaleanpunaista ainakin yöpukuna, lenkillä (pimeän aikana), siivotessa ja hirvimetsällä, jos en muuten ilkeä niin räikeissä väreissä kuukkeloida.

Hukkasin kännykkäni. Etsin sitä, ja etsiessäni hukkasi kahvimukini, joka varmaan sukulinjani tulevissa sukupolvissa evoluution myötä kasvaa suoraan kiinni kunkin yksilön toiseen käteen. Etsin kunnes luovuin toivosta. Valahdin lattialle epätoivon vallassa, sieltä itseni löytäessäni käytin tilaisuutta hyväksi ja tein hieman lihaskuntoliikkeitä, venyttelin takareisiäni ja harjoitin tärinäterapiaa. Se on kummallisen tehokasta.

Löysin kahvimukin ja kömmin tähän seuraanne sohvannurkkaan. Täältä kun katson, näen verhon taakse kauniille ikkunalaudalleni, jossa köllöttää armas marsuni (Marshall-merkkinen äänentoistolaite). Puhelimeni on kiemuraisella johdolla tähän laitteeseen yhtyneenä. Yhdessä he luovat jotain kaunista - sitä musiikkia. Itsehän minä heidät paritin. Muistini ei ehkä ole terävimmillään tänä päivänä.



Jopa hieman siirappista, mutta tällekin on aikansa.

Diiva ilmoitti eilen muuttavansa virallisesti pois kotoa. Nyyskin asiaa hieman yksinäni. Hän muistutti minua siitä, että on jo seitsemän kuukautta oikeastaan asunut muualla.

Niinhän se on. Sisustan Diivan huoneesta vierashuoneen - niin kutsuvan ja houkuttelevan, että tyttäreni ovat jatkossa minulla päntiönään yökylässä.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Mut se on yhä kipee.

Raahauduin jälleen lomaan asti. Tähän mennessä se on ollut yllättävä. Ensin olin hetken sosiaalinen, turvaihmisten kanssa. Se oli mukavaa, mutta olin kovin väsynyt. Sitten möllötin muutaman päivän, kuten loman alussa olen joka tapauksessa aina huomannut tekeväni. Nyt tein sen tarkoituksella, ja vähän paremman puutteessa, mutta kun tiesin tekeväni juuri niin kuin tekisin muutenkin, en tuskastunut saamattomuuteeni. Sen jälkeen olen muun muassa touhuillut vähän, siivonnut pari kaappia meditaatioharjoituksenia, syönyt, juonut, puhunut ja itkenyt. Piirtänyt valtavasti paperinukkeja ja tarkkailut poroja.

Yritän levätä. Tai ainakin olla tekemättä mitään, mitä en luontaisesti jaksaisi tehdä. Imuroiminen tuntuu edelleenkin erinomaisen hankalalta toimenpiteeltä, mutta tiskipöytää jaksan jo pyyhkiä.

Haluaisin jaksaa mennä kävelylle. Edellisestä omaehtoisesta jaksamisesta on kovin pitkä aika. Olen kyllä pakon edessä tai sopivasti suostuteltuna jaksanut kaikenlaista, tanssimista, polkupyöräilyä ja sen sellaista.

En ole kirjoittanut tänne, koska elämässäni on hyvin poikkeuksellinen aika, ja on tuntunut hankalalta latistaa ajatuksiani sellaiseksi tekstiksi, jonka puolianonyymina voisin täällä julkaista. Nyt on niin paljon tunteita ja ajatuksia, harsomaisia riekaleita, langanpätkiä, hiuksia, rihmoja ohuen ohuesti kiinni toisissaan jotka kieppuvat ja kiertyvät ilmassa tosiasioiden ympärille ja pelkään niiden menevän turhaan solmun ja takertuvani ja joutuvani kuristuksiin. Yritän olla rauhallinen, hengittää, antaa niiden asettua ympärilleni ennen kuin liikahdan. Asiat ovat mitä ovat, yksinkertaisia, mutta kaikkeen liittyvät tunteet ja toiveet ja odotukset ovat omituista rihmastoa, tavallaan olematonta ja turhaa, mutta luulen, että se rihmasto on elämää, ja asiat itsessään ovat joskus vain kiviä. Jykeviä ja aikaa kestäviä, mutta kylmiä.

Olen ravistellut harteiltani huolellisesti kaiken, mikä voisi stressata. Laittanut työasiat suureellisesti syrjään. Päättänyt, että olen tehnyt velvollisuuteni, hetkeksi. Huomaan silti stressaavani, mutta aivan mitättömistä asioista. Se on oire, joka ei tunnu olevan kovin hyvin hallinnassa.

Huomasin nyt, että olen aika väsynyt siitä, että olen tavannut paljon uusia ihmisiä. Sen tapahtuessa suhtauduin tilanteisiin ihan kohtuuhyvällä mielentyyneydellä. Nyt minulla on krapulainen olo, ja se tuntuu jopa vähän oikeutetulta. Haluaisin käpertyä johonkin pehmoiseen, syödä paljon sokeria ja tulla vähän paapotuksi.

