tiistai 30. kesäkuuta 2015

Keittiössä luontevasti.

Pitkä päivä. Paljon töitä, paljon asioita, joita pitää miettiä.

Viimeisen parin vuoden aikana moni elämäni osa on irtaantunut kiinnityksistään ja lennellyt pitkin pihaa. Pikkuhiljaa ne ovat asettuneet aloilleen, mikä millekin kulmalle. Suhteeni työhön repsottaa vähän irti uusistakin kiinnikkeistään, vaikka tämän tästä naputtelen siihen lisää nauloja ja yritän vakuutella itselleni, että hyvinhän tämä menee.

Jotkin palat asettuvat luonnostaan sopiviin kohtiin, juurtuvat itsestään. Hyvä, että irtosivat.

Sitten on se riekale, joka pyörii ilmassa kuin American Beautyn muovipussikohtauksen pussi. Parisuhteettomuus. Siellä se menee, kahisee hiljaa mennessään, ja tavallaan se on niin harmiton asia, ettei siihen paljoa kannata uhrata aikaa tai energiaa. Välillä katson sen leijailua hetken lumoutuneena. Välillä hypin ilmassa ja yritän haroa sen pussin käsiini maisemaa rumentamasta, viikkaisin siististen sen johonkin odottamaan mahdollista tulevaa käyttöä. En saa sitä kiinni, vaan se jatkaa pyörimistään ilmavirtausten mukana.

Haluaisin nyppiä asiaa, palastella, analysoida, meuhkata, miettiä erilaisia skenaarioita. Tarkastella saumoja ja sovitella päälleni ja herkutella ja mässäillä.

Yritin jutella asiasta ystäväni kanssa, mutta se keskustelu loppui aika lyhyeen. Myöhemmin, kun puhuttiin elämästä laajemminkin, hän kertoi ihmettelevänsä, miksi olen niin negatiivinen kaiken suhteen. 60-vuotiaatkin ovat paljon optimisempia kuin minä, eikä koskaan voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan.

Olin vähän hämmästynyt ja närkästynyt. Ehkä aiempi lähestymistapani aiheeseen oli ollut hämäläinen. On hyvin mahdollista, että avasin keskustelun vähätellen itseäni, mahdollisesti lähes marisin, että ei kai minua edes kukaan huolisi, ja odotin, että kaveri sitten auliisti vakuuttelisi, että höpsis, ihana nainenhan sinä olet. Tunsin sitten oloni vähän naurettavaksi, kun tajusin, että ilmeisesti olin kalastellut kohteliaisuutta, ja koukkuuni tarttui jotain ihan muuta.

Mietin kovasti, onko hän oikeassa siinä, että olen negatiivinen. Kyllä, ihan varmasti olen paljon negatiivisempi kuin ennen, tai ainakin annan sen tulla pintaan auliimmin. Ennen en myöntänyt asioiden olevan joskus huonosti. Tai että minua potuttaa. Aivan sinnillä vakuuttelin, että VAIKKA avioliitto rakoilee ja rahat on loppu ja stressaan niin etten nimeäni muista ja lapsikaan ei osaa hengittää, niin minähän pärjään oikeastaan ihan älyttömän hyvin (me pärjätään), ja tällä kaikella on oikeastaan ihan tarkoitus, joka juuri nyt voi näyttää vähän kaukaiselta, mutta kohtalon suunnitelma osaltani on suorastaan nerokas.

Nyt olen oikein opettelemalla opetellut välillä toteamaan, että nyt muuten vituttaa. Ja luottamaan siihen, että sekin menee ohi. Se ei ilmeisesti ole kovin ympäristöystävällistä.

Luulen, että saamani palaute oli ihan oikeutettua. Voisin olla paljon reippaampi ja positiivisempi ja ympäristöystävällisempi. En nyt vain ole kovin motivoitunut asiaan, vaikka vähän yritänkin.

En ehkä vain aina haluaisi tsempata itseäni, vakuutella, että kaikki on todella upeasti. Ehkä tämä on sitä, että parisuhteessa on joskus mahdollisuus olla se osapuoli joka käpertyy pieneksi ja marista ja saa silti viltin ja lasin punkkua ja jalkahieronnan?

Tämäkin on sitä, mikä pitää opetella. Tavallaan olen ihan helpottunut, että olen löytänyt jotain mielekkäitä funktioita parisuhteelle, joita oikeasti jopa voin myöntää kaipaavani. Olenhan viettänyt sellaisissa melko monta vuotta.

Tänään sentään tunsin olevani elossa. Törmäsin pitkästä aikaa poikaan, nykyisin jo mieheen, johon olin joskus kovin teinisöpöilyihastunut. Ehdin jo muistutella itselleni, että olenpas minä aina naurettava ujo haikailija, ja kaikkea mitä minä kuvittelinkin, pöljä, kun eihän siitäkään koskaan mitään tullut. Sitten hän hymyili minulle, ja tajusin, että on hyvinkin paljon mahdollista, etten ollut kuvitellut yhtään mitään.

Diiva alkoi vegaaniksi. Ainakin seikkailuni keittiössä saavat vallan uusia, jännittäviä käänteitä.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

I drove all night. (da capo)

Olen melkoinen suorittaja, kun sille päälle satun. Nyt suoritin tapahtumarikkaan kesäloman viikossa. Kun loput kolme viikkoa koittavat myöhemmin, minulla ei ole mitään tyhjiä laatikoita ruksittavana, ja voin vaikka tehdä jotain rentouttavaa ja levätä.

Oikeasti kyllä rentouduin ja irtauduin arjesta, hyvinkin tehokkaasti. Aina välillä vain pääni yläpuolella välkähti ajatuskupla "olikohan tämä ihan hyvä ajatus", ja sitten taas kiipesin lisää korkeita kivisiä kierreportaita tornissa, joka on rakennettu kauan sitten todennäköisesti epämotivoituneiden maaorjien toimesta ja jota on sen jälkeen paikkailtu useasti todennäköisesti epämotivoituneiden neuvostokamraattien toimesta. Anteeksi rasistisenkuuloiset ennakkoluuloni. Kun tulin puolessavälissä, hapen olleessa vähimmillään, mainneeksi, että hassua, kaikki hätäuloskäyntimerkit näyttävät alaspäin (kun ollaan korkeassa vanhassa (en uskalla sanoa keski-aikaisessa, koska tämä on rakennettu uudestaan, enkä muista milloin) kivitornissa, tämä onkin melko oletettavaa), Kaunomieli komensi minut kipakasti pitämään ajatuskuplani ominani.

