maanantai 31. heinäkuuta 2017

Merien yllä savuavat sydämet.

Aallot hakkaavat minua rantakivikkoa vasten, loputtomasti, hakkaudun ja odotan, että jossain vaiheessa sinkoudun viimeisen kerran kivien päälle. Tai ehkä tämä on meri, jossa on vuoksi ja luode, ja jäänkin ihan hiljaa vain paikalleni räpiköimään meriheinäsotkun sekaan kun aallot vetäytyvät pois.

Jos se on vuorovesi, se tulee takaisin.

Mutta enhän minä valita. Olen onnellinen, kun voin kokea jotain tällaista. Paiskautumista. Tämä on jotain muua kuin arkea, jotain hyvin ei-varovaista.

Ja minä luulen vain odottavani sitä arkea, jossain kaukana tulevaisuudessa, enkä oikeastaan edes vieläkään tiedä mitä se tulee sitten olemaan, kun se ei muodostu enää vain omista rakennustarpeistani. Ehkä siinä on enemmän kitaransoittoa. Muurahaisiksi mytättyjä pitkiä partakarvoja ikkunalaudoilla.

Tällä välin, vaikka aika on niin rajallinen, sain parin vuorokauden mittaisen rauhoitetun alueen jossa olla vain kahden, vaikka se tapahtuikin tuhansien ihmisten kanssa ja ystävienkin. Vaikka minulla onkin nyt niin pää täynnä itseäni ja häntä ja tätä tilannetta, etten oikein pysty havainnoimaan ympäristöäni. Keskittymään ja muistamaan. Tavallaan olen läsnä, mutta ehkä jossain muuassa ulottuvuudessa kuin täällä.

Eilen kävelin ulkona ja ihmettelin, miksei kukaan pidä minua kädestä. Voiko niinkin kävellä?

Nyt olen kuitenkin kyllästetty myös kulttuurilla.

Oli musiikkia, QStock, tuossa naapurissa. Koko saari on uudistettu, eli puusto pistettu matalaksi, vanha Paviljonki purettu. Hieman haikeaa. Maa oli pölyinen. Kaleva-lavan edessä haisi kovasti kanalalta. Kaikki vessat olivat yhteiskäytössä, mikä on melkoisen ärsyttävää näin naispuolisen henkilön näkökulmasta.

Turmion kätilöt oli uusi tuttavuus. Mahtipontista humppapunkkia, suomalaisella itseironialla. Jostain syystä tykkäsin heidän esiintymisestään kovasti, vaikka eihän tuota levyltä kuuntele pirukaan. Tai, no.

Danko Jones oli yllättävän kuivahko, tuotteistettu, sliipattu ja tylsä. Siirryin kuuntelemaan Mokomaa akustisena. Tässä vaiheessa olin liian kaukana, ja ääni siirtyi luokseni hieman hitaasti, joten tuo ei ollut kovin taianomaista. Sama ilmiö tapahtui Apulannan kohdalla, jolloin mätin proosallisesti perinteistä nyhtöpossuanostani naamaan olutteltan edessä, joten oma vika.

Kun Marilyn Manson aloitti, se vaikutti olevan etäistä kuraa vailla kutsuvaa tarttumapintaa, ja olimme väsyneitä, ja lähdimme pois. Keskityin ylipäänsä musiikkin ehkä hieman hatarasti koko tapahtuman ajan.

Lauantaina luulin ensin, etten ikinä jaksaisi nousta sängystä, mutta päädyimme kuitenkin katsomaan Pauli Hanhiniemen Retkuetta. Pauli lauloi jotain, ja katsoi minua, ja minä itkin leualta rinnalle asti, enkä kehdannut nostaa käsiäni pyyhkimään kasvojani, ettei takanani seisoja olisi huomannut.



Antti Tuisku oli notkea ja turhan monisanainen. Sataa tihuutti, ja sain tilaisuuden hetken käyttää hienoa sadeviittaani. Sitten se loppui, ja mietin, että olisinkohan ollut pettynyt, jos en olisi saanut tilaisuutta käyttää sitä.

