sunnuntai 30. elokuuta 2015

Pidä musta kiinni tiukemmin.

Elämäni on ollut viime päivinä vauhdikasta. Kaikki on hyvin, mutta olen kieriskellyt jonkin verran niissä pahnoissa, joita herra Luther on meidän suomalaisten savutorppienmaalattioille levitellyt jo hyvän aikaa sitten. Alkavat olla aika tallaantuneita ja käytettyjä ne pahnat, mutta silti aina joku korsi onnistuu pistämään kutittavasti kylkeen kun kellahtaa kyljeltä toiselle. Ja minä senkun kieriskelen, vaikka en enää muista mikä siinä oli perimmmäinen tarkoitus.

Kaikki on siis ihan hyvin. Ihmiset erityisesti ovat ihania, ja olen nauttinut niitä ison kukkuraisen annoksen, kirsikoiden ja kinuskikastikkeen kera. Korvissani ei enää soi, ääneni on palautumassa, artisti, jota tällä kertaa solvasin, koska suuni kiinni pitäminen ajatusten pirskahdellessa yli laidan on minulle epäluonteenomaista, ei silminnähden pahastunut kovin pahasti. Ainakaan ei sen arvoisesti, että olisi avautunut aiheesta facebookissa, mikä nostaa artistiuden arvostusta silmissäni.

Olen astunut uuteen huoneeseen. Tulin aika kevyin kantamuksiin. En tuonut uuteen paikkaan enää sitä painavaa ja hankalaa, ja aina sisustukseen vähän vääränväristä ikäkriisiä. Pitää keksiä jotain muuta tilalle. Täällä ei ole myöskään tuoreen vihreää ja lehtevää eroa, koska minulla ei ole aikaa eikä energiaa hoitaa vaivalloisia huonekasveja. Aika paljon muutakin unohdin ottaa mukaan. Parisuhteettomuuden ihmettelemisen. Se taisi kyllä vaan tipahtaa repusta huomaamatta.

Joitain asioita huomaan nyt tarvitsevani, ja taputtelen taskujani tämän tästä löytääkseni ne sittenkin. Korvessa asuminen ja parisuhde olivat asioita, jotka toivat minusta esiin sellaisia puolia jotka olivat edullisia perhe-elämän kannalta. Laitoin ruokaa ja siivosin enemmän, lajittelin ulko- ja kesävaatteita varastoon ja takaisin. Haravoin ja leivoin pullaa. Nyt minusta nousee esiin vähän muita puolia, kuten ylenpalttinen laiskuus ja haahuilu.

Tänään olen jo pessyt pyykkiä, keittänyt perunoita ja yritän kovasti innostua tiskipöydän hinkkaamisesta. Sieltä karkasin tänne.





tiistai 25. elokuuta 2015

Missä hän lepää kukkien.

Pyöräilyllä on sivuvaikutuksia. Rauhallisempi ja levollisempi mieli, toki, mutta sitten on myös hiusten hapsottaminen, erityisesti otsatukan nouseminen koko päiväksi äkkisuoraan ja sen alla kevyt otsanrajahiki sekä ikuiset-farkut-ja-paita-ponnari-unohdin-korvikset -ilmiö. Olen kyllä saanut juuri ja juuri ujutettua matkatavaroihini vaihtopaidan, mutta sen suurempaa muodonmuutosta en ala työmatkapyöräilyn takia tekemään. Jos alkaisin, se söisi liikaa pyöräilyn helppoudesta, siitä tulisi välinekikkailua.

Tykkään siitä, että pyörää ei tarvitse peruuttaa, parkkeerata isoon ruutuun, parkkikiekottaa, tankata, katsastaa, ajaa pitkin oikeita teitä. En tykkää siitä, jos pyöräilyn takia minun tulisi aamuisin muistaa kuusi asiaa enemmän kuin ennen.

Oloni on siis astetta homssuisempi kuin keskimäärin. Asiaan vaikuttaa myös se, että otan etäisyyttä hiusväreihin. Viime kertoina, kun olen värjääntynyt, on kontrasti ihooni tuntunut jotenkin kovalta. Enkä edes oikein tiedä minkä värinen olisin. Kaikki on jo kokeiltu vaaleasta mustaan ja oranssista violettiin.

Tilanne värittömyydelle on otollinen, koska se vähäinen väri, mitä latvoissa vielä on jäljellä, ei muodosta suurta kontrastia tyvelle. En ehkä olekaan niin harmaa pantteri, kuin olen olettanut, joten naturellistumiseni ei välittömästi ole saanut minua muistuttamaan Eric Forresteria. Lähinnä tämä nyt vain on tällaista hitusen latteampaa kiillottomuutta kuin aiemmin, ja se sa minut ehkä tuntemaan itseni vähemmän huolitellulta ja enemmän näkymättömältä kuin aiemmin.

Ilmiö, joka muutenkin lisääntyy iän myötä.

Olen myös perinjuurin kyllästynyt kesävaatteisiini. Ehkä kestän kuitenkin vielä seuraavat kaksi lämmintä päivää ryntäämättä kauppaan, jonka jälkeen voinkin sitten suorittaa säänmukaisen siirtymisen talvivarastolleni. Matka ei ole pitkä, koska ko. Bilteman muuttolaatikko sijaitsee sänkyni päädyssä. Se on tavallaan ihan kodikas.

Onnistuin kesällä käyttämään loppuun muutamia ikuisilta tuntuneita vaatekappaleita. Sitten en onnistunut löytämään mitään vastaavaa tilalle, joten olen pukeutunut lähinnä farkkuihin, farkkuhameisiin, ja loputtomaan määrään mustia paitoja.

