torstai 27. joulukuuta 2018

The fat cats had a heart attack.

Työpäivien pitäisi olla huokoisia. Huokoisuus tekee työpäivän jälkeisestä palautumisesta helpompaa. Palautuminen, päivittäinen sellainen, tekee elämästä laadultaan sellaista, että sitä jaksaa elää.

Latasin kokeeksi sellaisen Cockoo-sovelluksen, joka muistuttaa pitämään taukoja kesken työpäivän. Tauot ilmestyvät kalenteriini (jopa kännykkääni, jos niin haluaisin), ja tämän tästä saan herätteen tehdä kolme liikettä jotka oikaisevat ruotoani, aktivoivat istumisesta paakkuunteina lihaksistojani, hierovat aivolohkojani toisaan vasten kummallisia epämuotoisia liikepareja toistelemalla. Osa tauoista on kuulemma mindfulnessia, mutta en ole vielä edistynyt sinne asti.

Tunnen kyllä kummallista täyteläistä mielenrauhaa, kun jumpparina toimiva Markus Pöyhönen hymyilee vinosti pörhöisen ja pöyhityn harjastukkansa alta ja vielä vinkkaa toisella rintalihaksellaan kameralle ihan vahingossa. Kyllä, ymmärrän, että ihmiselle tekee hyvää pitää ajatuksenmittaisia taukoja työpäivien lomassa.

Seuraavalla mindfulnes-tauollani selaan nämä.

Kaikki nuo ketjun meemit (opettelen uuden sanan käyttöä) eivät ole oikeastaan kovin hauskoja tai osuvia, mutta tulen silti kumman hyvälle tuulelle. Epäilen myös, että Aquaman ei ole laadukas elokuva, mutta arvelen silti, että se on silti katsomisen arvoinen.

Tauot ovat asia, jota en ole osannut ottaa haltuun ennen tätä ikää. Onhan taukoja elämässäni ollut aiemminkin, mutta olen niissä aina mennyt minkä tahansa muun kuin itseni ehdoilla, mikä tekee tauoista jotenkin enemmän suorittamista kuin ihan vain tauko, jonka pitää omaksi palautumisekseen.

Tein joulutauon aikaan aluksi melko paljon ruokaa, ja sen jälkeen pidin ansaitun tauon ruuanlaitossa. Olin suunnitellut jouluna käveleväni pimeällä hautausmaalla viemässä kynttilöitä siihen kynttilämereen, joka on muualla haudatuiden muistolle. Tein lopulta senkin, porukalla, vaikka hektisestä alusta johtuen vasta joulupäivänä. Veimme kaapeistani löytyneet kaksi kynttilää, toinen muovinen ja toinen kaunis lasinen, en yhtään muista milloin olen nuo ostanut. Määrä ei vastaa muistelemieni vainajien määrään, mutta ehkä se ei ole niin tarkkaa. Lisäksi aina otan jonkin epäonnisesti sammuneen kynttilän ja sytytän sen uudelleen. Koen siinä jotain hämärää vertauskuvauksellisuutta. Nyt keksin lisäksi uuden jouluperinteen. Otin kynttilämerestä kaksi loppuunpalanutta lasista kynttilälyhtyä mukaani ja kierrätän ne ensi vuodeksi. Vähemmän muoviroskaa.

Eilen jaksoin pitkästä aikaa punttisalille. Siellä oli lähinnä vain naisia. Veivasin vähän harteitani ihan yleisen puolen ylätaljan kanssa (yleensä minua vähän ujostuttaa mennä sinne punttimasojen joukkoon), mutta jalkaprässiin piti mennä naisten salin puolelle, kun en ainakaan tunnistanut laitetta avaramman salin puolen vempaimista.

Naisten sali on pieni ja tiivistunnelmainen. Meitä oli siellä neljä totista ährääjää, saatoin olla nuorin. Siinä me sitten katu-uskottavan näköisinä laitoimme raudan tottelemaan, kukkatrikoissamme ja oikeista liiviliikkeestä ostetuissa urheilurintsikoissamme. Kolmella meistä oli pieni ja iän myötä vähän reunoista suttaantunut pikantti tatuointi. Kaiuttimista soi tämä:



Se oli aika mukava tunnelma.

tiistai 25. joulukuuta 2018

Me myself and I.

