perjantai 30. syyskuuta 2016

Wider than a mile.

Heräsin taas liian aikaisin, koska olin niin ihmeissäni elämästäni. Ja toki elimistöni on jonkinasteisessa kiihdytysvaiheessa, joka tekee aineenvaihdunnastani vilkasta, unistani outoja, ruokahalustani vastahakoista ja nipistää nukkumistani alusta ja lopusta. Saatan olla liikkunut hieman liikaa, sekä vartaloltani, että mieleni heilahduksissa. Epäilen, että pahempaa on tulossa, kiitos männyn, joka sai minut juuri oikealla hetkellä sanomaan ääneen mitä haluan, mitättömän, pienen, irrallisen ja tähän asti ääneen lausumattoman toteutumattoman asian, mutta joka aiheutti lumivyöryn, jonka alle olen nyt jäämässä.

Olin töissä muutamaa minuuttia jälkeen seitsemän. Kahviautomaatti lämmitti vasta vettä päivän urakkaansa varten, ja toinen, perinteinen kahvinkeitin, sellainen iso, tohtori Sykerön resiinan näköinen laitos ei totellut, vaikka miten painelin sen nappeja epätoivoissani. Ystävällinen ihminen tuli paikalle vääntämään ajastimen kytkintä, ja kertoi, että yhden pannullisen tippuminen kestäisi varttitunnin. Täysimittainen paniikki iski.

Sain lopulta kahvia. Tämän jälkeen verensokerini heittelivät. Söin hieman, se auttoi hetkellisesti luetun ymmärtämisessä, mutta sitten taikavoimainen kykyni muodostaa näkemistäni pikseleistä graafisia merkkejä, jotka muodostavat äänteitä ja merkityksiä, katosi jälleen jonnekin päästäni huokuvaan kohinaan. Lukitsin oven ja lepuutin itseäni lattialla, toivoen, että kukaan ei kurkkisi sisään sälekaihdinten raoista.

Koska olin kykenemätön pääasiallisiin tehtäviini, päätin keksiä itselleni korvaavaa työtä. Fyysistä, ei älyllistä. Oikeasti, on sekin minun työtäni, mutta tällä hetkellä luetun ymmärtäminen olisi varmaankin ollut kiireellisempää. Sen sijaan järjestelin tavaroita, vein niitä paikoilleen. Postitin paketteja. Hiki alkoi tippua hiussuortuvieni päästä, vähän kuin chacha-tunnilla, siinä vaiheessa kun tajusin, että time-stepin ja kolme hidasta -askelen lähtö oli miehen viemänä täsmälleen sama, enkä erottanut niitä luotettavasti toisistaan ennen kuin oli aina jo aivan liian myöhäistä, ja jouduin tuijottamaan varpaitamme hengen hädässä, ja silti töksöttelin vain kömpelösti väärään tahtiin.

Minua kehotettiin lähtemään kotiin. Bussia piti odottaa 15 minuuttia. Mutta muuten oli oikein kiva päivä töissä.

Kotona kävin kaupassa, koska meillä ei ollut ruokaa, ja tein sitten ultimaattumista lohturuokaa - jauhelihakeittoa.

Nyt sain käteeni grogilasillisen ananasmehua jossa on liraus Suomi-viinaa. Luulen, että saatan nukkua ensi yönä hetken. Toivon.


torstai 29. syyskuuta 2016

Mä oon heikkona suhun.

Blogiluetteloni oli kadonnut, ja hätäännyin hetkeksi. Sitten korjasin tilanteen. Se saattaa vielä olla vähän rikki, ja joudun parsimaan myöhemmin. Anteeksi.

Tulin kotiin, ja täällä ei ole ketään. Oloni on levoton. Lähden siis tanssimaan.

Eilen oli erilainen työpäivä, olin logistisesti tehokas, ja himmailin kotitoimistolla ja pyörähdin täältä käsin työtehtävissä, hankin varpaisiini rakkoja ja himmailin loppupäivän jälleen villasukissani yllättävän tehokkaana. Päivän päätyttyä tänne kertyi nuoria ihmisiä, omia ja lainattuja. Ihanaa, kun niitä on laumoittain vieläkin. Tämä laumaeläimyys on ollut sellainen elämänrikkaus, jota en ole osannut itselleni toivoa tai odottaa, mutta pidän siitä kovin. Tein ruokaa, ja se kelpasi, erityisesti itselleni. En muista milloin olisin tehnyt noin hyvää ruokaa. Valkosipulisia bruchettoja, porkkanakeittoa ja pekonia.

Diivan poikaystävä kysyi, haittaako, jos hän sanoo minua äidiksi. On siis tilanteita, joissa en vain löydä sanoja. Kuten, jos minulta kysytään, mikä on nimeni. Juuri nyt en muista. En tiedä mitä haluan sanoa. Minulla on viha-rakkaussuhde nimeeni. Kaikkiin niistä.

Minun pitäisi varmaankin joskus taas siivota ja pestä lattiat. Lattioiden peseminen maadoittaa minua. Tämä koti on vieläkin niin erilainen kuin aiempi. Kylmempi ja kovempi ja helpompi. Tässä on jotain hyvin levotonta, mutta se sopii minulle, tähän hetkeen. Se on minulle kodikkaampaa kuin tila, jossa kaikki on paikallaan ja stabiilia. Tämä asunto rauhoittuu vain musiikilla. Kun täällä on pehmeää ja mukavaa, se johtuu ihmisistä, ei sisustustekstiileistä.

Voisin kyllä, jos jaksaisin, panostaa vähän sisustukseen. Mutten taida ehtiä, koska minulla on kiire kantaa viimeiset euroni tanssikouluun.

Kuuntelin taas töissä Pearl Jamia, se maadoitti minut rauhallisesti penkin ja näppäimistön väliin nakuttelemaan.

Taidan olla aika lähellä sitä tilaa, jossa tunnistan paljon vikojani (en toki kaikkia niitä), mutta pidän itsestäni niistä huolimatta. Ainakin tänään.

Ystäväni soitti eilen, ja kertoi tyhjentäneensä erittäin lyhyen harkinnan jälkeen koko vaatekaappinsa ja ostaneensa sinne vaatemyymälän loppuunmyynnistä kokonaan uuden garderobin, halvalla. Aivan erilaisia vaatteita kuin ennen. Ihan vain, koska häntä huvitti tehdä niin. Ja hän tuli siitä hyvin iloiseksi. En ole viikkoihin, ehkä kuukausiin kuullut hänen voivan edes hetkellisesti noin hyvin.

Olen iloinen hänen puolestaan. Tässäkään ei ole kyse pinnallisesta ilmiöstä. Minä olisin hyvin iloinen, jos löytäisin kadonneet farkkuni.

Vielä kuukausi sitten etsin kadonnutta vyötäröäni. Nyt huomaan, että olen unohtanut kadottaneeni sen.



Kuuntelin pitkään tätä biisiä luullen, että sanat menivät "Baby I don't need colored pills to have tonight".

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Won't you buy me a Mercedes Benz.

Tanssi, ja sen sellainen elämä, verottavat yöuniani. Eilen veikeä valokuvaaja nappasi minusta salaa kuvia, ja sitten näin taas silmäkulmastani sen tutun reaktion, kun hän katsoi kuvien onnistumista kameransa näytöltä. Hän katsoi kuvaa, hätkähti, kurtisti kulmiaan, katsoi minua, oletettavasti pyrkien varmistamaan, olenko sama henkilö. Olen harvinaisen epäfotogeneettinen. Sitten hän kysyi minulta ystävällisesti, olenko nukkunut huonosti viime yönä.

Yritän tulkita tuon itselleni positiivisesti siten, että olen siis selvästikin livetilanteessa kaameita kuviani viehättävämpi. Siihen ei kyllä paljon edes tarvita. En kuitenkaan näe paljoa lisäarvoa itsensä vähättelyllä ja mollaamisella.