Minulla oli tallissani yksi ihan kelvollinen kesäisen oloinen mekko-neuletakki-ajoneuvoyhdistelmä, jolla suoriuduin tarmokkaasti ainakin kahdesta juhlavasta ja muutamasta vähemmän juhlavasta tilaisuudesta. Olen onnistuneesti uudelleenasentanut aivoihini tyhjän tiedoston siihen kohtaan, jossa käyttöjärjestelmä aina alkoi herjata tähän tapaan:
"Eikö sinulla ole mitään uutta päällepantavaa?"
Yes/No
-> No
"Koetko tämän ongelmaksi?"
Yes/No
-> No
"Oletko aivan varma?"
Yes/No
-> No

Kesän paras hankinta oli trikoinen epäsymmetrinen musta pontso. Nyt olen käyttänyt senkin nyppyläiseksi.

Luulen, että excelini kaipaa lievää uudelleenviritystä erityisesti paitojen ja toppien kategorien osalta. Minulla oli keväällä tarkka laskelma siitä, paljonko kesä- ja talvikäyttöisiä toppeja ja paitoja tarvitsisin ja moniko niistä olisi työ, koti ja urheilukäyttöön. Sitten systeemi sekosi, koska jos ihminen käyttää lähinnä vain mustia paitoja eri muodoissaan, fakta on, että 98% niitä tulee käytettyä kesät talvet ja rospuuttokelit, vaikka exceli ohjeistaisi aivan toisin.

Ehkä määritän exceliini ylimääräisen 4 topin quotan, jota voi käyttää vain ja ainoastaan kesäisin (liehuvia hihoja, isoja vaaleankeltaisia kukkakuvioita, olkapäät paljastavia rypytyksiä, halterneck-kauluksia, valkoista pellavaa ja sinisiä ristipistokuviointeja). Kaikki muut sitten ovat kategoriaa "aina", mutta määrä on suurempi per kausi, ehkä kuitenkin yhteensä jopa hieman pienempi.

Talveksi tarvitsen uuden pienen mustan mekon. Hyvin pienen. Minulla on sellaisen kokoinen aukko Excelissäni.

Kun kurkkaan ulos vaatekaapistani, huomaan muita ihania asioita. Minulla on vihdoin aikuisten sänky. Sellainen, jossa voi kelliä ja oikoa itseään joka suuntaan, ja jonka petari ei joka yö lähde vaeltamaan unissaan kohti etelää. Sellainen johon mahtuu tyttäret viereen kainaloon ja höpöttämään hassuja asioita niinkuin ennen.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Oh what's becoming of me.

Kun elää vuosikausia sitku-elämää ja ajattelee kaiken olevan aivan erilaista sitten joskus myöhemmin, siinä käy helposti niin, ettei enää varsinaisesti usko asioiden muuttuvan. Sitten kun asiat oikeastikin muuttuvat (joskus suuren vaivannäön jälkeen), voi olla vähän hölmistynytkin olo. Saattaa käydä niin, että vaikka asiat ympärillä muuttuvat, itse pysyy samana. Ajattelee asioista samalla tavalla ja reagoi niihin samalla tavalla.

Jos itse ei muutu, onko sillä ulkoisellakaan oikeastaan kamalasti väliä. Tai siis totta kai on, jos kaipaa muutosta vain siihen ulkoiseen, ja se saattaa olla hyvin tarpeellinen muutos. Jos haluaa muuttaa sisäisenkin, ei ulkoinen riitä.

Vuosi sitten tähän aikaan olin jo hyvästi eronnut, ja puolen vuoden sitkeän hankaamisen jälkeen saanut myös raaputeltua yhden nimen pois postilaatikkoamme koristamasta. Talo oli vielä myymättä, ja olin aika ahdistunut käytännön asioiden takia.

Nyt asun eri tavalla. Elämäni on hyvin paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa. En varsinaisesti odota mitään. Olen menossa enemmän. Tapaan ystäviä, ja teen kaikenlaista mitä päähäni juolahtaa. En ihan oikeasti etukäteen uskonut, että tämä muutto muuttaisi niin paljon.

Kesän aikana olen tehnyt erityisen paljon kaikkea ajanvietteellistä, ja poden siitä tämän tästä vähän huonoa omaatuntoa. En ole erityisen huolissani omastatunnosta enkä ajanvietteellisyydestä. Aiemmin minulla oli pakonomaiseen pyykinpesuun liittyvä oireyhtymä. Nyt ongelmani on se, että jos en ehdi pestä pyykkiä, en voi poistua talosta, koska minulla ei ole puhtaita vaatteita ylleni.

Kun olen kotona, aikani on omaani, ja vietän sitä erityisen paljon kammioni viileässä ilmassa liikennettä kuunnellen.

Niin kuin loma on aikaa olla sellainen ihminen kuin tarkoittaa olla, tehdä niitä asioita mitä haluaisi tehdä, luulen, että tämä kohta elämässä on minulla se, jolloin minulla on tilaa olla sellainen kuin haluan olla. Olen viime aikoina havahtunut siihen, että olen ollut aika harvoin sellainen kuin haluaisin. En suhtaudu asioihin niinkuin haluaisin. Olen pikkumainen, pelokas, heikko. Pienimielinen, ilkeä ja pahansuopa. En aina, enkä kaikessa tai kaikille, mutta liikaa.

Kun on ahtaalla eri tavoin, on vaikea nousta täyteen mittaansa. Kutistuu, kun kiskotaan alas sormista ja tila on liian pieni. Joskus kaatuu rähmälleen, ja nousemisen jälkeen ei kehtaa katsoa ihan heti silmiin. Katse saattaa jäädä pitkäksikin aikaa harhailemaan pitkin lattialistoja.