Tallinna siis. Myös kotikonnut, lavatanssit, mökki järven rannalla, pikkukaupunki ja pikkukunta ja Helsinki. Helsingissä monta juttua. Kerron ehkä jotain lisää myöhemmin. Viimeisin monta ajatuskuplaa päästäni nostattanut ideani oli se, että kun One Direction lopettaa keikan Olympiastadionilla vähän ennen puoltayötä, ei meidän tietenkään kannata mennä enää hotelliin yöksi, vaan ajetaan KOTIIN nukkumaan. Nukuinkin sitten kotona tyytyväisenä kello seitsemästä aamulla kello kolmeen iltapäivällä. Nukuin myös puoli tuntia matkan varrella. Yksi varis tarjosi minulle extra-adrenaliinia tekemällä kamikaze-lennon auton kylkeen.

Matkalaukkuelämä oli mukavaa. Pakkasin hyvin, tosin kaksi mekkoa liikaa, mutta se on paremmin kuin keskimäärin. Yhtä mekoista käytin, mutta vain kerran. Lähinnä olin farkuissa ja maksimittaisessa puolihameessa, koska säät suosivat sentyyppistä olomuotoa, ja uudet sandaalini näyttävät hyviltä molempien kanssa. Täydensin matkan aikana mustien paitojen kokoelmaani peräti kolmella, ja olen hyvin tyytyväinen. Lisäksi löysin yhden harmaan, hyvänmallisen, ja kaikenkaikkiaan siis tein vain järkeviä hankintoja. Kesissä on se ongelma, että on aikaa hengata vieraissa kaupungeissa, ja eksyn usein vaatetusliikkeisiin, ja saatan päätyä ostamaan suhteettoman suuren määrän kesävaatteita suhteutettuna geograafiseen lokaatiooni. Mustia paitoja kuitenkin käytän loppumattomana virtana vuodenajasta huolimatta, ja edelliset olivat hyvinkin loppu.

Niinpä niin. Voisin kertoa teille kauniistä kesäilloista ja hyttysistä ja tuhansista ja tuhansista teinitytöistä joilla oli kukkia hiuksissaan ja Pridesta, mutta sen sijaan kerron mustista trikoopaidoista.

Lomaviikon aikana mietin jonain hetkenä bloggaamista. Että hassua - kun olisi asioita, joista kirjoittaa, hauskoja pikku anekdootteja ratikkamatkoilta ja terasseilta ja kiinnostavista kohteista, on käytännössä estynyt sitä tekemästä, eikä edes viitsisikään, kun on parempaakin tekemistä. Kirjoitanko siis tänne vain tylsinä hetkinä, tylsistä asioista, tylsyyttäni? Ilmeisesti kyllä. Onneksi tämä on monella tapaa vapaaehtoista.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Dam, dididam, dididam, dididamdamdamdam.

Olen syönyt paljon, lähinnä kaikkea kunnollista. Juonut kahvia n. litran per kaksi hereilläolotuntia. Aina jos lorautan itselleni puoli lasillista valkoviiniä ja sihautan sekaan vähän kivennäisvettä, putoan jonnekin todella syvään surisevaan tilaan, jossa makaan puoli-istuvassa asennossa ja kuuntelen ihmisiä. Suvussa on uusia ihmisiä, jotka painuvat kuteina sopuisesti muiden lomaan, ja matto näyttää yhtä tasaiselta ja kirjavalta kuin ennenkin.

Kävin lavatansseissa. Humppa, hyttyset, makkarantuoksu ja korollisiin remmisandaaleihin ja tuulitakkeihin pukeutuneet ihmiset olivat hienoja. Yksi nainen oli aivan kuin äitini, ja hän paljastuikin pikkuserkukseni. Minäkin tulen näyttämään samalta vähän vanhempana. Pikkuserkkuni kertoi, että Kaunomieli on aivan kuin äitini tuon ikäisenä, hymy ja silmät. Diiva on kuulemma eri näköinen, paitsi kun hymyilee ja poskipäät nousevat, niin löytyy minuakin.

Näin myös yhtä toista serkkuani. On melko helpottavaa huomata, että muutkaan eivät ole enää 19-vuotiaita.

Satoi, nyt ei sada. Olen ollut paljon ulkona satoi tai paistoi. Nukuin teltassa, ja linnut laulavat samalla tavoin kuin 30 vuotta sitten. Toisena yönä oli liian kylmä. Nukun joka tapauksessa paljon ja sikeästi.

Kävin vuorella, jonne oli kolmessakymmenessä vuodessa kasvanut paljon lisää puita, ja maisema, vaikka sitä oli määrällisesti paljon, oli silti hyvin pieni ja viitteellinen, vaikka olimme hyvin korkealla. Kerroin saksalaisenkuuloisille turisteille, että tässä tämä nyt oli, ja kyllä, tämä ei meidänkään mielestämme vastaa odotuksia.

Uimarannalla, siellä ainoalla oikealla, oli samanlaista kuin ennenkin, niinkuin pitääkin. Siellä oli kuollut rapu. En tiennyt, että siellä on rapuja ylipäänsä, mutta en oikeastaan yllättynyt.

Istuin kyydissä kun isä ajoi autolla. Pitkästä aikaa. Haluaisin itse ajaa näitä teitä, mutta toisaalta haluaisin myös kaula pitkällä katsella jokaista pihaa ja sorakuoppaa ja ojaa ja metsikköä, jossa ihan varmasti on kuppikiviä. Olen ajanutkin. Hyvä, että on voinut tehdä molempia.

Kävimme keskellä ei mitään olevassa pubissa, jossa oli Aarne Tenkasen keikkajuliste. Sinne pitää mennä uudestaan, kun on tanssi-ilta.

Olen ollut kovin rento. Jopa niin rento, että normaali lihasjännitys tuntuu olevan hakusessa. Kävin silti kävelemässä, ja täällä on tiukkoja mäkiä.

Ihanaa ajatella, että edessä on vielä muutama päivä aivan silkkaa retkottamista luonnon äärellä, ja vielä erityisen korvessa. Vielä enemmän korvessä kuin tämä tässä. Epäilen, että siellä ei ole internettiä. Ei huoleta.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Hold back the river.