Viime aikoina pelkään olleen liiankin itsetietoinen ja itsevarma. Suomalaisen sosiaaliseen etikettiin kuuluu pieni varovainen notkistus polvissa, ettei suorilta jaloilta kaadu, vaan väistää ketterästi, jos elämä iskee jonkinlaisella vääjäämättömällä heilurilla tai yllättävällä nuijalla. Sosiaalinen krapulani, jota olen potenut kohtuullisessa määrin, johtuu lähinnä tuosta. Toisaalta, minulla on ollut hauskaa ja värikästä, ja olen kokenut onnellisuutta ja pitänyt ihmisistä ympärilläni. Tuntuu hassulta ajatella, että tuollainen kokemus olisi arvokkaampaa kuin varovaisuus. Ajatus on minulle kerettiläinen, mutta kiehtova.

Mänty, jonka tapasin taannoin, on johdattanut minua erinomaisesti. Sen lisäksi, että olen mielenkiintoisen mahdollisuuden äärellä, täydelliset tanssikengät heittäytyivät ylleni Prisman edullisesta ja niukasti varustellusta kenkähyllystä. En yleensä osta kenkiäni Prismasta, mutta nyt intuitioni otti minut valtaansa, käänsi pääni hyllyn suuntaan, jossa nämä maltillisen korokkaat, remmilliset mutta rouheat vallan sirot ja tasapainoiset kengät viittoilivat minua kohti, hieman jopa etukenossa hyllystä, oikeassa koossa. Suorastaan kuulin symbaalien helinää tilanteessa. En edes vilkaissut muita kenkiä, nappasin vain nuo. Korot helpottavat tanssiasennon ja ryhdin löytymistä. Nyt pääsin edullisella sijoituksella testaamaan korkojen toimintaa tositilanteessa, ja ehkä myöhemmin raaskin jossain vaiheessa investoida oikeisiin ammattilaistanssikenkiin.

Suomalaisugrilaiseen, pakanalliseen ja käytännölliseen tyyliin käytän siis luonnonjumaluuksien suosiollisuutta kenkien hankintaan. Harvoin tulee elämässä vastaan näin tyydyttäviä uskonnollisia kokemuksia.

Olen elänyt hitusen äärirajoilla viime viikot. Tämän huomaa erityisesti siitä, että useina aamuina pukeudun suoraan pyykkinarulta löytämiini puolikuiviin vaatteisiin. En edelleenkään ole löytänyt hyvinistuvia farkkujani, ja tämä hieman harmittaa minua. Ehkä käyn kysymässä niiden sijaintia männyltä.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Valehtelisin jos väittäisin.

Heittäydyin viikonloppuun taas kuin olisin paennut vihollisen joukkoja, päässyt vallihaudan reunalle ja loikannut viimeisillä voimillani tarrautumaan kiinni nousemassa olevaan laskusiltaan. Ehdin turvaan, mutta kesti hetken, ennen kuin hengitykseni tasaantui.

Istuimme työnjälkeisessä briefing-sessiossa jatketussa olohuoneessani, eli pubissa. Miesraatini vakiojäsen arvioi pelititilannettani miestarkkailun suhteen. Nyt raportoitavaa, lähinnä itseäni koskevia havaintoja uudenlaisissa tilanteissa, oli hitusen enemmän kuin joskus. Hän esitti jälleen valmennusteoriansa, ja hartaan toiveensa, että ryhtyisin alfa-naaraaksi. (Hän on niin onnellisesti parisuhteessa, että tyytyy itse olemaan täysin teoreetikko, mitä näihin tarkkailutilanteisiin tulee.) Kun sellainen olisi hänen mielestään miehen kannalta hieno tilanne. Että nainen ilmoittaisi äärettömän yksiselitteisesti mitä haluaa, milloin haluaa, ja miten haluaa, ja miehen ei tarvitsisi arvailla, vain toteuttaa. Miehet ovat ilmeisesti parempia toteuttamaan kuin tulkitsemaan signaaleja.

Jokin ajatuksessa ei edelleenkään viehätä minua. Että asetelma olisi tuo. Olen toki kyllä sen kannalla, että asioista suoraan puhuminen, ja omien toiveiden kertominen on hienoa, mutta tilanteen täytyy olla jokseenkin paljon hienosyisempi kuin sellainen, jossa minua osoittaisi kyltti "alfa-naaras". Kyllä, koen miehessä viehättäväksi sen, että hän vaikuttaa aktiivisesti ja omatoimisesti tavoittelevan minua, sen sijaan, että seuraa tahdottomana vientiä.

Kaunomieli ilmestyi kotiin iloisena yllätyksenä, saamaan äidiltä vierihoitoa. Ruokin hänet ja pelasimme kolmestaan korttia, ja kaivoimme kaapista myös Disneyn Prinsessat -muistipelin vuodelta 2004. Siinä muistipelipaloissa seikkailevat Lumikki, Tuhkimo, Ariel, Belle ja Jasmin, ja palat ovat äärettömän paljon toistensa näköisiä. Prinsessoilla on samat mekot päällä, ja he istuvat tai seisovat tai niiavat tai ehostavat itseään. Aivomme ovat hapertuneet noista ajoista, ja peli oli äärimmäisen vaikea. Jatkoimme pelaamista seuraavana päivänä myös Kaunomielen poikaystävän kanssa. Hän ei kyseenalaista rituaalejamme.

Pyrin viikonlopun aikana lepäämään ja nukkumaan paljon, koska sydämeni on ollut niin täynnä, että se on pursuillut ylimääräisiä lyöntejä ja pakahduksen tunnetta. Heräilin öisin, noin kello kolmen aikaan murehtimaan maailmaa. En jaksanut paljoakaan murehtia, vaan katselin Netflixistä kuuden dokumentin sarjan brittiläisistä kivilinnoista. Ihana aksentti sillä narraattorilla. Ja muutenkin oli jykeväleukainen ja vilkkusilmäinen.

Sunnuntaina halusin liikuntaa. Mylläsin kaappejani etsien salikenkiäni ja salilaukkuani. Ne löytyivät vihdoin sängyn alta, analysoituani tilanteen siten, että ne eivät voisi olla missään muuallakaan. Olin toiveikas, löysyisivätkö tuolta myös hukassa olevat farkkuni, graalin malja ja useita mystisesti kadonneita lentokoneita. Eivät löytyneet.

Kun tarvikkeet olivat kasassa, en löytänyt salikorttiani. Varustauduin kävely/hölkkälenkkiä varten, ja lähdin pyöräilemään. Pyörän selkään päästyäni en malta tulla alas. Pyöräilin joenvartta ylös ja sieltä eksyksiin. Sukelsin keltaisiin haavanlehtipilviin ja sokaistuin. Olin innoissani. Suunnistin ilmansuunnan mukaan kohti kotia. Ensimmäinen kyltti, jossa mainittiin sana "keskusta", kertoi, että sinne on matkaa seitsemän kilometria. Tässä vaiheessa arvioin pyöräilleeni jo noin viisitoista.

torstai 22. syyskuuta 2016

Syvälle se upposi niin.

Sain sydämeeni lisälyöntejä. Saatan olla hieman ylirasittunut, fyysisesti sekä mentaalilta viretilaltani. Luulen, että lyönnit johtuvat enimmäkseen siitä, että niskani ja hartiani ovat liikunnasta sekä ehkä hajataittoisuuteni kausivaihteluista johtuen jännittyneet ja minulla saattaa olla fasettilukko yläselässä. Tänä aamuna huomasin sen ilmiön, että olen hitusen väsynyt fyysisesti, ja välittömästi olin rikki monesta kohtaa yhtä aikaa. Tunsin vasemman polvilumpioni olevan hieman väärässä asennossa, ja oikeaa nilkkaa alkoi särkeä. Oikeassa polvitaipeessani on varmasti suonikohju, hammaskaulani ovat paljastuneet ja minulla on uusia ryppyjä silmien alla. Olen varmasti koko ajan todella rikki mutta onnellisena ja virkeänä en tunne mitään oireita. Jos ilmiö "väsymys" ei esimerkiksi jonkin yllättävän endorfiiniryöpyn ansiosta mene ohi, saatan joutua jälleen kerran kiertävän niveltulehduksen juhlakiertueen suomineidoksi. Tällöin niveliäni särkee vuoron perään. Kaikkia niveliä, ja köpöttelen hassusti, varon laittamasta painoa ranteilleni tai kääntämästä päätäni.