Tänään tuli sitten kun. Tämän jälkeen jotain muuta.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Sullon ainakin.

Elämäni on tänään lipunut korvieni ohitse Anssi Kelan sanankääntein. Fillareita naarattiin. Se ei johda mihinkään. Vielä kerran kuljettaa. Kissat eivät maista makeaa.

Joku sanoi kesken ihan tavallisen lauseen, että "saatiin ne kelat", ja säpsähdin näkyvästi. Kyse oli keloista. Sellaisista isoista ja pyöreistä.

Enpä olisi vielä pari päivää sitten uskonut menettäväni yöuniani (1 kpl, lähes kokonainen) Anssi Kelan takia. Niin vain kävi. Kunhan nämä tapahtumat uppoavat alitajuntaani, tulen näkemään unessani tummenevan illan ja pitsimyssyihin, pellavapaitoihin ja pussihousuihin pukeutuneen seepiansävyisen joukon vihaisia ihmisiä, jotka piirittävät minua koko ajan tiukemmassa ringissä, tökkivät heinähangoilla ja soihduilla ja mumisevat matrana "lapselliset leikkis lopettaa-aa-aa-aaa".

Tänään pyöräillessäni mietin perusteellisesti ja antaumuksella keikkoja. Sitä ilmiötä, josta olen puhunut jo aiemmin, jonka tajusin ärsyttävän minua viime kesänä, ollessani Megadeathin keikalla. Megadeath ei nimittäin tehnyt mitään muuta kuin jökötti tylsästi lavalla rivissä, soittimineen, ja soitti. Hyvin eleettömästi, ja ensin olin vähän ihmeissäni. Sitten rentouduin, ja nautin keikasta.

Suomessa artistit suhtautuvat suosioon ja yleisöön hyvin nöyrästi. Se on sääntö jonka rikkomisesta rangaistaan meillä oletettavasti enemmän kuin muissa maissa ja kulttuureissa. Ei saa olla koppava ja täynnä itseään. Ei saa luulla olevansa jotain, vaikka kaikki tunnistaa ja kyttää Salessa kun ostat sulatejuustoa ja lähettää siitä kuvan Seiskaan. Pitää hyväksyä, että markkina on rajallinen, ja on keikkoja, joille ei tule kuin neljä ihmistä, joista kaksi lähtee kesken pois. Pitää olla kiitollinen.

Yleisöä pitää miellyttää, yleisölle pitää antaa mahdollisimman paljon vastinetta rahalle keikalla. Pitää kiivetä joka kerta festarilavan pylvääseen. Pitää sanoa, että onpa täällä kauniita naisia. Pitää tehdä spagaatti. Pitää laittaa käsi housuihin ja riisua paita. Vaikka keikka on vasta juuri alkanut, pitää karjahdella agressiivisesti kuin olisi juuri juonut tuopin palavaa kossua, heiluttaa päätään ja sätkähdellä ympäri lavaa. Pitää purra selloa, vaikka se varmaan maistuu pahalta. Pitää pukeutua vain alusvaatteisiin ja sukkahousuihin ja kieriä lavalla tolppakorot ilmassa, vaikka kello on kaksi iltapäivällä ja fanit enimmäkseen 12-vuotiaita tyttöjä.

Se näyttää joskus siltä, että ei luoteta siihen, että oma läsnäolo, persoona ja musiikki riittävät.

Koska en ole itsetuhoinen ihminen, ainoastaan sellainen, joka nyppii aina hermostuneena rupiaan irti, lisään tähän amerikkalaistyylisen klausuulin siitä, että en tässä kirjoituksessa puhu Kelasta, vaan omista odotuksistani elävän musiikin suhteen. Kela ei lauantaina näyttänyt epäaidolta. Hän oli vähän pelottava. Mietin, miten se tekee ton kaiken? Nyrjäyttääkö se kohta itsensä jotenkin, vaikka seisoo paikoillaan? Entä jos tuo lattia on liukas? Entä jos vauhti loppuu kesken? Onkohan se vielä hengittänyt kertaakaan?

Olen käynyt keikoilla 14-vuotiaasta asti, eli kohta 30 vuotta. Ne ovat siinä ajassa muuttuneet. Tasapäistyneet. Minä en ehkä halua tulla perinjuurin miellytetyksi, vaan haluan tirkistellä oikeita ihmisiä soittamassa omaa musiikkiaan. Ihan sama, vaikka olisi tapahtumaköyhää ja tylsää. Haluan nähdä artistin vain olevan samassa tilassa kuin minä, olevan sellainen kuin on. Haluan nähdä miten artisti suhtautuu itseensä, musiikkiinsa ja yleisöön.

Artisti saa olla ujo, jos kerran on, eikä katsoa yleisöä koskaan silmiin. J.Karjalainen ei katsonut koko 80-luvulla. Ei joka keikalla tarvitse edes innostua. Pitää tuoda paikalle itsensä ja musiikkinsa, se riittää yleisön kunnioittamiseksi. (Jos haluan nähdä jonkun esittävän rock-tähteä, menen musikaaliin.)

En minä mene taidenäyttelyynkään sillä mielellä, että joka huoneessa pitää olla taulut kukkavaasista, ruoka-aineasetelmasta, merimaisemasta ja sitten vielä se potretti jostain mulkosilmäisestä keskiaikaisesta lihakauppiaantyttärestä, tai muuten haluan kulttuurisetelini takaisin.