Tänä jouluna joulumörkö ei vieraillut. Kaikki sujui ihan helposti ja mukavasti. Valssimies pilkkoi rosollin ja suolasi kalan, ja se on kuulemma hyvää. Rosolli oli raikasta. Ehkä olen kanavoinut suurimmat suorittamisen tarpeeni nykyisellään päivätöihini. En tiedä, miten palkitsevaa se loppupeleissä on. Kanavoin vastaavasti liian vähän asioita pään sisäiseen elämääni, ja myös siihen, mitä päästäni pursuaa näppäimistölle. Minua on alkanut nolottaa se, miten olen pääni sisässä vaahdonnut itselleni, ja pääni ulkopuolella vähän muillekin, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on. Kun näköjään voin olla kovin pitkiä aikoja kirjoittamattakin, ja mitään ei tapahdu. Maailma vain mataa menoaan.

Jouluruoka kuitenkin oli maittavaa, paitsi perunat. Niistä tuli suorastaan vähän huono olo. Yritin sellaisia uunissa paahdettuja, joissa oli valkosipulia. Ehkä ne eivät paahtuneet tarpeeksi, tai olivat liian öljyisiä. Kokonaisuutena ruoka kuitenkin maittoi. Kinkkukin oli mainiota.

Joulun jälkeen minä ja maksani aloitamme uuden elämän. On kiva, kun tällaiseen projektiin ei tarvitse ryhtyä yksin, vaan voi ottaa kaveriseen jonkun, jonka kokee läheisekseen, kuten maksansa. Karsin hieman hedonistisista tavoistani, näin olen päättämässä, ja keskityn viskeraalisen rasvan kuorimiseen minun ja maksani päältä. Teemme kaikenlaisia asioita joista me tykkäämme. Kuten käymme akupunktiossa ja välttelemme suklaata. Ehkä juomme enemmän vettä tai muita virkistäviä nesteitä. Ehkä vähemmän kahvia. Kossuruokalusikallinen iltaisin kuulemma ylläpitää maksassa mukavaa hyrinää, joka polttelee pienellä korvennuksella turhia rasvoja pois. Useampi ruokalusikallinen voi toimia väärään suuntaan. Elämäntapamuutoksena tuo lienee helpoimmasta päästä.

Tänään - jos vain jaksan, alan jo venymisen ja vanumisen kohti ääripäitäni alaspäin katsovan koiran tapaan. Käveleskelen ehkä talvisäässä ja koirastelen kotona, tai sitten käveleskelen vain salille ja koirastalen siellä. On se kummallista, miten venytteleminen salilla on jotenkin paljon helpompaa kuin kotona. Jokin niissä pölyisissä vinyylilattioissa, edc-popissa, kalseassa äänimaailmassa ja leikkaussalivalaistuksessa saa minut rauhoittumaan omien ruumiintuntemusteni äärelle helpommin kuin kotoinen ikea-mattoni ja joulunpehmoinen valaistukseni.

Jos kirjasto olisi auki - ja se hän tuskin on - lainaisin jonkin kirjan. Minun pitää alkaa lukemaan enemmän. Se venyttää päätä.

Näen unia, paljon unia. Jotkin niistä huolestuttavat, ja kyttään ysävieni facebook-päivityksiä uutisia odottaen. Menikö kaikki hyvin? Tapahtuiko jo jotain?

lauantai 22. joulukuuta 2018

Raskasta joulua.

Kippasin eilen ison lasin laadultaan keskivertoa, rotevaa luomuista punaviintä. Siinä samalla nielaisin kadotuksen kitaan kaikki työasiat, kuin pahan lääkkeen. Ne on nyt tapulteltu viideksi päiväksi, uusia tulee varmasti lisää tilaamatta ja pyytämättä ilman että erityisesti osoitan itse aloitteellisuutta asian suhteen.