Matelin silti tänäänkin tanssipaikalle, tapani mukaan hyvin ajoissa. Ohjaaja päätti ihan ylläriksi meille innokkaille varhaisen madon metsästäjille laittaa muutaman bonusbiisin soimaan, jotta saamme iloisesti lämmitellä ihan yllätystanssilajin parissa. Fuskun askelin ja kuvioin. En ole koskaan opetellut fuskua. Kiersin käsiparista toiseen ringissä, ja henkäisin kaikille minuun tarttuville konkareille, että en ole ikinä ennen tanssinut tätä. Muutaman vuoron jälkeen hallitsin auttavasti perusaskeleen, joka on hyvinkin jivemainen, sekä pyörähdyksen käden ali ja sieltä paluun samoja jälkiä seuraten. Rumbapappa neuvoi vielä pari jippoa seuraamiseen. Hänelle on tärkeää, että nainen lähtee kulkemaan käden ali vasta erityisesti kyljestä tuupattuna, pelkkä käden nostaminen pään yläpuolle ei riitä. Monelle muulle riittää. Tarjolla oli myös jos jonkinmoista mustekalalonkeromaista käsikuvioviritelmää, mutta suoriuduin niistä huonosti, ja saatoin aiheuttaa yhden mustan silmän.

Tämä ei tehdnyt erityisesti hyvää rytmihäiriölleni.

Hidas valssi ei tällä kertaa ollut niinkään antaumuksellista valssaamista. Vain vähän ehdin miettiä nilkkojen piirtämistä maata vasten, ja vastaavasti jännitin paljon enemmän hankalampia askelkuvioita. Opettelimme kehräkäännöksen, jossa tanssitaan oikean reiden sisäpinta yhdessä parin kanssa, sekä jonkin toisen kuvion, jossa juoksen partnerin vierellä ensin eteen, sitten toiseen suuntaan eteen, ja lopulta taakse, jonka jälkeen palaaminen normaaliin vaihtoaskelasetelmaan onnistuu lähinnä tuurilla joka neljännen parin kanssa. Olin suorituskykyni äärirajoilla, mutta selvisin kuitenkin kahdesta ensimmäisestä tunnista menettämättä uskoani ihmiskunnan hyvyyteen. Viime viikon vahingosta viisastuneena jätin kolmannen tunnin väliin, ja onnittelen edelleenkin itseäni tästä päätöksestä aina kymmenen minuutin välein.

Otin neljä milligrammaa sirdaludia, ja kunhan se vaikuttaa, aion tehdä patjaani homersimpsonmaisen kolon ja nukkua kuin koomapotilas.







keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Hard to be sure.

Elämäni on sinkoutunut johonkin outoon virtuaalitodellisuuteen, jossa minulla on muka aikaa minä tahansa arki-iltana vietettäväksi kodin ulkopuolella. En tiennyt, että jaksaisin tällaista, tai että tällainen ylipäänsä olisi mahdollista. Ehkä se ei oikeasti olekaan, ja kohta havahdun takaisin johonkin, joka on lähempänä sitä todellisuutta, johon olen tottunut. Toistaiseksi olen huomannut kitkaa todellisuuden sujumisen kanssa vain siinä, että vaatekaappini ei materialisoidu uusia puhtaita paitoja samalla tahdilla kuin ennen. Toisaalta, kulutukseni on kaksinkertaistunut. Sillä hien määrällä, minkä olen kuukauden sisään tuottanut eri tanssilajien pyörteissä, voisi pyörittää pienehköä vesivoimalaa.

No, näkyy se ehkä hieman muussakin. Elin tänään jo torstaissa, joten en ilmaantunut paikalle koulutustilaan ennenkuin erillisestä kutsusta, vaikka minua odotti runsaahko yleisö. En heti edes ymmärtänyt, mistä olen myöhässä. Ei minulle yleensä käy noin. Klaarasin homman kuitenkin. Äsken Prismassa muistan elävästi harkinneeni, ostanko yhden vai kaksi maitotölkkiä. Poimin käteeni yhden, ja laitoin sen kärryyn, siihen erilliseen etuosaan. Kassalla minulla ei ollut maitotölkkiä. Se oli varmaan jonkun muun kärryssä kuin minun.

Humppasin maanantaina. Oikeastaan vihaan humppaa. Se on kovin epäaistillista. Humppasin silti, nauroin paljon. En saanut edes jalkojani kipeiksi. Olen pyöräillyt, kävellyt, tanssinut ja nauranut itseni täysin maaniseen tilaan. Olen tutustunut rumbaavaan pappaan, joka talloo leikillään varpailleni ja ehdottaa tämän tästä, että loikkaan vauhdilla hänen käsivarsilleen. Hänellä ei varmaankaan ole osteoporoosia, mutta toistaiseksi olen silti vain teeskennellyt ottavani vauhtia ja hyppääväni. Olen jutellut marjastuksesta ja naapureista vanhempien naisten kanssa, ja viihtynyt.

Eilen tanssin cha-chata. Se on minulle jotenkin luonteva tanssi, ja kun en joudu jännittämään askeleita enkä rytmiä, voin rauhassa keskittyä miehen seuraamiseen. Cha-chassa tanssiasetelma on staattisempi kuin hyörivässä valssissa, tangossa tai muissa sylitansseissa kuten opettajamme kumman harhaanjohtavasti niitä kutsuvat, ja naisen ohjastaminen tapahtuu usein kämmenien kautta. Koin suorastaan tanssin iloa. Harjoittelin jopa sitä, että huiskujen ja check-askelten välillä palataan dramaattisesti takaisin vastatusten parin kanssa ja katsotaan intensiivisesti silmiin. Silloin ajattelen tätä:



Hölötän. Alitajuntani juttelee omituisia, ja katson vain hölmistyneenä vierestä Laulan Bridget Jonesin tyyliin All by myself, ja kerron, että telkkarista katson ainakin ensitreffit alttarille, ja maajussit, ja sinkkuillalliset, ja unelmien poikamiestytön, ja say yes to the dress, ja nyt alkoi se uusi ohjelma, jossa lauletaan duettoja, ja sen perusteella päästään treffeille. Onneksi miehet eivät ole kovin nokkelia huomaamaan jykeviäkään vihjauksia. Enhän minä oikeasti tietenkään tarkoita tarkoittaa mitään.

Onnistuin sopimaan vahingossa kahdet treffit samalle päivälle. Ainakin toiset niistä olivat ihan oikeat treffit. Valitsin ne toiset, vaikka tilanne oli melko paljon epäselvempi.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Mä en haluu sun sanojas enää.

Heräsin hitaasti. Juon aamukahvia, ja ajattelin kirjoittaa tänne. Sitten tuli suorastaan kyllästys - kertoisinko taas, miten ihanaa on herätä aamuun, joka on vain oma, ja juoda kahvia ja katsella auringossa ilmakylvyssä kellivää kaupunkia mukavalta sohvaltani, ja miettiä, lähtisinkö pyöräilemään ihanan viileään ja pehmeään syyssäähän? Laittaisinko vielä soimaan jotain ihanaa musiikkia? Megadethia tai Reino Nordinia?

Reino Nordin on jotenkin ärsyttävä, mutta jokin nenä-äänissä kiehtoo. Ja aamu on pehmeä.

Ei tässä mitään vikaa ole, mutta olen kai vihdoin kyllääntynyt, edes hetkeksi. Oletan, että tämä tarkoittaa, että pian keksin tai löydän jotain uutta.