En ongelmoinut yhtään niin paljon kuin etukäteen arvelin tekeväni. Tulin töistä, laitoin ruuan, join yhden limelonkeron (limelonkero kuulostaa paljon hienostuneemmalta kuin pelkkä lonkero, eikö kuulostakin?), lusmuilin ja makasin sohvalla ja hekottelin helpotustani siitä, että loma vihdoinkin alkoi. Kaikki työstressi ja ahdistus oli jo monta päivää sitten käytetty loppuun, ihan tyhjäkäynnillä olin.

Jossain vaiheessa sekä Diiva että Kaunomieli kävivät kahden minuutin välein toisistaan tietämättä esittelemässä minulle ruutupaperille kirjoittamansa pakkauslistat, ja olivat kovin, kovin toimieliaita ja asianmukaisesti stressisen oloisia. Puistattavan pelottavaa, kuka ne on kasvattanut tuollaisiksi?

Kello yhdeksän ja yhden murukahvikupillisen jälkeen toimerruin, pakkasin laukun täyteen kaikenlaista, lähinnä mekkoja. Tänä aamuna purin puolet pois ja vaihdoin tilalle muuta, mutta mekot säilyivät melkein kaikki. Päädyin lopulta melko klassiseen linjaan. Irrottelen sitten oudommilla kesävaatteillani lähempänä kotoa.

Ei minulla siis tälle kesälle ole juurikaan mitään uutta, vaan monen vuoden ajalta kerrostumia ihan hyvistä ja hauskoista ja erittäin vähälle käytölle jääneistä vaatteista.

Tänään istuin hyvin pitkän ajan autossa, ajelin suoraa tietä alas. Olen hinkannut elämässäni Nelostietä edestakaisin monenlaisissa tunnelmissa. Muistan joskus 15-vuotiaana nähneeni Suomenkokoisen maantiekartan, jossa Nelostie piirtyy keskelle maata kuin kohtalonviiva kämmeneen. Sinä kesänä lähdin seuraamaan sitä, ja se on jatkunut.

Minulla on tänään harvinainen tunne siitä, että asiat ovat kohdillaan. Mikään ei erityisesti kalva. En muista tällaista lomanaloitusta, ikinä. Odotan vain kaikkea kivaa.

Viime yönä unessani tapasin nuoruudenaikaisen kihlattuni. Olimme tämän ikäisiä kuin nyt. Hän oli vanhentunut hyvin.

Järjestelin jotain sukukokousta sukulaisillemme. Kihlaus oli sen verran spontaani, lyhyt ja farssinomainen, että en ehtinyt tutustua hänen sukulaisiinsa. Mukavia olivat, täytyy nyt viime yön perusteella todeta. En ole ajatellut miestä vuosiin, mutta nyt muistui mieleen kaikki hyvät asiat. Sukukokous tapahtui ala-asteellani, jossa sijaitsi myös siskoni keittiöremontti, joka ei ole vielä edennyt yhtä pitkälle kuin unessani.

Unien kertominen julkisesti on useimmiten epäkuranttia käytöstä. Epäilen, että tämäkin uni on vain oire siitä, että jos mietitään romantillisia intressejä, kaavin paremman puutteessa muistojeni laarinpohjia sormet verillä, ja nyt tulin paljastaneeksi sen teille.

Aina välillä havahdun ajatukseen, että olisi kovin mukavaa vielä tavata joku ja aloittaa parisuhde tilanteessa jossa on aikuinen ja henkisesti ihan vahvoilla. Osaisin ehkä homman paremmin, ja osaisin sekä valita paremmin, että arvostaa valitsemaani henkilöä enemmän.

Sitten havahdun tajuamaan, että jos joku kävelisi vastaani juuri nyt, saattaisin hyvinkin vuoden päästä ajatella, että ehkä tämä juttu olisi muuten onnistunut, mutta kun ajoitus oli väärä. Minulla on aika paljon haaveita, joiden toteuttamiseen tarvitsen nimenomaan yksittäisoloa.

Se on tämä juhannus ja kesä, joka saa minut näitä miettimään, eikös?

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Kesä Esplanadin on kovin lyhyt.

Yritin eilen kirjoittaa tänne, mutten jaksanut. Tuntui hassulta. Ihan vain höyryt jäljellä tässä tankissa ennen kesäloman ensimmäistä erää.

Ostin pullon aitoa shampanjaa. Lahjaksi, ja virman rahoilla, joten ei hinta kirpaissut. Lahjansaaja on pienet kuplansa ansainnut, laatu vain paranee vanhetessaan. Juhlallinen olo Alkossa, myyjäkin katsoi hienon arvostavasti.

Kävin elämäni ensimmäisessä taloyhtiön kokouksessa. Oli sen verran viihteellinen tilaisuus, että katson saavani vastikkeelleni entistä enemmän vastiketta. Paikalla oli mm. asianajaja, joka kertoi kahdesti tai kolmesti työkokemuksensa määrän vuosina, varoitteli meitä kaikkia vahingonkorvauksista ja jossain vaiheessa kaivoi lompakostaan seteleitä ja lateli ne isännöitsijän eteen pöydälle. Jos vaikka miettii vanhoja tv-luvan aikoja, ja mitä vaikkapa keskivertokesäkuun ohjelmistosta on tullut kulloinkin pulitettua tarkastajan pelossa, olen hyvin tyytyväinen sijoitukseeni.

Oli ihanaa kuunnella todella pitkä ja perusteellinen kertomus tulevasta piha- ja julkisivuremontista. Nautin joka hetkestä. Kerrotut asiat olivat niin konkreettisia, järkeenkäypiä, hyvin perusteltuja, omakohtaisesti kiinnostavia ja jopa historiallisesti kiehtovia. 1500-luvulla tässä on ollut jonkinlainen kosteikko ja joku senaikainen rakennus, ja koska senaikainen tori on usean sadan metrin päässä, olimme siis syrjäistä laitakaupunkia.

Oli myös mukavaa, kun paikalla oli erilaisia ihmisiä. Vanhoja ja nuoria. Tunsin yhden naisen ennestään, tai ainakin luulen tavanneeni kerran. Tapaan nykyään aivan liian vähän ihmisiä muuten kuin työni kautta. Tilanne on ollut sama jo vuosikausia, enkä tee juurikaan mitään sen muuttamiseksi.

Nyt vakava vaatekaappikatsaus.