Jimi Hendrix kuulemma rikkoi kitaran lavalla ensimmäisen kerran siksi, että häntä vaan otti niin paljon päähän, ettei enää huvittanut soittaa.

Ne asiat jotka ärsyttävät muissa, ovat niitä, jotka ärsyttävät itsessä. Mitähän olen tänään navastani kaivanut. Itsevarmuus tai itsevarmuudettomuus. Se, uskooko siihen mitä tekee ja että se riittää. Se, tarvitseeko aina ensisijaisesti yrittää miellyttää. Se, onko pokkaa.

tiistai 18. elokuuta 2015

Every day is a winding road.

Olenkin kaivannut elämääni vähän jännitystä. Toisaalta, jos eilisiltainen sai viisarin värisemään vahvasti asteikolla "mentaalinen kooma - huisin jännää", täytyy ehkä olla vähän huolissaan laajemmasti ajatellen. Ja sitten taas toisaalta on niin kovin hyvä, että elämäni on pääsääntöisesti tasaista ja turvallisesti diskuteeraavaa lintukotoilua.

Moving on.

Sattuneesta syystä minua väsytti aamulla, aamupäivällä, iltapäivällä ja siinä keskivaiheilla. Olen nyt havainnut, että se ilmiö, että keski-ikäinen ihminen näyttää nuoremmalta kesäisin ei ehkä johdukaan terveestä päivetyksestä vaan siitä, että lomalla voi nukkua aamulla niin pitkään kuin huvittaa, joten univelkaa kertyy keskimääräistä vähemmän. Nyt on (taas) elokuu ja minusta näkee sen.

Työmatkapyöräillessäni huomaan ajavani töihin melkein aina eri reittiä kuin aiemmin. Usein näin ei käy tarkoituksella. Tänä aamuna kuvioluisteluni ympäri luhtititaloasuntoaluetta tuntui jatkuvan niin pitkään, että epäilin, etten alitajuisesti haluakaan päästä perille.

Pääsin silti. Livuin kiltisti aiheesta toiseen, soudin huopasin, laskin verkkoja vesille, paikoin, selvitin solmuja ja siivosin perkuutähteitä. Nauroin useasti ja siten, että iltapäivällä minulla oli vähän pandasilmät, koska ripsivärit antoivat lopulta periksi ja lähtivät harhailemaan. Ehkä se johtui siitä, että ripseni olivat sentin lähempänä silmiä ympäröivää ihoa kuin muina päivinä, koska yöunet jäivät Vuoden Jännittävimmän Tapaukseni takia niin viitteellisiksi.

Kotimatkapyöräilyni tuntui vähän loputtomammalta kuin muulloin. Pysähdyin, join kahvia. Kurvasin takaisin, kampaajantuoliin, ja olen nyt astetta siloisempi ja vähemmän homssuinen. Tai ainakin tämä lieventää kokonaiskuvaa, joka hieman kärsii silmänympärystilanteeni väliaikaisesta rappiosta. Yritin saada huoltoasemalta ilmaa takarenkaaseeni, mutta se oli liian vaikeaa, ja tulin kotiin. Kaunomieli oli armollinen, ja kävi puolestani asioilla, jotka taas olin unohtaa. En taida jaksaa syödä. Tytöt ruokkivat jo itsensä ihan oikealla ruualla. Kyllä minä huomenna taas. Tai ehkä perjantaina. Talvella ainakin on paremmin aikaa syödä ja laittaa ruokaa, kun ei ole näin kuuma. Jostain syystä kuumalla ilmalla aikaa on vähemmän kuin kylmällä.

Pyöräily tuntuu silti edelleen mukavalta. Tänään nokkoset haisivat erityisen voimakkaasti metsäisessä kohdassa Syynimaalla. On hienoa, että siirtyminen paikasta toiseen, jonka tekee joka tapauksessa, voi olla noin elämyksellistä. Pyöräillessä käytän motoriikkaani eri tavalla kuin ennen, alan muistaa kropassani asioita kouluiästäni. Se vaikuttaa päähän. Yhtäkkiä en enää klikkailekaan Netflixin kuolleenmiehenkytkintä kahdesti päivässä, vaan nukun päivunia tai vain makaan valveilla ja kuuntelen.

Eilispäivän uutisii.

Yleisön ja artistin itsensä toiveesta mutta oikeastaan enimmäkseen siksi, että asia kiehtoo minua niin kovin, etten malta päätäni tyynyyn kallistaa, päädyin tutkimaan koneeni välimuistia onnistuneesti ja löysin kuin löysinkin aiemman postaukseni, jonka jo paniikissa luulin täysin upottaneeni suonsilmäkkeeseen betonisaappaat jalassa.

Kelaa koskevat "melko nokkelat" huomioni ovat joka tapauksessa jo kokonaisuudessaan hänen fb-sivuillaan. Tilanne näyttää suorastaan pahemmalta mitä onkaan, jos hukkaan todistusaineiston.

Oikeasti syy tähän takaisinvetoon on tietenkin se, että pidän tästä tekstistäni enemmän kuin monista aiemmistani, joissa enimmäkseen mutisen edestakaisen dementoituneesti hajanaisia asioita excel-taulukoista, mustista kauhtuneista t-paidoista, epäonnistuneista ruokalajeista ja laiskasta pyöräilystä. Että nyt kun täällä kerrankin on porstua pullollaan harvinaisia vieraita, olisi aiheellista pistää pöytä koreaksi, eikä minulla nyt ole tämän kummoisempaa pappilan hätävaraa kaapin perukoilla.