Toki minun on aivan tarpeellista mennä pyöräilemään. Käyn kaupassa Diivan kanssa. Ostan ruokaa ja perustarvikkeita. Manteleita ja kaurahiutaleita ja Elmex-hammastahnaa. Soijajukurttia, kahvia, B-vitamiinia. Ylioppilaskirjoituseväitä. Jotain hyvää päiväkahviseuran varalle.

En muista milloin olisin joutunut miettimään, mitäköhän tekisin tunneilleni. Iltapäivällä on varmaan muutama ylimääräinen. Olen jo imuroinutkin. Viimeiset 20 vuotta ovat olleet kiireisiä, mutta nyt taisi tulla se hetki, että ehdin huomata, ettei ole mitään erityisen akuuttia backlogissa.




lauantai 17. syyskuuta 2016

But just when you think you've left me blind.

Tanssi on räjäyttänyt minut, ja elämäni, ja koko solutason olemiseni atomeiksi. Juuri nyt leijun pehmeässä, vaarallisessa syysilmasssa kuin auringonvalo pienissä maailmanhippusissa, kiertelen ja hajaannun, aina välillä tiivistyn johonkin kohtaa hieman, hajaannun jälleen. Ehkä talvea myöten löydän jonkin väliaikaisen muodon ja jähmetyn hieman, mutta vain hetkellisesti toivon.

Musiikki löytää minut kaikkialta.

Minä olen enemmän minä kun tanssin paljon. Sovin paremmin nahkoihini. Kun liikun vapaasti, ja pyrin vain olemaan rytmissä ja kuuntelemaan, harkinta jää pois minun ja elämän välistä, se ei ehdi siihen väliin, ja tuo varauksettomuus jää päälle myös silloin kun en tanssi. Tiesin, että tarvitsen elämääni enemmän musiikkia ja tanssia, sanoinkin niin, mutten tajunnut, miten suuri ero asialla minulle olisi. Olen myös lähempänä muita ihmisiä. Fyysisesti lähelle joutuminen avaa minussa jotain myös henkisellä tasolla. Minun ja muiden välille ei juuri nyt jää sitä epäröinnin ja harkinnan auraa, jossa liikkuu ajatukset "entä jos hän ei pidä minusta/hyväksy minua/mitäköhän toi minusta ajattelee".

Joskus vuosi sitten, hyvinkin tarkalleen vuosi sitten, vuodatin sitä, miten onnellinen olen. Että kas, olen onnellinen, tältäkö se tuntuukin. Nyt tuntuu jollain tapaa samalta, paitsi, että tämä on enemmän tyytyväisyyttä ja nautintoa siitä, millainen maailma on. Olen korjannut itseäni vähän. Vielä on toimimattomia osia, koneesta puuttuu kohtia, mutta tunnen silti jotain yleismaailmallista rakkautta ja levollisuutta. Tämä on vastaliike kevään masennukselleni. Pelkään vähän heilurin kääntyvän kohta paluusuuntaan, mutta kyllä minä siitäkin taas läpi pusken. Ehkä vähän paremmin työkaluin kuin ennen.

Löysin sattumalta yhden palan palapelistä, jota olen etsinyt pitkään. Että minulla ei ole kaikkia omia tunteita, vaan joissain asioissa, joissa minun pitäisi tuntea vaikka ihan omaa surua tai menetystä, hahmotankin vain heijastukset muista ihmisistä. Mitä he ajattelevat, mitä minun heidän mielestään pitäisi tuntea. Miltä minä näytän kun olen tässä tilanteessa. Minulla vaan ei ole kaikkiin tilanteisiin omia tunteita. Joskus ajattelin, että se johtuu siitä, että olen jotenkin pinnallinen, ja että se on jotenkin minun vikani, kun en osaa olla niin kuin pitäisi. Ja kun tunsin onnellisuutta, se tuntui väärältä, koska se oli vain oma tunteeni. Minä olen jotenkin kasvanut siihen ajatukseen, että minä en ole tärkeä, että se, mitä minä tunnen ei ole tärkeää.

Mutta kun minä olen tärkeä, itselleni, minä olen se pala maailmaa jonka vain minä omistan tämän hetken, ja minun pitää pitää tästä huolta.

Eilen tunsin työn iloa. Sain isot miehet värittämään perhosia tusseilla.

Kaunomieli oli yön kotona. Kun hän on näin lähellä, kotoa muuttamisen ei tarvitse olla niin radikaalia, että heippa, ja nähdään jouluna, ehkä. Se on hyvä. Ja olen salaa tyytyväinen, että hän arvostaa minun seuraani, ja tarvitsee sitä. Minä en siis ole vain ollut takertuvainen äiti. Minä olen ollut tarpeellinen, ja olen sitä vieläkin. Kiertelimme kaupungilla asioita toimitellen. Joimme kasuaalisti kuohuviintä, joissa merkeissä tapasin hänen poikaystävänsä äidin hyvin kasuaalisti ensimmäistä kertaa. Se oli mukavaa, vaikka jälkikasvumme muodostama pariskunta olikin kasuaalin tapaamisen henkeen verraten sangen piinaantunteen näköinen aluksi.

Näin kaupungilla nuoren miehen, joka on hoitanut ja halannut pandaa. Juuri muuta en hänestä tiedä. Mieleni teki halata häntä, koska. Mutta olin liian hidas, ja hän ehti kadota näköpiiristäni. Seuraavalla kerralla sitten.

Corner-of-the-eye-movement-naapurini ilmiintyy minulle keskimäärin kolmesti vuorokauden eri aikoina eri puolilla kaupunkia. Seuraavan kerran aion sanoa hänelle, että meidän pitää lakata tapaamasta tällä tavoin. Toisaalta, eihän meidän pidä. Tämä on mukavaa.

torstai 15. syyskuuta 2016

Kiertää kylmää tietäsi.

Tiistain ruoka- ja liikuntapäiväkirjasta puuttuivat aamuinen ja iltapäiväinen pyöräilyvaatteiden vaihto, kaupassakäynti kävellen, ja tähän liittyvä epäolennainen asunvaihto sekä mahdollisuus syödä coctail-tikkuun pistetty viinirypäle (1 kpl), jonka jätin väliin, koska tunnen viinirypäleitä kohtaan suurta epäluuloa. Tuoreina.

Kävin mopolla formulakisoissa. Näinkin sitä voi luonnehtia, tuo oli lainaus satunnaiselta lounasseuralaiselta. Ahmin liian ison palan tangoa lautaselleni, liian vaikea taso. Sain noottia henkilökunnalta, kun en taaskaan antanut miehen viedä. Nillitin, että kuvio oli niin vaikea, että siitä selviytyäkseni yritin muistella sitä itsekin, ja tästä poiki jäätävä kommentti "tämä on jatkotaso". Verensokerini olivat muutenkin liian alhaalla ensimmäisen tunnin, jonka jälkeen ryystin paniikissa purkin Lidlin pillimehua, ja jatkoin, sinnillä, tai muuten kierosti motivoituneena. En ole tottunut saamaan jäätäviä kommentteja.

Lisäksi sain heti alkuun jonkinasteisen JaneAustenkokeemoraalinsarappeutuvan-hengenahdistuskohtauksen, kun selvisi, että tulisin seuraavat kolme tuntia nojautumaan palleallani eri miespartnereiden palleani korkeudella oleviin kehonosiin. Paitsi, että pallea ei ole minun kehonosistani se alue, joka ensimmäisenä linttautuu moisessa lähikontaktissa. Hetken jopa mietin, että olisinpa vielä hieman keskivartalolihavampi, jotta voisin hyödyntää tässä oikeasti palleaani, mutta sitten se hetki meni ohi. En halua olla tämän keskivartalolihavampi. Kolmannen tunnin lopulla tuhti vartalokontakti kenen tahansa tuntemattoman kanssa tuntui kuitenkin enää vain turvalliselta vientiasennolta.