Olisi mainio asia, jos saisin helpostin unen päästä kiinni. Juuri nyt ei tunnu siltä. Tarvitsisin jonkinasteisen uudelleenkäynnistyksen.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Tää on nyt Costa Rica.

Elämänhallintaharjoitteeni eivät ole sujuneet hyvin. Suhtaudun asiaan toki tietoisemmin ja tiedostavammin, mistä johtunee se, että oikein miettimällä miettien ja järkeillen asetan itselleni kysymyksiä tyyliin "mitä tapahtuu, jos jätän asian A tekemättä" ja huomaan elämäni ja ajankäyttöni pohtimisen kiertyvät aina samaan lopputulemaan; jos suoritan vaikka sinnillä, pääsen todennäköisemmin vähemmällä harmilla, kuin jos jättäisin asioita tekemättä, joten jatkan suorittamista.

Jos minulla olisi vaimo tai vielä palvelussuhteessa oleva äiti, luulen, että henkilökohtaisella tasolla asioiden tekemättä jättäminen olisi jotenkin näppärämpää.

Asioiden tekemättä jättäminen olisi kyllä silti kovin houkutteleva vaihtoehto. Jopa kivojen asioiden. Ehdin tässä välissä voida fyysisesti paremmin alle viikon. Sitten autoni hajosi. Ensimmäisenä aamuna tämän jälkeen, töihin pyöräillessäni, oloni oli riemukkaan seesteinen: Tuomet kukkivat, asvaltti oli sileä ja tuntui pelkältä alamäeltä, ilma oli sekä kirpeää että makeaa ja ajattelin, että olipa oikeastaan todella kiva, että autoni hajosi, niin tajusin aloittaa pyöräilyn jälleen. Parin päivän kuluttua se diagnosoimani fyysinenkin ylirasitus iski jälleen päälle. Lisätään tähän vielä muutama tiukka työpäivä, ihan vain todella idylliset lavatanssit joita olin odottanut jo vuoden, giljardi hyttystä, allergiareaktio, elimistön äkillinen kuivuminen, akuutti vanhuuskohtaus, todennäköisin syin tuomittu pms, kaksi tuntia kepeän maanista salsaa, ja kas, en enää olisi jaksanutkaan oikeastaan mitään. Sinnillä singuttaen sain suoritettua kuitenkin vähän lisää, huonosti, ja näin aiheutettua itselleni puolentoista vuorokauden mittaisen migreenin, joka kyllä ehkä toimi jonkinlaisena puudutteena, kun kävin yökkäillen maksamassa 800 euron autonkorjuun.

Suoritin migreenissä vielä palaverin, koska se oli vähän inha, ja ajattelin, että jos siirtäisin sen, minulla olisi tänä vuonna kaksi inhaa päivää yhden sijaan. Tämän jälkeen makasin työhuoneeni viileällä muovilaattalattialla horroksessa ja odotin jotain. Söin jotain, mikä maistui oudolta, mutta minun teki maanisesti mieleni syödä. Siirryin kotiin ja makasin telcossa sohvalla, silmät kiinni ja leikin Delfoin oraakkelia. Vastailin kysymyksiin kuulemma järkevästi, mutta tunsin vastauksien tulevan jostain kaukaa ja häipyvän jonnekin kaukaisuuteen, kuin olisin vain niiden meediona. En välttämättä ihan tarkkaan muista mistä oli kysymys. Hain sen auton, nukuin, silitin suorat housut emäntäkoulutyyliin, harmittelin marttyyrinomaisesti kun jouduin jättämään kaksi etukäteen odottamaani kivaa asiaa suorittamatta loppupäivän osalta. Nukuin. Heräsin illalla. Mietin, että minun varmaan pitäisi syödä jotain, mutten oikein keksinyt mitä. Söin lihasrelaksantteja.

Illalla laskin, että juuri nukkumieni viiden tunnin kauneusunien lisäksi ehtisin nukkua vielä kahdeksan tunnin ravitsevat yöunet, ja päättelin, että ehtisin siis aamulla herätä ajoissa ja pyöräillä töihin. Tänä aamuna heräsin, tärisin, enkä osannut päättää itkisinkö vai en. Päätin olla itkemättä, eikä ollut yleisöäkään johon se olisi tehnyt vaikutuksen. Ja olin pyöräilemättä. Menin töihin autolla. Se oli varmaankin hyvä päätös, että ylipäänsä menin, koska asiat olisivat juuri nyt huonommin jos en olisi mennyt. Pitkäkestoisesti en kuitenkaan ole ihan varma, onko tällaisen toiminnan toistaminen oikeasti järkevää.

Päätin lopettaa työnteon hetkeksi, aivan suunnitelmallisesti pari lomapäivää viettäen. Vielä minusta ei tunnu siltä, sillä tiedän, että moni asia jäi kesken. Pitää osata olla onnellinen siitä, että tekemättömät työt eivät helposti lopu.