Kuulin etäisesti monia muitakin bändejä. Eksyin vahingosta viisastumattomana Amaranthen keikalle, joka oli pinnallista ruotsipoppia etäisesti rock-henkisillä asusteilla. Ei hevimetallia lauleta avokkaissa, eihän? Parempaa levyllä, mutta en minä tuota oma-aloitteisesti kuuntele.

Tämä oli kuitenkin paljon parempi
. Pitää mennä katsomaan jonnekin uudestaan.

Alice Cooperin musiikkiteatteriperformanssin katsoin sentään pieteetillä alusta loppuun. Herra mestattiin giljotiinillä. Toivon olevani joskus tulevaisuudessa yhtä age-appropriate 69-vuotias. Pidin Alicen asenteesta ja läsnäolosta. Hän tuntui olevan siellä meitä varten, ei esittämässä rock-legendaa omaa egoaan pönkittääkseen.

Katsoimme ilotulitusta aidan vieressä ja söin lakritsaa ja tunsin olevani juuri oikeassa kohdassa.

Seuraavana päivänä, perinteisen aamiaisen, sohvalla makoilun ja kitaransoitolla hivellyksi tulemisen jälkeen siirryimme tahoillemme lastemme seuraan. Haalin molemmat tyttäreni ja Poika 2:n autooni ja päädyimme taidemuseoon.

Siellä oli melko laimea otos Ateneumin aarteistoa lainassa, satavuotiaan kunniaksi. Muutamia hienoja juttuja. Tai ehkä en vain ollut kaikelle hienolle nyt vastaanottavainen.

Opas selitti, että kuvat luonnosteltiin usein useammassa erässä. Että tuskin Akselikaan vei vaimoaan ykkösiin pukeutuneena kivikkoon tököttämään päiväksi, vaan luonnosteli kuvan taustan ja mallin erikseen. Hieno pyhähattu oli suorastaan kolmiulotteinen, samoin kuin Ainon valovoimaiset kasvot.

Alakerrassa, keskellä aulaa oli merenneito. Sen pyrstö muodosti suuren jalaksen, jolla se liikkui, keinahteli hiljaa silloin tällöin, ilmeisesti painopisteen vaihtuessa, pienen puisen sydämen naksuttaessa tummaa verta putkia pitkin pullosta toiseen. Tonnikalansuomuiset kädet liikkuivat, säpsähtelivät ja tavoittelivat, ja kun kyykistyin sen eteen ja katsoin silmiin, se yritti sanoa jotain, leuka liikkui. Se oli kovin kaunis ja hieman tuskainen ja puhui paljon omalla kielellään.

Kaunomieli taisi löytää sielunsisaren.

Teoksessa oli kai haluttu muun muassa tarkastella ihmisen ja robotin suhdetta. Se oli melkein pelottava ajatus, miten vahvasti tuolla robotilla oli persoona. Mutta oli siinä paljon muutakin.

Päivät kuluvat vääjäämättä loppuun, ajan kuluun ei voi vaikuttaa. Talletan ja säilön asioita. Minulla on tallessa jo aika paljon, ja yöllä avasin pullollisen muistoja sieltä alusta, kerroin hänelle salaisuuksiani. Ehkä ne paranevatkin vielä vanhetessaan.

Enemmän kuin ajan kulumista pelkään, että tämä pallo, jonka sisällä leijailee taikahippusia aina kun sitä vähänkin ravistaa, ehtii lipsahtaa käsistämme ja särkyä, ja jään tänne yksin sirpaleiden keskelle.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

I take it back.

Tällä kertaa kaaduin lomaan rähmälleni, tein vielä viimeisen väsyneen spurtin ja kompastuin maaliviivalle, joka oli kajastellut silmissäni tavoittamattomana jo vuoden alusta asti. Kunhan lomaan jaksaisin. Murjottaen kuitenkin lapsellisesti koska tiedän, että vaikka aika tikitti kohti lomaa, se myös tikitti samaa vauhtia kohti loman loppua. Jo ennen sen alkamista.

Loma koostuu erilaisista pätkistä. Suunnitelmista, joista osa toteutuu ja osa ei toteudu, mutta kaikki ne ovat vain askelmia kohti loppua, ja tänä vuonna en osaa olla ajattelematta sitä.