Tämän lisäksi tunnin teemana tuntui muutenkin olevan "kosketteluterapiaa sosiaalisesti estyneille ummikoille". Hivelin hartioita, taputtelin niskaa ja sivelin sormillani kauniinmuotoista kaljua takaraivoa. En usko, että tehtävänannolla oli oikeasti mitään tekemistä tangon tanssimisen kanssa, ohjaaja käski tehdä tuon varmasti aivan kiusallaan, juuri siinä kohtaa parinvaihtobileitämme. Minulle tapahtuu tällaista tämän tästä, kun käytöstäni tarkkailevat tuntemattomat sivulliset kyllästyvät saamattomuuteeni. Kaappaavat baarissa ystäväni käsilaukun, jonka vartioimista käytän tekosyynä, etten lähde pyydettäessä tanssimaan, ja näin komentavat minut tanssilattialle.

Sain yllättävää huomiota useammalta taholta yhtä aikaa, ja minulle hyvin epäluonteenomaisesti tunsin oloni hetkittäin lähes kiusaantuneeksi. Joskus ennenkin on saattanut käydä noin, enkä muista ainakaan hyvin pitkään aikaan kokeneeni oloani kiusaantuneeksi moisesta.

En juurikaan ehtinyt ajatella nilkkojeni kauniina piirtyviä hitaita liikkeitä, saatikka, että niitä olisi aina ehtinyt olla. Saatan pysytellä jatkossa vain jatkotasoilla, enkä hetkeen yritä jatkojatkotasolle. Olen kuitenkin tanssinut tällä viikolla hienot yhdeksän tuntia. Tänään pyöräilin vain 10 kilometriä. Jos olisin ensisijaisesti käyttänyt pyörää kulkuvälineenä, mikä sään puolesta olisi ollut vallan hieno valinta, kilmetrejä olisi tullut ainakin 24. Lusmuilin kuitenkin töistä lähtiessäni taktisesti, säästellen nilkkojani tangoa varten, jätin polkupyörän työpaikan pihaan, pääsin kotiin kyydillä, menin bussilla tanssitunnille ja näin varmistin itselleni aivan vahingossa tilanteen, jossa olen neito pulassa ja pummin myös tansseista kyydin kotiin. Täytenä mollottava kuu oli rikoskumppanini ja katseli minua vähän ivallisena - se on nähnyt saman ennenkin.



keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Ja minusta orjan teit.

Yöuneni ovat vaarassa. Yritän nukkua, mutta muistelen vain voitonriemuisena, miltä nilkkani tuntuivat hitaan valssin aikana, kun piirsin jalkaterillä (oletetun) oikeaoppisesti lattiaa yhdistääkseni jalkani kolmostahtiin. Olen kauhonut nyt alkeiskurssien lisäksi alkeisjatkoja, ja sen lisäksi olen menossa alkeisjatkojatkolle. Ehkä jossain vaiheessa voisi harkita ihan oikeaakin tanssia.

Eilen, kolmen tunnin valssaamisen lisäksi pyöräilin kaikkiin tarvitsemiini paikkoihin. Olenko maininnut, että liikunnalla ei ole vaikutusta painooni? Ei se mitään. Enhän minä laihtuakseni pyöräile tai tanssi, vaan siksi, että minulla ei ole autoa, ilma on ihanaa hengittää, ja tanssiminen on yhtä tärkeä elintoiminto kuin hengittäminen.

Halparuokailuni ei sen sijaan suju kuin tanssi. Olen syönyt ulkona muutaman kerran. Omenanhakureissuilla tulee ostettua myös ruokaa. Jos ulkonasyömisiä ei lasketa (koska ne ovat olleet käytännön ja sosiaalisen elämän sanelemia kukkasia elämäni kesantoniityllä, ja sitten myöhästynyt syntymäpäiväateria tyttärien kanssa, josta en luopuisi mistään hinnasta), olen kantanut ruokakauppaan kuun alusta jo n. 180 euroa, kun 3,5 eur/pv budjetilla kahden hengen taloudessa koko kalenterikuukauden summa saisi olla 210 euroa. Tokihan pääluku monella aterialla on ylittänyt budjetoidun 1-2 hengellä, mistä en luopuisi mistään hinnasta. Olen siis hunningolla. En kuitenkaan ole koko kuussa ostanut itselleni herkkuja. Leivoin yhden mustikkapiirakan kaapista löytyvillä aineilla. Ja olen saanut lahjaksi suklaalevyn, joten en voi oiken elvistellä herkkujen syömättömyydelläni.

Eilisen ruoka- ja liikuntapäiväkirja on tällainen:

Aamupala: 6 dl kahvia rasvattomalla maidolla. Teelusikan kärjellinen kuivattua merilevää.
7 km pyöräilyä.
Työpäivän aikana n. 12 kuppia mustaa kahvia. Portaiden juoksemista, hihitystä ja verenpainetta nostattavaa kiroilua. Sangen paljon excel-taulukoita.
Lounas: Kuivahtanut uuniperuna skagen-täytteellä, muutama hassu kasvi esittämässä "vihreää salaattia", puolikas sämpylä ja kolme pientä kuutiota voita.
Välipala/yllätys: Pala mustikkamoussekakkua
7 km pyöräilyä.
Pikasuihku ja vaatteidenvaihto. Siirtyminen paikkaan 1,2 kilometrin päähän sillä motivaatiolla, että saisin ruokaa.
Ruuan sijaan: 6 grammaa vahvaa juustoa viikunahillolla. Isokokoisen ihmisen pottuvarpaan kokoinen suklaafondant. Tryffellikarkki, jonka sisällä lakritsa. Iso lasi Freixenetia, Ice Edition.
Horjuva pyöräily kotiin työperäisen asioinnin lomassa.
Vaatteidenvaihto ennätysajassa, jonka lomassa 2 kylmää nakkia (kotimaista, kevyt), ja 2 hieman reunoilta kuivahtanutta siivua Coop Xtra Goudaa. Puoli mukia kylmää kahvia.
Pyöräilyä, 3-4 kilometriä. Pastilli.
3 tuntia hidasta valssia. Lidlin vadelmapillimehu. Toinen pastilli. Virnistelyä, naurua, hermostunutta ja ihastunutta, kulmakarvojen kohottelua.
3-4 kilometriä pyöräilyä. Oulu on kaunis yövalaistuksessa. Pyörästäni sellainen puuttuu vielä.
Lämmin leipä valkosipulituorejuustotäytteellä, goudalla, öljyllä ja mausteilla ja kuppi vihreää teetä. Diiva hemmotteli minua.


lauantai 10. syyskuuta 2016

Sheets of empty canvas.

Toinen päivitys saman päivän aikana. Luulen, että huomenna kaikki on taas toisin enkä enää muista tätä tunnelmaa, ja haluan taltioida sen. Minua auttaa lukea päiväkirjaani myöhemmin, muistaa, ehkä joskus ymmärtää.

Vietin aamuni sängyssä Eddie Vedderin kanssa. Stuart Adamsonkin vieraili, mutta oli niin levoton, että pukkasin hänet laidalta alas, ja laitoin uudestaan kaiuttimiin Pearl Jamia. Nyysin nämä Diivan huoneesta sängylleni lainaan. Kaunomielen vietyä keittiössä majailleen kauniin radionsa olen jälleen äänentoistollisesti epäomavarainen.