Olen lähdössä sukuloimaan ja kaveroimaan ja lomailemaan. Näen perhettäni, (johon lasken mukaan myös tämän kaverin) melko harvoin, ja yleensä aina kesällä. Olen innoissani ajatuksesta että pääsen metsään, polttamaan järjettömän kokoista kokkoa aamuyöhön asti, värjöttelemään nihkeään mökkiin sadesäällä, juhannustansseihin järven rannalla olevalle lavalle, terassille juomaan valkoviiniä ja vichyä, vieraaseen mutta tuttuun kaupunkiin. Tulee sellainen viikko, josta unelmoi koko talven. Unelmissani minulla on sandaalit, keveitä hulmuavia hippipaitoja, kuviollisia mekkoja, shortseja, kaprihousuja. Sitten toisaalta mietin, että näen kaverini piitkän ajan jälkeen, ja luuleekohan hän, että minulle on nykyään tyypillistä pukeutua khakinvärisiin kaprihousuihin ja valkoiseen pellavapaitaan tai vaaleansinisiin farkkushortseihin ja keltaiseen toppiin, jossa on sievä nappilista edessä ja pienet puhvihihat niinkuin Lumikilla? Luuleekohan hän, että en ole enää se sama ihminen, joka pukeutui lähinnä mustaan ja valkoiseen, ja joskus vähän siniseen, muttei koskaan sinisiin farkkuihin, koska ne olivat niin mainstream? Pitäisikö minun siitä syystä pitäytyä myös kesällä enemmän sen pahan äitipuolen tamineissa? Entä jos törmään yläasteen ihastukseeni, ja hän ei tunnista minua, koska näytän vähän auringon takia punottavalta ja onnellisesti hymyilevältä yksinhuoltajaäidiltä?

Miten olla yhtä aikaa tosi viilee exnahkahousumustabarettigrungegootti, ja samalla käyttää kaikkia trendikkäitä kesäunelmavaatteitaan?

Toisaalta aina kun lähden reissuun, mihin tahansa reissuun, haaveilen, että minulla on tosi vähän tavaraa matkassa. Erityisesti nykyisin, kun minulla ei ole riuskaa miestä nostelemassa tavaroita takakonttiin ja sieltä pois. Ihan vain pari vaatetta olisi hyvä, sellaisia paitoja joita voisi pitää rantamekkona ja pillifarkkujen kanssa ja yöpaitana. Reissun viimeisenä iltana tuommoinen paita käytännössä hiutuisi puhki, eikä sitä tarvitsisi kantaa kotiin asti, ja ensi kesänä olisin oikeutettu Ihan Uuteen Kesäpaitaan.

Ainakin kaksi tuollaista monikäyttöpaitaa löytyy, toinen vuodelta 2007 ja toinen tältä keväältä, ja mietin, että yhdelläkin pärjää, mutta kummalla. Voisin mökillä huuhtaista sen aina järvivedessä ja kuivattaa rantakoivikossa. Lisäksi mukaan yksi kesämekko, sellainen, jolla voi käydä tansseissa ja terassilla ja Kiasmassa. Mutta mikä niistä neljästä? Mikä viidestä neuletakista? Vai se farkkutakki, joka on ihan ok kesätakki, mutta vähän outo työpäiviksi. Onko se riittävän lämmin ja mukava teltassa nukkumiseen, jos se on ainoa pitkähihaiseni?

(Tiedän toki, mikä olisi käytännöllistä, mutta minusta ei tule ikinä sellaista matkailuautoihmistä, jolla on reisitaskuhousut ja fleecetakki ja Suomen Luonnonosuojeluliiton hyvälaatuinen ja kestävä t-paita.)

Entä kaikki ne ihanat vaatteet, jotka tällä tekniikalla jäävät kotiin, ja jotka eivät sitten pääsekään mukaan toteuttamaan kesäunelmaani? Mitä ihmettä ne siellä piironginlaatikossa tekevät, jos ei nyt, niin koska sitten? Entä ne avokkaat, joilla on älyttömän hyvä kävellä myös mukulakivikaduilla ja jotka näyttävät hyviltä myös pillifarkkujen kanssa, pitäisikö ne jättää kotiin, jos kerran on pakannut täydelliset sandaalit ja converset jotta on tarvittaessa rock-uskottava ja urheilua ja patikointia varten kävely- ja/tai juoksulenkkarit ja crocsit outoja rantavesiä varten ja ne vaaleanharmaat kesäkengät, jotka näyttävät tosi hyvältä mekon kanssa ja joita tulee excelin mielestä liian vähän käytettyä kun ne eivät ole viidessäkään vuodessa vielä paljon halventuneet ja ne toiset sandaalit, joita pitäisi myös käyttää, tai excelini pillastuu, ja niitä nyt ei ainakaan käyttäisi kuin kesällä ja lomalla, koska ihan pikkaisen repsottavat kärjestä, ja sitten olisi vielä todellä monikäyttöiset balleriinat, jotka on nimenomaan suunniteltu hauskoissa tilaisuuksissa väsyneillä jaloille ja jotka taittuvat kivasti vaikka taskuun.

Joitain vaatteita ja kenkiä tulee tosiaan käytettyä vain kesäisin, hyvin lyhyenä aikana, ja minulla on vähän huono omatunto siitä, että omistan suhteessa niin paljon kesävaatteita. Haluaisin olla järkevä ja taloudellinen, ja suunnata vaatebudjettini excelini viitoittamalla tavalla, ja tällöin minun pitäisi ostaa kaikkein eniten eleettömiä farkkuja ja suoria housuja ja mustia toppeja ja harmaita neuletakkeja ja hyvin istuvia alusvaatteita ja matalakantaisia kenkiä. Kesähepeneissä on mukana paljon enemmän unelmia.

Löysin itseni eilen vaatetusliikkeestä. Se oli vahinko, ihan vain sosiaalinen toiminto, enkä oikeastaan tajunnut asian johtavan toiseen, ja minut vaatetusliikkeeseen. Tajusin jo mennessäni, että tapahtuman funktio on pielessä, vaikka se muuten olikin ihan hauska idea.