Nyt minulla olisi vaihtoehtona joko pestä pyykkiä tai olla pesemättä. Jos en pese, minulla ei ole puhtaita alusvaatteita eikä mustia paitoja. Alusvaatteita löytyy helpohkosti kaupasta (mutta niitä on periaatteessa ihan tarpeeksi jo nyt), paitoja, siis mieleisiä, löytyy vain harvinaisten muinaisjumaluuksien satunnaisesta armosta, joten pyykinpesu vaikuttaa vähemmän vaivalloiselta vaihtoehdolta kuin kaupoissa ravaaminen, ja siinähän ne alusvaatteetkin samalla peseentyvät. Toisaalta, kohta vietän vietän vuoden tärkeintä perinnejuhlaani ja uiskentelen alasti ruispellossa. Mutta olisihan se ikävää, jos pellonpientareelle viskaamani alusvaatteet olisivat nolottavan likaiset.

Voisin myös siivota keittiön tai olla siivoamatta. Tiskallas haisee hieman jo nyt. Oikeastaan tein jo sen valinnan, että en imuroi, mutta kaikki ympäriinsä lojuvat vaatteet ja tavarat minun on käytännössä silti lajiteltava paikoilleen. Ihan edes jotta tiedän, mitä pyykätä.

Voin ihan itse valita, pakkaanko kamat reissua varten vai olenko pakkaamatta. Toki en halua olla reissussa ilman cc-voidetta, ryppyseerumia, kosteusvoidetta, puuteria, rajauskynää kulmakynää ripsaria aurinkopuuteria, puhtaita alusvaatteita, villasukkia, ja ah niin monia nykypäivän mukavuuksia. Telttaa, kylmälaukkua, makuupussia, pyyhettä, uimapukua, verkkareita, siistimpiä housuja, kukkamekkoa, lämmintä neuletta, kevyttä neuletta, muutamaa tarkoin valittua rennon huoletonta t-paitaa, kaikkeen sopivia korvakoruja, lenkkareita, sandaaleja, crockseja, tennareita, hyvää kirjaa (jota en ehdi lukea), ruokaa, kännykän laturia hiustenkuivaajaa, tarot-kortteja ja muistikirjaa, jos vaikka ah niin ihanasti luonnon helmassa rentoutuessani ajatukseni leijailevat vapaina ja keksin loistavia ideoita, jotka voin kirjoittaa ylös. Kynää. Sukkahousuja ja hyttyskarkoitetta. Buranaa, merilevää, anthistamiinia. Kylmäkalleja. Aurinkorasvaa, pinsettejä. Huivia. Aurinkolaseja. Minkähän käsilaukun ottaisin, ja pitäisikö se ensin tyhjentää, jotta en kantaisi mukanani turhaan kaikkea työperäistä tauhkaa ja viittätoista metriä erilaisten laitteiden laturinjohtoja?

Voin ihan itse päättää, valmistelenko ja mietinko ruokapoliittisia ratkaisuja etukäteen, vai syömmekö huoltoasemalta ostettua ainoaa jäljelläolevaa grillimakkaraa kolme päivää putkeen, aamiaisesta yöhuikopalaan. Vegaanista barbaariin. Toisaalta, jos vaihtoehtoja olisi vähemmän, minun ei tarvitsisi niin paljoa miettiä vivahteikkaan vaihtelevia vastauksia ikiaikaiseen ja toistuvaan kysymykseen "mitä mä voisin syödä/pitäiskö laittaa ruokaa/oisko täällä jotain syötävää". Vasta kaksi ihmistä on kysynyt minulta tätä asiaa puhelimitse, vuorokausia etukäteen. Tokihan minulla on ollut kaikki mietittynä jo loppiaisesta asti valmiiksi, siitä vaan, kysykää, minulla on vastaukset kaikkeen.

Voisin tietysti jo lähtökohtaisesti valita lähdenkö lainkaan yhtään mihinkään vai en. Tapaanko ketään vai linnoittaudunko asuntooni yksin leikkimään goblinia. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että kun kerran olen sopinut asian jo kuukausia etukäteen, ja ihmiset ovat järkänneet työvuorojaan ja ilmestyvät paikalle kirjaimellisesti toiselta puolen Suomea ja maapalloa, olisi vähän noloa olla menemättä. Asian perusteleminen itselleni ja muille, ja etenkin se sen jälkeinen itsesyytösten pahnoissa pyöriskely vaikuttavat tässä vaiheessa vaivalloisemmilta hommilta kuin tämän vaihtoehto A:n suorittaminen.

Toivottavasti tämä rituaalinomainen ahdistuminen edes hieman valmistelee minua henkisesti joka vuosi varmuudella toistuvaan lomanaloitusstressiin. Sitä ennen ehdin kuitenkin suorittaa vielä toisen, lähes Juhannusta vastaavan 1000 kilometrin roadtrip-siirtymän. Tämänkään suorittamatta jättäminen ei tunnu minulta onnistuvan ajatusharjoitteena.

Ehtisinköhän tyhjentää autostani vuoden kokoelman karkkipapereita ja sepeliä ennen reissuun lähtöä, jos olisin oikein tehokas.