Henkilö B, jolle olen siis joitakin tunteja sitten ohjastanut selkeästi asian, että nyt olemme tullut hetkeen, jossa sinä tarvitset puhelinnumeroni, ryhtyi kiltisti vaihtamaan kanssani ystävällisiä viestejä. Jotta maailmassa säilyisi harmonia ja tasapaino, on toki todettava, että tänään herättyäni en ollut enää kovinkaan kiinnostunut hänestä. Tuskin siis eilenkään, mikä selittää erinomaisen performanssini tilanteessa, jossa luodaan kontakti kohdehenkilöön. Niissä tilanteissa, kun olen oikeasti kiinnostunut, katseeni vaeltelee pitkin seiniä ja korkeintaan välillä hipaisee paidankauluksen nappia, ja vaikutan äärimmäisen poissaolevalta sen sijaan että katsoisin silmiin ja ihan hymyilisinkin siinä samalla katsoessani, ihan kuin hymyn olisi aiheuttanut juuri tämä kohdehenkilö. Tositilanteen ollessa päällä käyttäisin vain 15% hapenottokyvystäni kommunikaatioon, enkä ainakaan kertoisi avoimesti, miltä minusta oikeasti tuntuu olla minä, vaan huomaisin möläytteleväni asioita joilla ei ole mitään tekemistä kanssani ja mielipiteitä joiden takana en seiso tai joita en osaa perustella.

Heräsin aamulla yksin, olin koko aamun yksin. Tanssin alusvaatteissani, en siksi, että se on klisee yksin aikaansa viettävästä emansipoituneesta naisesta, vaan siksi, että satuin olemaan siinä asussa kun tanssitautini jälleen oireili. Pidän itseni seurasta.

Nyt minulla on vähän huono omatunto siitä, miten nopeasti vieraannun äitiydestä. Tai sitten tämä on vain hiipivää iloisen illan jälkeistä väsymystä.

Ota rahat ja juokse.

Saisin nukkua kahteentoista, mutta pomppasin hereille heti neljän ravitsevan ja maukkaan nukutun tunnin jälkeen. Keitin kahvit, ja kuuntelen, miltä autot kuullostavat märällä asvaltilla tässä uudessa huoneessa. Ehkä uni vielä tulee.

Eilen skippasin ehdotukset mennä perjantaiolutlasilliselle heti töiden jälkeen, kuten meille vakiintui tavaksi tehdä silloin tällöin kevättalvella. Näinä päivinä yksi jos toinenkin harrastuspiirimme jäsen on palaamassa rutinoituneille urilleen. Ehkä he muut ovat kokoontuneet. Minä singahdin kotiin, jotta ehdin ajoissa rumbaamaan.

Pesukone pyöräytti minulle hitaasti, mutta varmasti annoksen sukkahousuja ja puolivärisiä t-paitoja. Odotin kiltisi mutta rystysiäni pureskellen urakan valmistumista, jotta ripustaisin nämä oikeaoppisesti kuivumaan heti pesun jälkeen. Olin sitten hitusen myöhässä omasta aikataulustani, jossa optimaalisesti saavun tanssisalille sellaiseen aikaan, joka mahdollistaa sosiaalisen käytöksen mielenkiintoisten henkilöiden kanssa ennen kuin on pakko keskittyä opetukseen.

Tanssipaikan pihassa oli kummallisen vähän porukkaa. Vanhempi pariskunta seisoskeli oven edessä tanssikouluyrittäjän kanssa, ja kun liityin seuraan (koska minut sinne huikattiin), kuulin, että oli tullut huonosti informoitu päällekkäisyys, jonka takia rumba olikin pitänyt siirtää kolmenkymmenen kilometrin päähän. Yrittäjä piti kädessään kahta vapaalippua, ja lupasi hövelisti pariskunnalle, että jos ajavat Liminkaan asti, saavat nämä liput, joilla voivat tanssia ilmaiseksi koko illan. Rumba alkaisi kuuden minuutin kuluttua, ja tehtävä näytti päällisin puolin mahdottomalta. Pariskunta mietti asiaa tuhlaten kalliita sekunteja. Mies sanoi vaimolle, että no jos me lähdetään sinne, niin minä kyllä ajan tällä kertaa. Selvästikin hän oli henkisesti jo asettumassa maskuuliinen, machoilevan lationomiehen rooliin, jota tarvitaan, kun luotsataan pyörivälanteista pehmeästi käsillään viittoilevaa feminiinistä tanssikumpparia määrätietoisesti käsivarrelta toiselle sivulle aukeavissa huiskuissa. Puikkasin heidän välistään liput tanssinopettajan kädestä, sanoin moikka, ja hyppäsin autoon.

Olin perillä melkein ajoissa. Autossa tajusin, että todennäköisesti tanssikouluyrittäjä ei olisi tarkoittanut antaa minulle kahta lippua, vaan yhden, mutta oli jo myöhäistä katua. Tämän jälkeen kaduin hetken, sitä että olin lähtenyt. Paikalla oli lähinnä edistyneitä pariskuntia, ja miehet, lähes poikkeuksetta, osasivat rumbata esimerkillisen irtolanteisesti, ja tunsin rimakauhua. Askelkuviot olivat foksin alkeisiin verraten monipuoliset. Keskittymiseni vaelsi järkyttyneenä askeleiden ja niiden tavoitteiden välillä, joissa kotipesäjalkaa yritetään tunkea lattiasta läpi kunnon tanssillisen sitkon muodostamiseksi. Tunsin olevani kovin huono rumbaaja. Lippujonossa ohittamani pariskunta saapui paikalle paljon myöhemmin.

Tilanne helpottui hieman, kun pääsin kuivaharjoitteiden jälkeen pariotteeseen. Olen näiden tuntien myötä toivottavasti hitusen kehittynyt siinä taidossa, jossa miestä kuunnellaan ja seurataan. Toimiakseen tallainen symbioosi, jossa mies vie ja minä seuraan vain välillä värisevästi vinkaisten vaatii tietysti sen, että mies edes itse tietää mihin on menossa, ja toteuttaa aikeensa tavalla, joka on suhteellisen epäröimätön ja havaittavissa oleva. Nämä rumbaavat miehet osasivat erinomaisen hyvin tehdä aikeensa selviksi kuten perinteisessä kosiotanssissa kuuluukin, ja pääsääntöisesti seurasin mukana ongelmitta. Pidin toisen jalan kotipesässä, mutta en varmaankaan osannut kaartaa lantiota riittävän myöhään keskiöstä ulospäin, josta olisi muodostunut kaunis sitko. Kun päädyin tanssimaan aiemmin tapaamani pariskunnan miehen kanssa, hän kysyi, ajoinko sataaviittäkymppiä. Sataakolmeaviittä, vastasin.

Puolentoista tunnin kuluttua lähdin, koska seuraava haaste odotti minua. Ajoin pimenevässä illassa moottoritietä, kuuntelin radiota ja lauloin. Pidän autolla ajamisesta.

Kotona tein nopean pitstopin suihkun ja vaatekaapin kautta, join litran kahvia, piirsin itselleni uudet silmät ja kulmakarvat, väkersin aikuisten ihmisten hiusmalliini hieman ryhtiä suoristusraudalla surutta entisten kuituvahojen päälle kärventäen ja singahdin iltaan.

Jotain outoa on tapahtunut. Olen ehkä menettänyt osan karmivasta flirttikarmastani. Ainakin hetkellisesti osasin olla mulkoilematta kohteliaita ja ystävällisiä miesseuralaisiani jo perinteeksi muodostuneella kivestenkurtistajakatseellani. Ehkä se on se rumba, tango, ja muut lajit, joiden tuntia kestäneiden harjoitteiden kautta tiedostan nyt tehtäväkseni olla ihan vain edes hitusen jäljessä miehen askeleesta, rintakehän suunnan seuraamisen, ja sen, että sovitan askelpituuteni kumppanini mukaan. Tämä toimi ihan hienosti pilkkuun asti, jonka jälkeen ärsyynnyin, turhauduin ja suurinpiirtein väkisintungin puhelinnumeroni henkilön B haltuun ja lähdin kotiin nukkumaan, herätäkseni neljän tunnin jälkeen paniikissa siihen ajatukseen, että en ole muistanut lähteä töihin.



perjantai 9. syyskuuta 2016

And the waves.