Ryhdistäytyin, tein mentaalisen katsauksen Exceliini, ja muistutin itselleni elämän perustotuudet. En tarvitse enää yhtään kesävaatteita, koska nykyisetkään eivät mahdu kaikki yhtä aikaa sadan käytössä olevan vaatteeni joukkoon. Yritän kovasti käyttää ensin loppuun valkoiset pellavaiset kaprini ennen kuin siirrän tilalle varakaapista ne khakinväriset. Henkisenä evakuointisuunnitelmana hoin mielessäni mantraa, että todistettavasti vaatekaappini kaipaa lisää vain ja ainoastaan mustia paitoja (sekä arki- että juhlakäyttöön). Ei siis mekkoja, ei kolmatta farkkuhametta (käytän vain yhtä, vaikka se toinenkin on ihan hyvä, huomasin eilen), haaremihousuja, ei printtikuosisia toppeja (no ehkä jotain oikein kivan muotoisia voisin aina harkita. Tai jos tulee vastaan täydellinen mekko). Ei neuletakkeja, paitsi ehkä yksi musta. Ei edes farkkuja, niin uskomatonta kuin se onkin. Minulla on nyt kahdet farkut käytössäni, ja muutamat talvekkaammat kaapissa. Käytössä olevat ovat hyvänmallisia ja ehjiä, ja en ylipäänsä käytä edes kaksia farkkuja yhtäaikaisesti, edes talvella. Minulta vaatii suunnatonta mielenlujuutta vain odottaa tyynesti, että farkunpersaukset kuluvat puhki, ja vasta sitten kävellä 650 metriä lähimpään KappAhliin ostamaan uudet. Pelkään, etten löydäkään hyvinistuvia farkkuja enää, jos en koko ajan tarkkaile sellaisten satunnaista ilmiintymistä kaupan hyllylle.

Kyllä, tämäkin on addiktio. On hullua haluta, että vaatteet kuluisivat, vain jotta saisi ostaa.

Tuo perusteeton vaatteiden löytymättömyyden pelko johtuu myös ylipainosta. Olen laihtunut sen verran, että minun pitäisi jo pystyä luottamaan siihen, että farkkuja löytyy. Paitojen suhteen olen niin ranttu, että pieni tarkkaavaisuus sallittakoon vielä toistaiseksi.

Suunnattomaksi onnekseni en eilen löytänyt kohtuullisenkokoisesta ostoskompleksista yhden yhtä itseäni miellyttävää vaatetta. Dodged the bullet. Toisaalta olisi varmaan myös hyvin onnellinen, jos olisin löytänyt kohtuullisenhintaisen mustan terassipaidan. Unelmassani minulla on juuri sellainen. Myös talviunelmassa.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Fire in the sky.

Sataa ulkona. Sateen ääni aamuisin tekee minut vieläkin vähän levottomaksi ennen kuin herään. Onko pyykit jääneet yöksi ulos? Onko räystäät tukossa? Kukkapenkit lanassa?

Eilen muistin mennä iltakävelylle. Mikään ei auta tuohon niskaan niin hyvin kuin sen liikuttaminen. Ainolan puistossa kasvaa monta samaa kasvia kuin vanhassa pihassa, Eniten kuitenkin pidän niistä kohdista, jotka ovat vähän unohtuneet. Niissä ruohoa ei leikata ja leinikit ja vuohenjuuret rehottavat.

Diivalla oli viikonloppuna toinenkin esiintyminen, sen ensimmäisen ja vaikean jälkeen. Se meni hienosti. Uskomattomasti kokoaa itsensä tuo nainen. Oli ihanaa istua kuuntelemassa. Ystäviä tuli paikalle, ja oloni oli onnellinen ja kotoisa.

Minäkin alan taas olla koossa minimeltdownini jälkeen. Oloni on ollut paitsi ärtynyt, vähän tyhjä. Nyt minulla ilmeisesti on ollut riittävästi aikaa ja tilaa ajatella omia ajatuksiani, ja olen niihin ehkä jo vähän kyllästynytkin. Tämäkin siis varmasti on asia, jonka voin kääntää voimavarakseni.

Eilen iltakävelyllä pysähdyin ja katselin voimalaitokseen virtaavaa vettä. Illalla se sitten pulppusi näppäimistölle. Ehkä nyt on se aika, että jaksaisin kirjoittaa enemmän. Ainakin siihen on tilaa enemmän kuin ennen.

Hormonaalisilla vaihteluilla on aivan varmasti vaikutusta mielialaani. Niin pitää ollakin, koska olen nainen, ja naisilla on hormooneja ja mielealanvaihteluita ja ne ovat ailahtelevia ja oikukkaita ja muuttavat mielipiteitään ja yhtenä päivänä rakastavat ja toisena eivät eivätkä tiedä miksi. Naisena olo ei varmasti tee elämää helpommaksi, mutta ei se silti mikään valuvika ole. Puolet maailman ihmisistä ovat naisia.





lauantai 13. kesäkuuta 2015

I fear rivers overflowing.

Niskani on kipeä, todella kipeä. Pää ei käänny, ja aivan tulehduksen oloa. Mietin niitä ihmisiä, joilla on aina niska kipeä, ja että onkohan minulla nyt ns. miesflunssa-tyyppinen niskakipu. Että kun kerrankin vähän kolottaa, olen ihan kuoleman kielissä.

Torstaina oli huono päivä. Podin yleismaailmallista merkityksettömyyttä, hiipivää alemmuudentunnetta, petollista homssuisuutta, hiljaista raivoa, vähän epätoivoa ja ylimalkaista pettymystä. Turhautumista. Purin siitä illalla osan nalkuttamalla kotitöistä tyttärilleni, mikä saattaa kuulostaa huonosti valitulta sijaistoiminnolta. Objektiivisesti ajatellen ja vallitsevia olosuhteita tarkastellen totean, että joskushan se pitää nalkuttaakin. Vaihtoehdot näyttävät olevan se, että joko kahlaan paskassa ja yritän olla tarttumatta kiinni suihkukaapin tahmeisiin seiniin kuin kärpänen paperiin karjakeittiössä, nalkutan tai siivoan itse.

Koska minulla on edelleenkin kansantalouden kannalta oleellisen kasvatustehtävän viime metrit meneillään, valitsen näistä siksikin vaihtoehdon nalkutus. En suinkaan ole pelkästään laiska - nalkutus on mielestäni ikävämpää kuin siivoaminen. Minulla ei kuitenkaan ole ollut ylenmäärin aikaa ja tarmoa siivota itse niitä asioita, jotka on sovittu tyttärien vastuulle. Tuntuu oudolta tulla yhdeksän tunnin työpäivän jälkeen kotiin, (jossa notkuu kaksi täysi-ikäiseltä näyttävää nuorta ihmistä, joilla ei ole ollut päivän aikana mitään velvotteita), raivata keittiöstä tilaa ruuanlaittoa varten, käydä kaupassa, viedä roskat, valmistaa ruoka ja siivota keittiö sen jälkeen, koko ajan kahlaten pölykeskittymissä ja murusissa. Myös kylppärin saisi joku pestä, koska niin on sovittu.