Minulla on väsyneenä paha tapa suorittaa asioita, eikä elää niitä. Jos olen väsynyt ja stressaantunut, suoritan. Loman alun taisin suorittaa, kun en vain muuta ole osannut. Ehkä minä vain voisin olla syyllistämättä itseäni siitä, että joskus vain suoritan, kun en muutakaan osaa. Enkä minä nykyisin mielestäni juurikaan suorita turhaan. Jotkin asiat vain on pakko tehdä. Tekisin itselleni vain hankaluuksia, jos heittäisin täysin lekkeriksi enkä suorittaisi välttämättömyyksiä. Niinkuin hampaiden pesua.

Yritän minä levätäkin, mutta olen ollut niin pohjia myöten väsynyt, että matka siitä pisteestä jossa lepään siihen pisteeseen, jossa lepo oikeasti vaikuttaa siten, että elvyn ja lataudun, on vielä mittaamattoman pitkä. Luulen, että edistystä tapahtuu koko ajan, mutta hyvin pikkuhiljaa. Joidenkin olotilojeni sävyt hieman kevenevät. Olen hieman rauhallisempi.

Kesälomani on silti jatkunut. Olen jaksanut asioita sen verran vähän kerrallaan, että ihan aidosti ihmettelen, miten koko vuoden olen jaksanut tämän lisäksi tehdä viitenä päivänä viikossa myös töitä.

Tänään tunsin itseni ehkä vihdoin ihan vähän tarmokkaammaksi kuin tätä edeltävinä päivinä. Laitoin tiskit koneeseen heti aamupalan jälkeen. Petasin sängyn. Imuroimme ja pyyhimme auton sisätilat, Valssimies ja minä. Suoristimme entisen työkaverini Tertun, samalla kauhoin sen juurelta kolme ämpärillistä multaa pois ja korvasin uudella (tämä hieman kesken, koska multa loppui ja piti käydä kaupassa uudestaan). Nyt tuo valtaisa vihreä ja elollinen olento vie olohuoneestani hieman vähemmän elintilaa, kun sen runko ei enää könötä 45 asteen kulmassa länteen.

Valssimies soittaa kitaraa. Kitaran taitavasti ja tilanteeseen sopivasti soittaminen lisää mieseläimen viehättävyyttä naiseläimen silmissä. Havaintojeni mukaan suurinpiirtein yhtä paljon, kuin käänteisessä tilanteessa tissit. Siis ihan vain tieto siitä, että naiseläin omistaa moiset kapistukset. Myhäilen tyytyväisenä, koska olen onnistunut houkuttelemaan sohvalleni kitaraa soittavan miehen.

Kunpa asiat pysyisivät juuri näin vielä pari viikkoa. Hyvällä tarkoitan sitä, että minusta tuntuu, että minä olen tasapainossa sen asian kanssa, että hän on olemassa. Sitten hän lähtee pois, pitkäksi aikaa, ja minä varmaan kestän sen ihan hyvin, etenkin, jos asiat jäisivät juuri näin. Epätasapainoa kestän huonommin. En vielä tiedä, miten tasapaino ja epätasapaino sitten vaihtelevat, kun toinen on niin kaukana, ettei voi koskaan olla samassa huoneessa, tai törmäillä vahingossa sokkeloisessa eteisessä, ja nähdä, miten toinen katsoo.

Kun loma loppuu olen yksin, ja olen valmistautunut siihen, että on minulla on tylsää ja tavallista ja hiljaista, paitsi kun keksin piristää itseäni jotenkin. Osaan minä senkin. Luulen, että päädyn suurimmaksi osaksi aikaa uskomaan, että olen vain kuvitellut hänet. Kehittelen itselleni yksinäisiä rutiineja. Kuuntelen musiikkia ja juon kahvia ja käyn kävelemässä. Tavallaan vähän jännittääkin se, että kohta elän oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti yksin. Nuorena, kun opiskelin enkä vielä asunut miehen kanssa yhdessä, minulla oli kämppäkaveri, jonka kanssa tiimiydyimme hetkeksi hämmentävän tiukasti. Se on minulle epäluonteenomaista. Sitten tulikin se mies, jonka kanssa sain lapsia, ja lapsellinen elämänvaihe on kestänyt tähän asti. Miehillä tai ilman.