Mutta kyllä tämä suuri suosio nyt kihahti päähän ja kunnolla. Aivan varmasti nyt muistankin, että aiemmin päivällä Kari-Pekka Toivonen ihan selvästi veti vatsan sisään ja kipristeli pakaroitaan kävellessään terassipöytäni ohitse. Ihan varmasti on lukenut tätä blogia hänkin.

Jos oisin vesi joka virtaa.

Eilen maljani oli ylitsevuotavainen. Musiikillisesti. Kävin Koiteli Elää -festareilla (Suomen kaunein festari, väittävät, enkä tohdi väitä vastaan). Kiva konsepti. Otetaan yksi kauneimmista luonnonvaraisista koskista (ehkä kaunein), tehdään sinne keskelle saareen puusta esiintymislava, pystytetään vähän telttoja, tarjoillaan hitusen hintavaa juomaa ja hyvää festariruokaa, päästetään paikalle vain sopiva määrä ihmisiä, sammutetaan valot taivaalta ja sytytään paljon ulkotulia ja muuta tunnelmavalaistusta, kuten revontulia. Lisäksi ei ole liian kuuma eikä itikoita. Ja sitten sitä musiikkia. En nähnyt ihan ensimmäisiä esiintyjiä, mutta Silvennoisen, Anssi Kelan, Auroran, Vuoksen, Tuohimaan, Atomirotan ja CMX:n kyllä. Näistä olisin voinut antaa osan hulahtaakin reunan yli huomaamatta. Osan aikana joinkin kahvia, hirsisessä tuvassa, ja senkin katossa oli tähtiä.

Kela on jotenkin pelottava. Hän on siinä lavalla yksin ilman bändiä, leveässä haara-asennossa ja pyrkii epätoivoisesti täyttämään koko lavan ja tantereen äänellään, musiikilla ja hintelällä persoonallaan. Ihan hyvin se onnistuu hetkittäin, mutta toisina hetkinä on kuin katselisi näädän jonglööraavan leipäveitsillä jossain korkealla nuoraa pitkin yksipyöräisellä polkien.

Tuohimaa oli minulle uusi paikallinen tuttavuus. En ollut ainoa, joka analysoi tekstuurin "Viikate, Mokoma, Kotiteollisuus ja CMX goes Juha Tapio". Juhlasekoituksen aromi lähenteli jotain lauritähkämäistä. Hyvä ääni laulajalla, ja ihan kivan raskasta mättöä, mutta biisien sanoitukset kiskoivat kokonaisuuden kovin iskelmämäiseksi. Jäi vähän epäselväksi, mikä on heidän oma juttunsa. Ehkä vain minulle, lavan eteen oli tunkua.

Auroran biiseistä en tunnistanut yhtäkään, eikä väärin painotettu ja näin näppärästi jamaikaksi muutettu suomenkieli ole minun juttuni, mutta kokoonpano oli suloinen sympaattinen, melodiat kauniita, Aurora itse kaunis ja aito. Tähän lisätään pimenevä ilta, kosken tuoksu, puissa roikkuvat venetsialaislyhdyt ja akustiikkaa parantavat räsymatot - vieläkin nousee käsinahkoihin piikkejä pystyyn. Aivan ihana.



Myöhemmin vielä revontulia. Pelottavaa.

CMX oli hieno elämys (ja kolmas kerta tänä vuonna). Kun kappaleiden välissä tajusi olevansa ulkona, ilman kattoa, olo oli epätodellinen hyvällä tavalla. Ihanaa, että sain olla tuolla.

maanantai 17. elokuuta 2015

Tiedät kaikenlaista joutavaa.

Anteeksi Anssi Kela. Aina ei tule ymmärretyksi oikein, ja toisaalta myönnän olevani raaka ihmisiä kohtaan, jotka esiintyvät työkseen. Arvostan heidän rohkeuttaan ja ammatinvalintaansa, sitä että he haluavat ilmaista itseään niin rehellisesti. Välittää asioita.

Poistin tuon aiemman tekstin, koska säikähdin saamaani huomiota, ja tekstini tuntuikin äkkiä vähän epäreilulta sinua kohtaan. Pyrin kirjoituksissani olemaan omalla tavallani hauska, ja oletan, että ne, jotka ovat lukeneet tekstejäni pidempään osaavat lukea rivien välistä sen, että arvostan joka tapauksessa.

Mielestäni olet taitava muusikko. Moni ei täyttäisi sitä lavaa niin hyvin kuin sinä. Olen kuunnellut musiikkiasi melko paljon, erityisesti Nummela-levyn aikaan. Se tuo minulle mieleen tietyn ajanjakson ehkä enemmän kuin mikään muu musiikki siltä ajalta. Luulen kuitenkin, että nauttisin keikasta vielä enemmän, jos lavalla olisi samanaikaisesti enemmän muusikkoja jotta yhden miehen ei tarvitsisi tehdä koko urakkaa.

Ja ne revontulet olivat pelottavan upeat. Koko tapahtuma oli upea.

perjantai 14. elokuuta 2015

Shut the fuck up and dance.

Ensimmäinen lomanjälkeisen elämän työviikko takana. Oloni alkoi olla työpäivän loppua kohden riehakas. Olin selvinnyt hengissä ja sielunvoimissani ihan kohtalaisen hyvin, ja tunnen oikein ansainneeni viikonlopun.