Kävin infrapunasaunassa. Tähän asti olen ollut elämässäni sitä mieltä, että minulla on periaatteita, ja että yksi niistä periaatteista on se, että mikroaaltouuniin en mene. Nyt päädyin kuitenkin salille sosiaalisena toimintona, mikä myös on ollut hyvin mahdoton ajatus ennen, ja sitten vielä sinne mikroaaltouuniin. Huomasin vasta kotoa lähtiessäni, kun kasasin kamojani, että tilanteessa on jotain minulle outoa. Mutta menin, samalla periaatteella kuin koskenlaskuun ja puhujakorokkokkeelle. Kun kerran kysyttiin, niin miksi sanoisin ei - se on hyvä periaate, tie elämyksiinn, jopa parempi kuin se, että mikroaaltouuniin en mene. Ystäväni opetti taannoin, että aina pitää kokeilla jotain uutta, ja elämä rikastuu. Paitsi naapurin miestä. Sovellan tuota sanaa "naapuri" siten, että se tarkoittaa myös henkisiä naapureitani.

Mikroaaltouuni ei tuntunut saunalta, mutta ei epämiellyttävältäkään. Aloin hikoilla jo, kun näin monimutkaisen ohjauspaneelin. Hikoilin vielä lisää, kun sauna oli oikeasti, eikä vain kuvitteellisesti, päällä. Puolen tunnin session loppuvaiheella tunsin melko yhtäkkisesti, että sementinomaisessa jumissa olevat nilkkani ja pohkeeni (muutto, portaita, portaita portaita ja taakkoja, kuusi tuntia salonkitansseja ja tunti pyöräilyä ja tunti salia, plus kaikki mitä ennen viime lauantaita oli ehtinyt kertyä) valahtivat pehmeiksi. Siis niissä oleva liha liikkui nyt luiden puolelta toiselle painettaessa. Varpaiden kipristely tapahtui ihan ongelmitta.

Kotona huomasin toisenkin erikoisen ilmiön. Olen rampannut vessassa illan ja yön aikana tiiviiseen tahtiin. Yleensä en käy yöllä kertaakaan, nyt kolmesti.

Salikin oli mukavaa pitkästä aikaa. Vatkasin allejani ja yläselkääni niin, että ihra tutisi lupaavasti. Vatsalihaslaite oli mukava, mutta tämänaamuisen ei-tuntemuksen perusteella olen komentanut itseäni liian hellästi. Laitteet olivat sulavia ja naisen otteille sopivia, koska kyseessähän oli naisille suunnattu sali, Beauty Center. Mikään laitteista ei ollut rikki. Tuoksu oli raikas ja pukeutumistilat ilmavat ja niin sokkeloiset, että eksyin. Löysin kotiin avustettuna.

Olen hukannut yhdet farkkuni muuton tiimellyksessä. Siis sen muuton, että muutin huoneesta C huoneeseen A.





keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Amorin viinistä kai.

Tanssin elämässäni huoneesta toiseen. Tanssin arkista foksia ja hidasta vakavaa valssia, enteilevää matalalla vaanivaa tangoa, odotan kiihkolla cha chata ja boleroa. Tanssin illasta toiseen vaikka jalkani ovat vielä muutosta niin kipeät, että portaiden kävely alaspäin on kidutusta.

Alan hullun lailla toivoa, että se tunne, että odotan jotain saapuvaksi, tapahtuvaksi niin että mahaan sattuu, ei olisikaan aiheetonta hermosärkyä. Ehkä niin on, ja tämäkin menee vain ohi, mutta en voi mitään. Tanssin vain pääni pyörälle.

Olen nukkunut huonosti jo kolme yötä, mutta eri syistä. En varsinaisesti unettomuuden takia. Enkä siksi, että minulla olisi ollut parempaa tekemistä. Yhtenä öistä flunssainen Diiva nukkui vieressäni kuin pienenä. X-asennossa keskellä sänkyä vieläkin, mutta raajojen ulottuvuus on ihan eri luokkaa kuin 90-senttisellä taaperolla. Hence se keskimmäinen uneton yö.

Minun on vaikea keskittyä asioihin. Muistaa syödä. Muistaa asioita kovin pitkiä aikoja. Toisaalta oloni on melko loistava. Säteilen niin, että kun astun aamulla ulko-ovesta ulos, työt ja/tai keskustelut rakennustyömaalla seisahtuvat kunnioittavaksi hetkeksi. Ehkä siihen ei niin kovin paljoa tarvita, mutta älkää kertoko minulle.

Kaunomieli on pistäytynyt kotona riittävän usein. Tulee myös viikonloppuna, etenkin, mikäli uudessa kodissa ei vielä silloinkaan ole virtuaalitodellisuuden mahdollistavaa langatonta verkkoa. Olin kyllä jo sopinut lauantaina lähteväni itkijänaiseksi suremaan lapsien kotoamuuttoa kohtalotoverini kanssa. Voi meitä, lapsiemme hylkäämiä, elämän merkityksen menettäneitä vanhoja naisia. Ja menenhän minä tietenkin. Liennytän itkuani muutamalla puuduttavalla juomalla. En ehkä vain tietoisesti päätä muistaa silloin, että paradoksaalisesti kaipaamani rakkauden hedelmä on kotonani.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Vedin jo kaikki lääkkeet.

Kotonani on nyt kolme henkilöautokuormallista ja puolikas pakettiautollinen vähemmän esineistöä kuin ennen. Ja puuttuuhan täältä Kaunomielikin.

Tavaroiden kantaminen kolmannesta kerroksesta takaisin toiseen kolmanteen kerrokseen ottaa pohkeisiin. Ne ovat kipeät. Sydämeni ei ole kipeä, mutta eilen oli sellainen aavistus, että se on hirttänyt kiinni, kun kone ei vaan jaksa pyörittää näin isoja kierroksia. Istuin illan tyynenä sohvalla, ja katselin kokonaisen romanttisen komedian (Kreikkalainen naimakauppa). Mieleni teki taukoamatta syödä jotain, mutta matka sohvalta keittiöön oli yleensä pohkeilleni liian pitkä. Diiva murmutti sylissäni asioitaan kuin angorakissa.

Kaunomielen opiskelijakämppä on tilava, valoisa ja hauska. Vaikka olohuoneen kaunis kukkatapetti osoittautuikin lähemmän tarkastelun jälkeen hieman pornografiseksi. Se ilmentää rakkautta ja luonnon hedelmöittymisen ihmettä monissa muodoissa. Ja asennoissa.

Makasin kämpän sohvalla tapettia ihmetellen, ja saatoin nukahtaa, tai vaivuin jonnekin syvälle hetkeksi. Tipahdin jonnekin sellaiseen tilaan, jossa olen aivan irti. Minusta ei lähtenyt naruja eikä rihmoja mihinkään suuntaan. En odottanut tulevaa enkä havainnoinut mennyttä, en tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi tai kenelle. Kukaan ei ajatellut minusta mitään enkä minä kenestäkään. En muistanut miltä näytin, eikä mihinkään sattunut. Minulla ei ollut tavoitteita eikä tarkoitusta. Muotoa.

Tuo tila on varmaan vainoharhakrapulan vastakohta.

Jos joskus tulen itseäni vastaan tuollaisena, en ehkä tunnista itseäni.

Palasin vähitellen takaisin. Katselin, että tällainenkö olen, ilman että mikään vaikuttaa minuun, ilman että mukaudun kehenkään tai mihinkään tai yritän mennä johonkin suuntaan. Ajatukseni tuntuivat painavammilta ja se, mitä mieleni pohjalla oli näkyvissä. Kuin veden pinnan alla oleva rauniolinnaa muistuttava vuorenrinne, ja nyt vesi oli hetkeksi kadonnut pois sen ympäriltä.