Ovathan tyttäret kuitenkin samassa kaupungissa minun kanssani. Ja minulla on työpaikka täynnä ihmisiä, joiden kanssa oloni on kotoinen. Ja ystäviä ja ihmisiä, joita olen laiminlyönyt, mutta jotka toivottavasti eivät ole siitä minulle julmistuneet.

Näinä viimeisinä viikkoina olen ollut hyvin levoton aina, kun en ole Valssimiehen seurassa. On vaikea keskittyä. Odotan taukoamatta, jotain, vaikkei tarvitsisikaan. En kuuntele ja unohtelen. En pidä itsestäni sellaisena. En halua olla odottajanainen. Juuri tuohon jatkuvaan odottamisen tunteeseen kiteytyy yksi niistä oireista, joiden takia olen joskus ajatellut, ettei parisuhteessa oleminen sovi minulle. Nyt yritän järkevästi selittää itselleni, ettei tämä odottamisen tunne johdu Valssimiehestä, vaan tästä tilanteesta, jossa kello tikittää koko ajan, aivan konkreettisista syistä. Minulla on selkeästi ymmärrettävä syy olla levoton ja odottaa. Kyllä minä teen sitä liian helpostikin, mutta nyt niin tekisi kuka tahansa muukin kuin minä.

Aiemmin olen tehnyt niin, ollut koko ajan varuillani ja odottanut jotain, en edes tiedä mitä, kun olen ollut epävarma. Nyt en ole epävarma. Olen vain ahtaassa tilassa, muutaman viikon kokoisessa kopissa, jonka seinät lähenevät toisiaan joka hetki.


perjantai 14. heinäkuuta 2017

Persevere and thrive.

Nukuin ja heräsin. Ulkona sataa, mikä on käytännöllistä, koska joskushan täytyy sataakin, ja tänään on oikein hyvä että minulla on joku syy olla miettimättä, miksi en jaksa lähteä ulos nauttimaan kesästä.

Keitin kahvia, unohdin ensin juoda sen. Hoidin vähän asioita netissä. Ennen aamukahvia. Pelasin pasianssia. Kutsuin seuraani herrat Vedder, Cornell ja Grohl. Cobainkin vieraili. Oloni on pitkästä aikaa kotoinen. Muistin juoda kahvia. Vaihdoin päälleni mekon, jossa aion viettää loppukesän. Olen käyttänytkin sitä jo töissä, kotona, ulkosalla ja yöpukuna. Siinä on miellyttävä väljä leikkaus ja kaunis v-kaula-aukko. Tilasin toisen, samanlaisen, vaaleanpunaisenkirjavana koska oliivinvihreäkuvioisen lisäksi se oli ainoa muu värivaihtoehto, ja -70% halvennuksessa. Jos oliivinvihreäkuvioisia olisi vielä ollut kokoani, tai edes yhtä kokoa pienempää, koska tämä on ylenpalttisen väljä, olisin tilannut ne kaikki loput. Jatkossa voin käyttää sitä vaaleanpunaista ainakin yöpukuna, lenkillä (pimeän aikana), siivotessa ja hirvimetsällä, jos en muuten ilkeä niin räikeissä väreissä kuukkeloida.

Hukkasin kännykkäni. Etsin sitä, ja etsiessäni hukkasi kahvimukini, joka varmaan sukulinjani tulevissa sukupolvissa evoluution myötä kasvaa suoraan kiinni kunkin yksilön toiseen käteen. Etsin kunnes luovuin toivosta. Valahdin lattialle epätoivon vallassa, sieltä itseni löytäessäni käytin tilaisuutta hyväksi ja tein hieman lihaskuntoliikkeitä, venyttelin takareisiäni ja harjoitin tärinäterapiaa. Se on kummallisen tehokasta.

Löysin kahvimukin ja kömmin tähän seuraanne sohvannurkkaan. Täältä kun katson, näen verhon taakse kauniille ikkunalaudalleni, jossa köllöttää armas marsuni (Marshall-merkkinen äänentoistolaite). Puhelimeni on kiemuraisella johdolla tähän laitteeseen yhtyneenä. Yhdessä he luovat jotain kaunista - sitä musiikkia. Itsehän minä heidät paritin. Muistini ei ehkä ole terävimmillään tänä päivänä.