Grillasin ystävän luona. Oli vähän liian nälkä, enkä ehkä siksi osannut suhtautua asiaan sen vaatimalla pieteetillä, joten tulos oli vähän hutaisunomainen. Lihaa ja kanaa ja kasviksia. Heitin kylkeen vielä Creme Fraichea. Diivan vegaaniyritelmät jäivät laihoiksi. Kyllä se meillä muilla kotiruuasta meni, etenkin, kun oli nälkä. Ajoimme kotiin ilta-auringossa. Diiva kuunteli musiikkia puhelimestaan ja lauloi. Nyt tuntui jo siltä, että olin tulossa oikeaan paikkaan, vaikka ajoin kohti kaupunkia enkä vanhaan kotiin.

Huomenna jälleen elävää musiikkia. Paljon sellaisia bändejä, joista en oikeastaan tiedä yhtään mitään. Useista vain promokuvan verran. Tämä on ollut hyvä kesä musiikillisesti. Muutenkin.

Minulla on keittiössä kaiuttimet, sellaiset melko vaatimattomat, ja aina välillä törkkään niihin kiinni läppärin tai kännykän, kuuntelen musiikkia ja siivoan. Sekin asia on siis järjestyksessä, musiikillinen omavaraisuus. Kun vien tekstiilejä yhteiselle tuuletusparvekkeelle, annan James Brownin kiljaistella reteesti rappuun asti.

Olen yllättynyt siitä, miten paljon tämä asunto on muuttunut sellaiseksi kuin kuvittelin, vaikka resurssini ideoiden laajamittaiseen toteuttamiseen ovat rajalliset.

Mihinkähän muuhun olisin vielä tänään tyytyväinen. Painooni. Se on pysynyt entisellään. Tai siis entisen vaihteluvälin ylärajalla. Sen seitsemisen kiloa vähemmän kuin joskus muinoin siis. On ollut oikein mukavaa pitää lomaa painonvartioinnista, onneksi se ei tällä välin ole karannut tavoittamattomiin.

Aamulla hyvästelin yhden vanhan ystävän. Musta paita, joka on sinnikkäästi puolustanut kunniaani monissa kinkereissä, nähnyt monet uudet ja vanhat tuttavuudet, tullut läikytetyksi ainakin kuohuviinillä, kahvilla ja bitterillä, tarttui käsiini, loi minuun surullisen mutta päättäväisen katseen, ja tiesin, että hetki on lopultakin koittanut. Päädyimme päättämään suhteemme hyvässä yhteisymmärryksessä. Jos olisin vielä kertaakaan käyttänyt sitä, olisimme varmaan kirjaimellisesti joutuneet lopulta kasvamaan erillemme. Sen verran orgaanisessa tilassa erityisesti kainalot olivat. Boyfriend-farkkuni tulevat kaipaamaan uskollista aseveljeään vielä pitkään.

Toisaalta tunnen syvää tyydytystä, kun saan käytettyä jotain noin äärimmäiseen loppuun asti. Toisaalta juuri ne vaatteet, jotka tulee käytettyä loppuun, ovat niitä kaikkein toimivimpia, joka tilanteeseen ja turpeusasteeseen ja ala/yläosayhdistelmään sopivia. Mistä ihmeestä löydän mitään vastaavaa tilalle?

Ehkä kaupasta. Voisin ainakin yrittää.

torstai 13. elokuuta 2015

Siksi pukeudun mustaan.

Alan kyllästyä työmatkapyöräilyyn. Olen näin lyhytjänteinen kaiken suhteen. On kyllä kovin ihanaa saada vähän enemmän happea ihan erityisesti vaivautumatta asian suhteen, ja olen iltaisin nukahtamisalttiimpi. Jatkan pyöräilyä.

Maisemat ovat kauniit, ylitän Oulujoen voimalaitoksen kohdalla, ja siinä juoksutetaan korkealla olevaa vettä suurena kuohuna. Kun tuulee sopivasti, kuohu pirskahtelee kasvoille.

Keskiviikkoaamuna näin monta kuikelokaulaista ekaluokkalaista liian leveissä lippalakeissaan. Jännitys suorastaan ritisi ilmassa, kun pienet tepastelivat äitien ja isien saattamina ensimmäisiin koulupäiviinsä. Harmi, että itsellä ei ole samanlainen olo, kun palaa kesäloman jälkeen töihin.

Vein salikorttini taas kuivumaan kuukaudeksi, mikä pidentää vuosijäsenyyttäni ensi keväänä vastaavalla kuukaudella. Suoritan halutessani fyysiset harjoitteet tällä hetkellä ulkotiloissa, nyt kun koski pauhaa, ruoho tuoksuu, heinät heiluvat ja ilmassa alkaa olla ihanaa kirpeyttä. Toisaiseksi olen kyllä ollut työmatkapyöräilystä niin retku, että olen lähinnä iltaisin nukkunut tai katsonut hiljaista todistajaa. Kausi kuusi on jotenkin tylsempi kuin aiemmat. Koen kai vaikeaksi eläytyä sellaisen ihmisen sielunliikkeisiin, jonka kauneusleikkauspöhö ei ole vielä laskeutunut seesteiseksi.

Olen ollut kovin maltillinen vaateostoksissa. Olen tehnyt joitakin sangen järkeviä alelöytöjä, kuten farkut, jotka tulen käyttämään viimeiseen hitunaan. Jossain vaiheessa säikähdin jo mopon karanneen käsistäni, kun tajusin ostaneeni viisi mustaa lyhythihaista tai hihatonta paitaa, mutta näin ei ilmeisesti ole kuitenkaan käynyt. Ne kaikki ovat heti käytössä, ja silti aina välillä en löydä kaapistani yhtään niistä puhtaana. Ostin myös yhden sitruunankeltaisen paidan, ja käytän sitäkin aika ahkerasti.