Tämä menee osittain vielä muuton ja rutiinin puutteen piikkiin. Vanhassa kodissa asiat jotenkin sujuivat eri tavalla. Pölyllä oli enemmän nurkkia missä lymytä, ja keittiössä enemmän tasoja kasata likaisia astioita. Astioita oli myös enemmän, nyt niitä on vain rajallinen määrä, joten ne myös loppuvat.

Silti, myönnän päästelleeni vähän höyryjä varaventtiilistä.

Ja kyllä ne ovat tehneetkin jotain myös viime aikoina, jonkin verran, mutta kaipaisin tuon ikäisiltä jo sellaista kokonaisvaltaisempaa vastuullista otetta yhteisen elinympäristömme hallinnointiin.

Nalkutuksen lisäksi en tehnyt muuta. En avautunut tänne tunnoistani mielialakäyrän notkelmakohdan ollessa akuuteimmillaan. En muistaakseni erityisesti valittanut kellekään. En etsinyt sopivaa syntipukkia. En tehnyt mitään suunnitelmaa, excelöinyt yhtään. En siivonnut vaatekaappiani enkä aloittanut uutta rajoittavaa diettiä. Erityisesti töissä olin ihan normaalisti. Illalla stuin, katsoin ehkä telkkaria. Pidätin pahaa oloa sisälläni kuin hengitystä veden alla ja menin nukkumaan synkkänä mutta luottavaisena. Tämäkin menisi ohi.

En edes syönyt suklaata, tai muutakaan makeaa. Mietin sitä kyllä ohimennen kauppaan mennessäni, mutta ajatus suklaansyömisestä tuntui jotenkin kaukaiselta ja naurettavalta. Sekö tähän muka auttaisi?

Tuo kuulostaa varmaan juuri sellaiselta tavalta toimia, jota nimenomaan ei suositella. Pitäisi puhua suunsa puhtaaksi. Nostaa kissa pöydälle. Pitäisi hakata nyrkkeilysäkkiä tai mennä korkealle kukkulalle huutamaan ja kiroilemaan.

Olen silti sitä mieltä, että juuri minulle tekee hyvää välillä pidättää hengitystä. Oppia sietämään sitä, että joskus on selittämätön paha olo. En voi heti alkaa ölisemään itselleni jotain hyvitystä asiasta, vaatimaan kanssaihmisiä kompensoimaan sen jotenkin. En aina edes tiedä mikä kissa pitäisi kulloinkin napata lähempään tarkasteluun, ja onko se edes kissa vai joku pitkäsorminen yöeläin, ja olisiko siitä lopulta mitään hyötyä. Kenen kissa tämä on?

Ehkä vielä opin muuttamaan oloni joksikin luovaksi tai lähtemään lenkille. On saavutus pystyä lakonisesti toteamaan, että tänään vituttaa.

Eilen heräsin, enkä muistanut koko potutustani. Sitten tapahtui jotain hassua niskassani, noidannuoli kaularangassa tai muuta poikkeuksellista, ja olenkin potenut siitä asti. Ehkä sisäinen paha oloni purkautui fyysisenä kipuna. Todennäköisemmin tämä johtui siitä, että sinnittelin töissä päivän ilman kotiin jääneitä lukulaseja.

Kipu teki minut eri tavalla artyiseksi. Murisin ihmisille, jotka tuntuivat kaikki kinuavan jotain. Etsin rauhallista paikkaa tehdä töitä yksin, en oikein onnistunut. Iltapäivässä oli keskimääräistä isompi jännitysmomentti. Pelkäsin yhden asian suhteen, että intuitioni olisi mennyt vikaan. Homma alkoi teknisillä ongelmilla ja takellellen. Kahden tunnin kuluttua koin kuitenkin, että olin tehnyt oikeita valintoja, vapauttanut ilmaan paljon sähköä ja energiaa.

Olin helpottunut hervoton, nälkäinen, koska en ollut ehtinyt syödä, ja edelleenkin niskani oli sietämättömän kipeä eikä pää kääntynyt.

Siitä tunnelmasta siirryin Diivan esiintymiseen. Likka oli kovassa paikassa - esiintyi epävarman bändin kanssa, olemattomalla soundcheckillä, harmissaan. Tiesin kaikki tilanteeseen liittyvät rasitteet, mutta ne eivät Diivan käytöksessä ja esiintymisessä millään lailla näkyneet. Olen niin ylpeä, ja tietenkin haluan nähdä siinä myös itseäni. Kovalla tahdolla poimitaan nurkkaan kierimässä oleva pää kainaloon ja sitten nainen tekee mitä naisen on tehtävä. Kaunomieli on samaa puuta, joskus ihan absurdiuteen asti. Sillä on hyvät ja huonot puolensa. Meidän pitää oppia olemaan oikeissa tilanteissa armollisempia itsellemme.

Kaunomieli hyppäsi eilen junaan kohti seikkailuja. Koska hän voi aina tarvittaessa kaivaa takastustaan sivupersoonansa "Tarja, 45-vuotta", hänellä on tarkka aikataulutettu suunnitelma seikkailustaan, enkä ole yhtään huolissani. Aivan varmasti tapahtuu myös suunnittelematonta hauskaa.

Tuonikäisenä minulla oli korttipakka, ja aina risteyksessä pysähdyttiin ja korttia nostamalla katsottiin, mennäänkö oikealle vai vasemmalle. Ensi viikolla tapaan sen ihmisen pitkästä aikaa.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Please hurry why don't you come back.

Tunnen tarvetta täsmentää, että kirpparilöytöni odottaa kaapissa nimenomaan tilaisuutta, jossa pyrin olemaan mahdollisimman autenttinen Hyacinth Buckét, enkä suinkaan tule käyttämään ko. asua työ- tai rippijuhla-tilanteessa, saatikka teemaltaan vapaissa vapaamuotoisissa illanistujaisissa. Se on siis ikäänkuin kostyymi. Kuuden euron hinta oli sellainen, että se kannatti ostaa kaappiin odottamaan tilaisuutta, jota en vielä tiedä olevan materialisoitunut.

Materiaalisoituukohan tilaisuudet edes?