Jopa hieman siirappista, mutta tällekin on aikansa.

Diiva ilmoitti eilen muuttavansa virallisesti pois kotoa. Nyyskin asiaa hieman yksinäni. Hän muistutti minua siitä, että on jo seitsemän kuukautta oikeastaan asunut muualla.

Niinhän se on. Sisustan Diivan huoneesta vierashuoneen - niin kutsuvan ja houkuttelevan, että tyttäreni ovat jatkossa minulla päntiönään yökylässä.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Mut se on yhä kipee.

Raahauduin jälleen lomaan asti. Tähän mennessä se on ollut yllättävä. Ensin olin hetken sosiaalinen, turvaihmisten kanssa. Se oli mukavaa, mutta olin kovin väsynyt. Sitten möllötin muutaman päivän, kuten loman alussa olen joka tapauksessa aina huomannut tekeväni. Nyt tein sen tarkoituksella, ja vähän paremman puutteessa, mutta kun tiesin tekeväni juuri niin kuin tekisin muutenkin, en tuskastunut saamattomuuteeni. Sen jälkeen olen muun muassa touhuillut vähän, siivonnut pari kaappia meditaatioharjoituksenia, syönyt, juonut, puhunut ja itkenyt. Piirtänyt valtavasti paperinukkeja ja tarkkailut poroja.

Yritän levätä. Tai ainakin olla tekemättä mitään, mitä en luontaisesti jaksaisi tehdä. Imuroiminen tuntuu edelleenkin erinomaisen hankalalta toimenpiteeltä, mutta tiskipöytää jaksan jo pyyhkiä.

Haluaisin jaksaa mennä kävelylle. Edellisestä omaehtoisesta jaksamisesta on kovin pitkä aika. Olen kyllä pakon edessä tai sopivasti suostuteltuna jaksanut kaikenlaista, tanssimista, polkupyöräilyä ja sen sellaista.

En ole kirjoittanut tänne, koska elämässäni on hyvin poikkeuksellinen aika, ja on tuntunut hankalalta latistaa ajatuksiani sellaiseksi tekstiksi, jonka puolianonyymina voisin täällä julkaista. Nyt on niin paljon tunteita ja ajatuksia, harsomaisia riekaleita, langanpätkiä, hiuksia, rihmoja ohuen ohuesti kiinni toisissaan jotka kieppuvat ja kiertyvät ilmassa tosiasioiden ympärille ja pelkään niiden menevän turhaan solmun ja takertuvani ja joutuvani kuristuksiin. Yritän olla rauhallinen, hengittää, antaa niiden asettua ympärilleni ennen kuin liikahdan. Asiat ovat mitä ovat, yksinkertaisia, mutta kaikkeen liittyvät tunteet ja toiveet ja odotukset ovat omituista rihmastoa, tavallaan olematonta ja turhaa, mutta luulen, että se rihmasto on elämää, ja asiat itsessään ovat joskus vain kiviä. Jykeviä ja aikaa kestäviä, mutta kylmiä.

Olen ravistellut harteiltani huolellisesti kaiken, mikä voisi stressata. Laittanut työasiat suureellisesti syrjään. Päättänyt, että olen tehnyt velvollisuuteni, hetkeksi. Huomaan silti stressaavani, mutta aivan mitättömistä asioista. Se on oire, joka ei tunnu olevan kovin hyvin hallinnassa.

Huomasin nyt, että olen aika väsynyt siitä, että olen tavannut paljon uusia ihmisiä. Sen tapahtuessa suhtauduin tilanteisiin ihan kohtuuhyvällä mielentyyneydellä. Nyt minulla on krapulainen olo, ja se tuntuu jopa vähän oikeutetulta. Haluaisin käpertyä johonkin pehmoiseen, syödä paljon sokeria ja tulla vähän paapotuksi.

Olisi mainio asia, jos saisin helpostin unen päästä kiinni. Juuri nyt ei tunnu siltä. Tarvitsisin jonkinasteisen uudelleenkäynnistyksen.