Excelini käyttöarvoprosentti on valahtanut lähes kahdeksaan. Tavoitteeni oli pitkään 9-10%, mutta koska olen haluton luopumaan joistakin melko kuluneista mutta kovin käyttökelpoisista mustista paidoista, prosentti laskee laskemistaan. Alan kuitenkin lähestyä tilannetta, jossa minulla ei ihan oikeasti ole olemassa kuin 150 vaate ja kenkäartikkelia, mukaanlukien aivan kaikki paitsi sukat, sukkahousut, hansikkaat ja lapaset. Tuo määrä sisältää siis kimonon, reinot, crocksit, sen paidan jota käytän vain hautajaisissa, lenkkarit, kumpparit, kaikki huivit ja pipot. En usko, että harjoittamani asketismi on alentanut pukeutumiseni visuaalista tasoa. Jos suhdannekehitys jatkuu entisenlaisena, näin ehkä tulee käymään.

En edelleenkään ole käynyt vaa'alla.

maanantai 10. elokuuta 2015

Inside the pocket of your ripped jeans.

Lomanjälkeisen elämän olemassaolosta on jo joitakin lupaavia viitteitä. Tutkijat eivät ole aiheesta yksimielisiä, mutta ilmiön olemassaolon mahdollisuutta ei myöskään voida yksiselitteisesti poissulkea.

Aamulla en ollut siitä niinkään varma. Elimistöni on tukevasti kesäajassa, joten kun puhelin alkoi sirkuttaa linnunlaulua kello kuusi, se tuntui siltä, että en todellakaan halunnut torkuttaa ja kokea sitä vielä uudestaan. Nousin ja keitin keskimääräistä vahvempaa kahvia (ranskalainen paahtoaste). Lähdin töihin.

Polkupyörällä! Ihan oikealla polkupyörällä. Tulin sillä myös takaisin.

Hankin vihdoin sellaisen kuplavolkkaria muistuttavan mummopyörän. Siinä ei ole vaihteita, kiinteää lukkoa, koria, tavaratelinettä tai yhtään mitään muutakaan ylimääräistä painoa, joten sen pitäisi olla hyvin kevyt. Ja onhan se toki hyvin kevyt, mutta lähinnä kuitenkin vain ilman kuljettajanpaikalla istuvaa henkilöä. Sillä on kuitenkin kovin zeniä kurvailla kevyesti ylös ja alas tämän lakeuden hienovivahteisia korkeuseroja, jotka ovat kovin toista kuin kotiseutuni ärjänteet.

Eilen kävin tutkimassa erilaisia vaihtoehtoisia lähestymistapoja työpaikkaani pyöräillen, ja löysin vanhan asuinseutuni. Siellä oli luhtitalon alakerta (pääty), ja takapihalla istuttamani perennat. Piha näytti aiempaa pienemmältä. Kiertelin myös monta sellaista seutua jossa kävin asuntonäytöissä viime vuoden aikana. Pyöräillen näkee paljon enemmän kuin autoillen. Ja haistaa. Ja maistaa, lähinnä itikoita. Ne ovat kiitettävän mauttomia.

Loma oli mukava, vaikka katsoinkin aivan liian monta jaksoa Silent Witnessiä. Pääsin siihen tuotantokauteen asti, jonka alussa patologi Sam Ryan on selvästi käynyt kauneusleikkauksessa. Harmi. Minusta hän oli sitä ennen niin hienostuneen keski-ikäisen näköinen. Tänään huomasin yrittäväni puhua englantia irlantilaisella aksentilla. Se ei vielä aivan taitu.

Kun vertaa viime vuoden lomaan, tämä oli paljon parempi. Osasin paljon paremmin. Koti tuntuu vihdoin oikeasti kodilta, se ja elämäni ovat nyt oikeamman kokoisia minulle. Otin rennosti, en edes stressannut siitä, oliko tyttärilläni hauska loma. En käynyt vaa'alla kertaakaan. En ole vieläkään käynyt. Minun varmaankin kannattaisi tehdä niin ennen pitkää. Tilanne ei tällä hetkellä vaikuta mitenkään hälyttävältä, mutta kunhan käyn vaa'alla, saatan muuttaa mieleni.

Yritän säilöä loman itseeni mahdollisimman pitkäksi aikaa. Palata aina sen äärelle. Tällainen minä olen oikeasti, ja tällainen elämä minulla oikeasti on, ja jos jokin on toisin, se on poikkeustila.

Vanhan kodin asukkaat kysyivät minulta tekstiviestillä, ovatko jotkin pihan omenoista syötäviä. Niissä puissa on siis kaikissa omenoita. Ne ovat kaikki hyviä.



sunnuntai 9. elokuuta 2015

Please don't let me be misunderstood.

Tutkimukseni sukupuoltenvälisestä kommunikaatioyhteyden luomisesta jatkuvat empiirisinä. Tähän mennessä olen siis jo tutustunut alan kirjallisuuteen sekä haastatellut asiantuntijoita ja aiempien havainnointitilanteideni silminnäkijöitä. Havaintojeni mukaan olen tyly, ja osoitan mahdollisen kiinnostukseni olemalla vielä normaalia tylympi, mikä saattaa aiheuttaa väärinkäsityksiä sekä sanallisessa että sanattomassa kommunikaatiossa.

Toinen mahdollinen impedimentti on se, että tilanteessa, jossa koehenkilöt ovat fyysisesti saamassa ympäristössä, kommunikaatioyhteyden luominen edellyttää katsekontaktia. Sen havaitsemista, luomista, ja säilyttämistä, jopa sekuntien ajan.