Tunnen tarvetta myös tunnustaa, että asu, jota käytin onnellisena morsiamena vuonna 2000, oli jotenkin samanoloinen, vaikka se olikin allymcbealjakkupuku, ja siis ratkaisuna paljon tyylikkäämpi. Väri ja materiaali täsmäävät liian hyvin. Ei pilkkuja. Hirvittää vieläkin.

Ajelin tänään töiden jälkeen vanhan kotini suuntaan. Kuitenkin vähän ohi. Tunsin geografaalista hämmennystä. Minusta tuntui koko ajan, että menen väärään suuntaan. Palaan väärään suuntaan kun en mene sinne. Tajusin myös kuvitelleeni koko ajan, että kun juhannuksena lähden ajamaan kohti isäni savusaunaa, lähtisin matkaan vanhasta kodista. Asiallahan ei ole mitään merkitystä, enkä olisi nytkään juhannusaatonaattona eksynyt, mutta koko ajan pääni on kuin keittiön kaappi, josta kerta toisensa jälkeen löytyy lisää osia monitoimikoneeseen, jonka moottori on hajonnut jo aikoja sitten.

Kiire. En ehtinyt tänään salille. Tai olisin, kymmenen minuuttia sitten, mutta menisi kaiken kaikkiaan liian myöhäiseksi. Olen tehnyt töitä kiireisenä, niin paljon ja niin hyvin kuin suinkin ennätin, hakenut Diivan leiriltä, löytänyt vihdoin hänelle citymarketista kengät, joista hän on puhunut jo kolme vuotta (kiilakorkoiset kesäkengät, ne täydelliset). Tehnyt ruokaostoksia, tehnyt ruokaa, tehnyt opiskelujen etätehtävän, päivittänyt excelini. Tyttäret kattoivat ja tyhjensivät.

Ehkä olisin ehtinyt salille, jos en olisi sanonut Diivalle mitään siitä, että ne kengät ovat nyt mitä todennäköisimmin citymarketissa. Olisimme vain tyynesti odottaneet seuraavat kolme vuotta, ja minä olisin saanut tunnin ja vartin saliaikaa.

Ihan oikeasti, en tunne yhtä nirsoa kengänostajaa kuin Diiva. Lisäksi kenkiä ei usein edes löydy hänen kokoaan. Oli hyvin tärkeää käydä yhdessä kenkäostoksilla juuri tänään.

Eilen ehdin siivota yhden piironginlaatikon, joten tänään en kai saisi valittaa siitä, että on kiire, koska joskushan sekin aina on. Kaikilla on kiire, ei vain minulla. Monilla on paljon kiireempi, ja paljon tärkeämpiä ja vaikeampia asioita tehtävänä kuin minulla.

En vain ole varma, mitä siitä seuraa, jos me kaikki nyt oikein kovasti kiirehdimme, ja vielä vähän kiiremmin. Vähän pelkään, ettei mitään erityistä.

Lomalla saatan olla kiirehtimättä.






sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

My Royal Doulton with hand painted perrywinkles.

Syön jälleen. Kokeellinen ja vääräoppinen paastoni kesti noin kuusi päivää. Paino heilahti alas 4,3 kiloa, minkä varsin hyvin tiedostan olevan mahdollisen hetkellinen ilmiö, kuten kaikki muutkin aiemmat painonheilahdukseni tuohon suuntaan, mutta ajattelin asian ehkä kiinnostavan teitä. Muina havaintoina ihoni on aivan erilainen kuin vielä viikko sitten, ja maksani on selkeästi saanut tehdä kaivatun kevätsiivouksen - kerralla nurkista ulos kaikki vanhat glykogeenit, pintojen puunaus, ja uudet sisään vasta sitten.

Minulla ja maksallani on läheinen suhde.

Toivon erityisesti tämän kokemuksen tönäisevän suhdettani ruokaan taas piirun verran arvostavampaan ja kohtuullisempaan suuntaan. Että vähempikin riittää, ja että ruoka itsessään on nautinto, ei vain jälkiruoka.

Luulen, että otan paaston tavaksi ja ensi kerralla suunnittelen ajankohdan vähän paremmin. Ja olen oikeaoppisempi. Omaan track recordiini verraten olen silti ihan tyytyväinen suoriutumiseeni. Tämä tuntuu minusta hyvin luonnolliselta tavalta toimia. Minulla on aina ollut kesäisin joku sellainen kausi, että ruoka vain ei mene alas n. viikkoon, taipumus on ollut vahvempi tai lievempi. Nuorena muistan, että join jonkun viikon vain omenamehua ja yritin kyllä syödä, mutta se ei onnistunut. Nyt siis vain en enää rimpuile vastaan.

Nyt kun syön, voin olettaa pystyväni tänään tekemään muutaman ns. paperiasioihin liittyvän toimenpiteen, ohentamaan Diivan latvoja turvallisesti ja suhtautumaan elämään muutenkin älyllisenä toimintona.

Kävin eilen siellä oudolla kirpputorilla, josta aina löytää etsimänsä. En itse etsinyt mitään, mutta kun tämä



tuli vastaan, luulen, että minulla siis on sille käyttöä lähiaikoina. Sisäinen Hyacinth Buckét'ni voi nyt ryöpsähtää pintaan milloin tahansa!

Kaunomieli etsi kesäpaitoja. Olisin löytänyt niitä hänelle n. kuusi, mutta eivät kelvanneet. Ehkä vain luulin tietäväni, mitä hän etsi. Kirpparointi on silti hyvin hauskaa.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Within temptation.

Tämä ei nyt ehkä mene ihan oikeaoppisesti. Melko hyvin kuitenkin.

Ilmeisesti paastoni kantava teesi on lähinnä "syön vain ilmaisia lounaita".

Tänään en ole syönyt lounasta. Paitsi ihan pienenpienen sitruunasorbetin. Sehän on lähinnä vettä ja sitruunaa, jota paastojuomassakin on. Ja ihan vähän sokeria. Sitäkin on paastojuomassa.

Äsken kävin lähikuppilassani nauttimassa seurasta. Nesteytin itseäni tuopillisella soodaa, jossa oli ihan vain pienenpieni lasillinen kuivaa valkoviiniä seassa. Sehän on melkein kuin etikkaa, joka on melkein kuin Molkosania, joka on terveystuote, eikö?

Sitten ilmeisesti täysin käsittämättömästi horjahdin kaidalta tieltä, ja tilasin ihan pienenpienen kahdentoista sentin Cabernet Sauvignon & Syrah -tuotteen, mutta baarimikko ei millään hennonut jättää pullonpohjalle helmeä kuivamaan, josta seurasikin sitten melko iso lasillinen. En kuitenkaan sortunut tulemaan kotiin grillin kautta.