Muistan lapsuudestani elävänä muistona yhden kerran, kun nukahdin Mummon sohvalle. Olin ehkä neljän tai viiden tai vähän nuorempi. Mummo siivoili tai touhusi jotain, kuulin, miten hänen hameensa ja esiliinansa kahisivat. Katselin huonetta kolmatta kertaa ympäri kiertävää viherkasvia. Muistan, miltä tuoksui, ja sohvanpäälisen karheuden, tyynyjen rakenteen. Radio oli päällä. Radiossa luettiin Lumikuningatar-satua. Sadun juoni sekaantui uneeni, ja se oli vähän hankalaa, kun en voinutkaan itse päättää, mitä unessani tapahtui. Aina tuli uusia pelottavia juonenkäänteitä, vaikka kuinka yritin päättää kaiken parhain päin.

Yritin nyt muistella, miltä herääminen ja valveeseen palaaminen tuntui minusta tuolloin, ja olenko nyt erilainen vai samanlainen. Luulen, että olen jonkin verran erilainen, tai että minua on enemmän, mutta jonkin verran samanlainen. Nyt on vähemmän naruja ja rihmoja.

Eilen jossain vaiheessa ajattelin, että en ehkä olekaan helppo ja mukautuva ihminen, edes parisuhteessa, vaikka olen aina kuvitellut, että se on ollut suurin ongelmani. Että mukaudun liikaa. Ehkä olen jyrkkä ja joustamaton, ja juuri siksi mukautuminen on ollut minulle ongelma.

Tämä tuntuu juuri siltä, kuin avaisin tiukkoja solmuja hituuttamalla naruja vuoroin kumpaankin ääripäähän, että ne vihdoin antaisivat periksi. Sormet menee verille.

Kaunomielen kämpän vieressä on maineikas grilli. Menimme sinne talkooaterialle, Kaunomieli, hänen vanhin ystävänsä ja minä. Syötiin, ja tytöt leikkivät leikkipuistossa. Samassa leikkipuistossa kävin silloin tällöin Diivan ja Kaunomielen kanssa kun he olivat pieniä. Ilma oli hienon syksyinen.

Muilta sfääreiltä:

Liityin facebook-kampanjaan. Tämä lienee ensimmäinen kerta. En yleensä haastu, en jatka ketjukirjeitä. Mutta tämä kampanja, jossa syyskuun ajan ihmiset aikovat ruokkia itsensä ja perheensä 3,5 eurolla päivässä per henki, teki minuun kunnon sivuosuman.

Toki osallistun tähän taas ihan eri kantilta ja eri metodeilla kuin alkuperäinen tarkoitus oli. Tavoitteeni ovat erit. Eli käytän tätä kuukauden mittaista halparuokakampanjaa inspiraation lähteenä, mutta sovellan kuin mitä tahansa käyttämääni reseptiä.

Kampanjan aloittaneet fitness-ohjaajat haluavat todistaa, että 3,5 eurolla päivässä voi syödä hyvin ja monipuolisesti. He mittaavat kahvikupillisten ja kaalilaatikkolautasellisten hinnat niinhin käytettyjen raaka-aineiden grammamäärien mukaan. Jokaiselle annokselle on sentintarkka hinta. Lisäksi raejuustoa, 13 senttiä. Sivuston keskustelussa ihmiset närkästyneinä huutelevat, että haloo, entäs mausteet? Jos laitat kaalilaatikkoon mustapippuria, pitäähän sillekin hinta laskea, koska ei mustapippuri ilmesty kaappiin jonkin hyvän haltian toimesta, vaikka sitä ei juuri nyt syyskuun aikana tarvitsisikaan ostaa!! Ja sen kilohinta on monta kymppiä. Ja että voiko niitä itsepoimittuja puolukoita käyttää, vai pitääkö niille laskea kaupan hinta? Epäreilua, jos jollain on omenapuu.

Minun tavoitteeni on mukauttaa keittiöni kaappien sisältö paremmin vastaamaan kotini asukasmäärää (2), ja laadultaan sitä tosiasiaa, että toinen meistä on vegaani, ja toisen pitäisi painaa huomattavasti vähemmän kuin ennen. Kuten tiedämme, jääkaappini on kroonisesti vittumaisuuden tetris ja kuiva-ainekaappni on koottu ajatellen seuraavaa zombie-apokalypsia. Eikä todellakaan yhtään haittaisi, jos ymmärtäisin jatkossa olla kantamatta ruokakauppaan näin massiivista osuutta tilipussistani. Tekisin mieluummin rahoillani jotain muuta. Ylipäänsä haluan saada takaisin suhteellisuudentajuni, jota käytän sitten kompassina, kun lähden etsimään vyötäröäni.

3,5 eurolla päivässä ei osteta karkkia eikä herkkuja. Nyt kun mietin, en välttämättä ole täysin rehellinen, kun sanon, että tekisin mieluummin rahoillani jotain muuta. Mutta haluaisin ajatella niin.

Toim. huom. Aiemmin mainittu ateriointi grillillä ei ollut luonteeltaan ruokaan ja ravitsemukseen liittyvä toiminto, vaan muuttoon ja uuden asuinalueen haltuunottoon liittyvä siirtymäriitti. Näin ollen grilliaterian kustannusta ei lasketa päivittäiseen budjettiin. Myöhempi tarkstelu osoitti, että söin joka tapauksessa päivän aikana niin paljon, ettei ko. juustobalkanporilaisen puuttumista listalta olisi huomannut.










torstai 1. syyskuuta 2016

Forty-love.

Kutsuin Kaunomielen syömään. Hän on ollut paljon poissa, opinnoissa, muiden seurassa, uutta kotiaan rakentamassa, ja olen alkanut olettaa, että hän ei ole kotona sen sijaan että olisi. Kiikkulauta on hiljalleen keikahtanut, ja nyt kaltava pinta viettää toiseen suuntaan kuin ennen. Se tuntuu jotenkin rauhalliselta, olen kai helpottunut siitä miten pikkuhiljaa tämä on tapahtunut. Ainakin nyt kuvittelen, että olen jo ylittänyt edes jonkinlaisen kynnyksen.

Itkukohtauksia on ollut kaksi.

Kaunomieli söi mahansa täyteen ja lähti. Minä laitoin pyykkiä pyörimään. Diiva on jossain. Viikkailin puhdasta pyykkiä laiskasti. Tunnelma hidastui ja asunnossa oli hiljaista. Otin puhelimen käteen, ja naputtelin viestin henkilölle, joka on kiltin herrasmiesmäisesti toistuvasti lähestynyt minua setämäisen humoristisilla repliikeillä. Oli selvästikin minun vuoroni lyödä pallo hänen puolelleen kenttää, ihan urheilumielessä ja kohteliaisuuttani.

Heti kun viesti livahti sormistani, minua alkoi väsyttää kuin päälleni olisi heitetty pölyinen pistelevä säkki. Menin tiskaamaan vastahakoisesti. Sitten muistin, että minähän olin viikkaamassa pyykkiä. Viikkasin lisää. Soitin äidille.

Sain vastauksen. Se oli iloinen ja veikeä ja leikillinen ja tarjosi mahdollisuuksia monenlaisiin keskustelunjatkoihin. Löin pallon muutaman kerran takaisin haparoiden, suoraan keskelle kenttää, yrittämättäkään kunnolla tarjota mitään haastetta. Hän vastaili rystyillä ja kierteillä ja täpärillä jekutuksilla. Parin edestakaisen lyönnin jälkeen paukaisin pallon voimalla pusikkoon ja heitin mailan perässä.

Jatkoin vastahakoista tiskaamista. Sitten muistin, että auto pitää siirtää pois pihasta, koska aamulla siellä olisi taas työmaa.

Kiemurtelin ensimmäisiin löytämiini farkkuihin veltosti. Kengät tuntuivat numeron liian pieniltä. Löysin takin t-paitani päälle. T-paidan maha oli märkä tiskipöytään nojaamisesta. Huivi. Avaimet. Puhelin. Valuin rappukäytävästä pihaan. Siellä huomasin, että auto ei ollut pihassa. Olin ajanut sen muualle jo aiemmin.

Taidan olla vähän väsynyt.