Rohkaisin eilen mieleni lähinnä kuivan chardonney-sauvignon blanc -rypälesekoituksen avulla, ja onnistuinkin lopulta säilyttämään katsekontaktin koehenkilöön C lähes kaksi sekuntia. Ehkä 1,8, mikä saattaa olla riittävä olosuhteiden ollessa muuten suotuisat, koska tämä aivan standardimittaiselta vaikuttava vastakkaisen sukupuolen edustaja pyrähti seuraani seuraavan mahdollisen tekosyyn turvin.

Tämän jälkeen esitin muutaman small-talk -tyyppisen kysymyksen, ja sain keskustelukumppanistani selville kaksi asiaa, joista minulla oli mielipide. Jatkoin kommunikaatiota menestyksekkäästi ilmaisemalla ylenkatseeni hänen harrastustaan kohtaan sekä solvaamalla hänen kotikaupunkiaan kolmella eri tavalla.

Ei sillä, että olisin varsinaisesti ollut edes kiinnostunut. Ei ollut minun tyyppiäni. Eikä minulla ole haku päällä. Ihan vain tieteen ja yleisen kiinnostuksen nimissä.

Syytän tapahtuneesta erästä miespuolista ystävääni, jonka kanssa solvaamme toisiamme kaikissa mahdollisissa tilanteissa mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, ja tulkitsemme sen molemminpuolisen kiintymyksen osoitukseksi. Jokin tässä kohtaamisessa sai minut käyttäytymään kuin olisin hänen seurassaan.

En valita. Sain viettää illan jälleen parhaassa mahdollisessa seurassa, ja meillä oli hauskaa.

perjantai 7. elokuuta 2015

Rip out the wings of a butterfly.

Viimeinen lomaviikko on kankeasti kierähtämässä alkusijoilleen. Lähinnä minä olen kankea - kankut ja selkä ottivat itseensä mustikoiden poimimisesta. Tähän olotilaan nähden saalis tuntuu pieneltä (2 litraa), mutta jos en olisi käynyt suorittamassa tuota loppukesään liittyvää rituaalia, vuosikelloni sekoaisi entistä pahemmin, ja vielä kevättalvella havahtuisin tämän tästä ajatukseen, että kohta pääsen mustikkaan.

Olen käynyt fysioterapiassa ahkerasti. Käsittelijäni siellä on nainen, jolla on kokemistani näpeistä toistaiseksi toiseksi kovimmat ja osuvimmat. En valita, paitsi siinä pöydällä aina välillä ja sätkin jalkojani pakoon yrittäessäni. Tuo on juuri sellainen kuin pitääkin, tietää missä kipu piileskelee ja puristelee sen säälimättä ulos piilopaikoistaan. Omapa on vikani, että olen näin jumissa.

Aina käsittelyn jälkeen minua pyörryttää, olen sekava ja ärtyisä. Paikoitellen hyvin kipeä. Jouduin selittelemään horjahtelevaa olemustani optikolla, jottei minun luultaisi pyörähtäneen silmälasietsintöihin terassilta.

Oloni on muutenkin ollut omituisen huonostivoiva muutaman päivän. Olen nyt jäljittänyt syyllisen - sokeri. Sitä on tullut syötyä poikkeustilamääriä jo jonkin aikaa, enemmän kuin mihin talven aikana ehdin jo tottua. Silloin talvella olenkin voinut paremmin, oloni on ollut energisempi ja jaksavampi. Luulin, että see oli ihan normaaliolo, ja raportoin, että sokerin vähentäminen ei ole varsinaisesti vaikuttanut mitenkään postiivisesti. En ottanut huomioon ikäkerrointa. Tämän ikäisenä olen väsyneenä väsyneempi kuin ennen, ja sokerin vähentäminen voisi suoda minulle ansaittua etua.

Loman mittaan olen viettänyt paljon aikaa ihmisten ilmoilla erilaisissa tapahtumissa. Tämä on antanut minulle joitakin tilaisuuksia tarkkailla itseäni tilanteissa, joissa olen alttiina vastakkaisen sukupuolen yrityksille luoda minuun kommunikaatioyhteyksiä. Olen suorittanut tarkkailua myös Prisman vihannestiskillä, sekä etänä jopa oma-aloitteisesti. Tarkkailun tuloksena voin raportoida, että olen ilmeisen tyly ihminen. Positiivisten signaalien antaminen on minulle kovin epäluonteenomaista. Varmuuden vuoksi tylytän kaikki, ettei tulisi mitään hankalia epäselviä tilanteita. Havainto on hieman yllättävä. Tai siis kyllähän minä tiesin tuon itsestäni, en vain muistanut.

Maija Vilkkumaasta. Tylytin häntäkin. Olen kyllä tietoinen siitä teoriasta, että ihminen ärsyyntyy muissa ihmisissä niistä ominaisuuksista ja käyttäytymismalleista, jotka ärsyttävät häntä itsessäänkin. Maijan ja minun kohdalla tämä pitää varmasti hyvin paikkansa. Sovitaanko, että olen käynyt läpi jonkinlaista metamorfoosia, jonka yksi vaihe on ollut hallitsematon mariseminen, vanhoissa vellominen ja pahanmakuiset takaumaröyhtäykset. Nyt se voisi olla lopuillaan, ja seuraavassa vaiheessa olisin edes ulkoisesti vähän hallitumpi.

Diiva täytti vuosia. Tein kaksi kakkua, tavallisen täytekakun kuningatarrahkalla ja mustikoilla ja mansikoilla ja vegekakun vadelmahillolla ja mansikoilla. Laitoin vegekakkupohjaan banaania, ja hoksasin, että samalla ohjeella voisi tehdä kuivakakkua, vaikka tummasuklaarouheella.