Olen laittanut Kaunomielelle paistettua broileria ja haistellut myös hänen iltapalalihapiirakkansa jälkihöyryjä. Ihan hyvin tämä menee. Diiva on kaverilla.

Jostain syystä olen suorastaan koukuttunut tähän. Haluan tehdä nuo kaikki ruuat, nyt heti! Erityisesti sen Cheese and Mac -jutun, ja raakakakkua.

Lisäys.
Huomasin äsken, että en ollut laittanut iltarientoon lainkaan ripsiväriä. Luomiväriä ja kahdenlaista rajausta kyllä. Olisi saattanut jäädä huomaamattakin.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Desperado.

Sisäinen heijatuu ulkoiseen, niin käy myös eksistentiaalisissa kriiseissä.

Jotta hätä olisi tämän näköinen, kävin vaa'alla, ensimmäistä kertaa pariin viikkoon. En oikeastaan tiedä, miksen ole eksynyt vaa'alle viime aikoina. Jokin alitajuinen itsesuojeluvietti on kai johdattanut polkuni piirongin ja pyykinkuivaustelineen välisestä uomasta suoraan vällyjen väliin aamukahvia juomaan sen sijaan, että olisin pysähtynyt askeleen verran oikealle pit stoppiin, joka ilmoittaa numeerisesti henkilökohtaisen universuminosani kurssikehityksen.

Ihan vain pari kiloa tullut lisää. Ei mitään radikaalia. Paitsi, kun sitä tarkastelee sen tietoisuuden kelmeässä valossa, että olen ihan oikeasti luullut harjoittavani leppeää kohtuutta ja ihan kevennellyt, joten eihän tässä olisi pitänyt muuta potentiaalista mahdollisuutta olla kuin väistämätön painon tippuminen.

En edes syönyt viikonloppuherkkuja! Paitsi ylioppilasjuhlissa. Ja kahdesti söin ulkona, mutta toisella kertaa jäi oikeastaan nälkä, ja meksikolaisessa ruuassa on niin paljon mausteita, että sehän polttaa ylijäämäkalorit mennen tullen, paitsi että tuo oli hyvinkin mieto annos. Niin ja ne englanninlakritsit, viime viikolla löysin niitä TAAS autosta, ja sitten sunnuntaina piti katsoa Pianisti, ja se on niin järkyttävä, ettei siitä selviä ilman karkkia. En pidä suolakurkusta, se olisi kyllä sopinut teemaan.

Ja söinhän minä sellaisen pitkulaisen rasian Fazerin Siniä konvehtejakin, kun tulin lahjotuksi.

Kaikki tämä siis ajanjaksona, joka tajuntani julkipuolella tarkasteltuna on ollut viktoriaanisen hillitty, estoinen ja niukan järkiperäinen.

Ylioppilasjuhlat ovat mainio keksintö, jos on edellisenä iltana juonut kaksi erilaista coctailia, erinomaista rommia ja kolme olutta. Voileipäkakut ovat mainio keksintö, ja se, että täytekakkuja voi tehdä useaa eri makua.

Eilen menin luontaistuotekauppaan. Siellä on myyjä, joka joskus tuntuu lukevan ajatukseni. Sellaisissa tilanteissa haluaisin olla valaistunut, eettinen, itsekuria ja lempeää elämänviisautta huokuva vanha sielu. Oloni oli lähtökohtaisesti jo aika lannistunut, kun kyykistelin painonhallintahyllyn edessä ja kuulin takaani pettymystä huokuvan "tarvitsetko apua".

Et arvaa kuinka paljon. En edes yrittänyt selittää mitään "puhdistautumisesta" tai "kehon tasapainosta". Paastota pitäisi, koska syömistä ei voi jatkaa. Mitä vaihtoehtoja?

Mehupaasto tai siirappipaasto. Ei niitä oikeastaan muita ole, jos erityisesti haluan ostaa jotain paastotakseni. Jotkut toteuttavat paaston siten, että vain lakkaavat syömästä, mutta koin nyt tarpeen jonkinlaiselle monetaariselle rituaalille, joka sitouttaisi minut ideologiaan.

En pidä mehuista, en erityisesti juuresmehuista. Ja niitä oli niin monenlaisia ja hankalia ja pitäisi tietää tarkalleen mitä milloinkin. Olen katsonut vierestä raavaiden äijien mehunjuontia, ja se ei näytä riemukkaalta puuhalta.

Siirappi taas tuo positiivisia mielikuvia. Lähinnä pannukakuista. Minulle on oikeastaan ihan sama, mitä kaikkia hienoja hivenaineita juuri tässä siirapissa on mukana luontaisessa muodossa tai miten mukaan puristettava sitruunamehu hivelee sisuskalujani osmoottisesti. Tarvitsen vain jotain joka huonolla hetkellä estää minua pyörtymästä eikä sisällä erityisen paljon lisäaineita. Jonkin päätöstä konkreettisemman.

Puristelin mukavan metallista siirappitönikkää käsissäni ja kysyin "onko tämä hyvää ainetta?" Toistin kysymyksen kahdesti (koska se on minulle geneettisesti oleellista), ja sain vastaukseksi pyöreähkön "kyllä sitä paljon menee". Mitä ilmeisemmin myyjä itse oli mehumiehiä. Ei se mitään. Tällä mennään.

Nyt olen sitten juonut siirappivettä. Vihreää teetä ja detox-teetä. Persiljavettä. Hätätilanteita varten on myös omenatuoremehua. Tämä on kuitenkin vasta loiva laskeutuminen paastoon, koska olin työperäisistä syistä tänään suorastaan pakoitettu syömään pariloitua lohta, remoulade-kastiketta, tapaksia ja vähän perunoitakin. Niissä oli juustoa. Valtavan hyvää. En valita. Vaaka on jo tehnyt niin minunkin puolestani.

Kehoni on hyväksynyt ajatuksen paastosta tyynesti. Aamulla join ihan vain pienen kupillisen murukahvia, en lainkaan oikeaa. Päivällä 2 tai 3 kuppia mustaa. Paljon teetä. En ole mitenkään erityisen päänsärkyinen. Vähän oli keskittymisvaikeuksia, mutta niistä hetkistä selvisi kurtistelemalla kulmiaan entistä tarmokkaammin.