Nukuin melko tiedottomassa tilassa ja heräsin siihen toteamukseen, että anoppi-roolissa esiintyvä henkilö olisi paikalla ehkä jo alle kahden tunnin kuluttua, enkä olekaan jo eilen leiponut maustekakkua, jota piti tarjota päiväkahvin kanssa. Lisäksi emme olleet siivonneet kuin edellisenä viikonloppuna pidettyyn näyttöön.

Sitten vasta siirryinkin viralliselle joulukiirevyöhykkeelle. Olen siis edistynyt - sisäinen odottajanaiseni, joka aina on kallellaan tulevaan, härppii jo kulman takaa asioita joista voisin stressata, malttoi odottaa jouluvapaan alkamista ennen kuin tein ensimmäisenkään jouluruokaexcelin, jossa on omissa sarakkeissaan tarjoilukokonaisuus, siihen liittyvät valmistusvaiheet (raksitettavine ruutuineen), koko ajan tarkentuva aikatulu ja ruokalajeista johdettu ostoslista.

Aamukahvin ja pukeutumisen lomassa aloitin monta eri hommaa yhtäaikaisesti. Puhtaiden pyykkien viikkaamisen, jotta löytäisin niiden alla todennäköisesti luuraavan vierasvuoteen. Tavaroiden, astioiden ja vaatteiden roudaamisen oikeille paikoilleen viikon pellossa elämisen jälkeen. Mm. olin siirtänyt kaikki talon tuikut ja kynttilät yhteen pöytään kuvitellakseni, että se on lämpöä huokuva takka. Valssimies eteni asia kerrallaan, etsi kakkuvuoan vintiltä, imuroi ja aloitti tiskaamisen. Minä pyöräytin kakkutaikinan uuniin ja aloittelin riisipuuroon sekä ylikiehuttamista että pohjaanpolttamista samassa ahtaassa tilassa tiskaajan kanssa.

Sitten Valssimies poistui pakollisen kuvioluistelun takia ja minä jäin paistamaan kakkua, siivoamaan, keittämään kahvia, polttamaan puuroa pohjaan ja hämmentämään rasvaisena lilluvaa tiskivettä viilentyneeksi. Kyllä tästä vielä kunnon joulu saadaan aikaiseksi!

Ajattelin kyllä ihan vain ryömiä tetsaamalla matalahkon aidan ali, enkä leivo rahkavoitorttuja, kun ne ovat oikeastaan ihan vain minun oma juttuni, ei kenenkään muun. Teen joskus toiste jos huvittaa, miksi pitäisi tähän samaan rytinään kun on kaikki muukin työn alla. Enkä tee itse lanttulaatikkoa, kun sekin on vain minun juttuni. Ostan. Tai en ehkä ostakaan, vaan teen palsternakkapyrettä. Yritän myös tehdä itse rosollia ensimmäistä kertaa. Jotain puhetta myös kalan suolaamisesta on ollut - tämä täytyy tehdä jotenkin leikkaussalimaisella hygieniatasolla, jotta kala-allergiset lapseni eivät vaurioidu. Ikinä en ole kalaa suolannut. Loimulohta joskus vähän.

Kyllä minä tämän hanskaan. Joulu on mukava, valoisa asia keskellä pimäeää talvea. Viimeaikaista keskustelua lukiessani olen kyllä huolestuneena havainnut, että jouluperinteet tuntuvat vahvistavan erityisesti perinteisiä sukupuolirooleja ja aiheuttavan erityisesti naisille ahdistusta. Luulen, että keskiarvoisesti tarkasteltuna asiassa on perää. Naiset; päästäkää jo ne miehet sinne keittiöihin! Silläkin uhalla, että keksisivät tehdä asioita siellä omin päin ja ilman lupaa. Ja laittaisivat kaikki kipot aina vääriin paikkoihin.

Itsenäisyyspäivänä olin hönkäistä smetana-mäti-saaristolaisleivän väärään kurkkuun kun tajusin, että Kalevauva lauloi Linnan juhlien jatkoilla imettävästä Jennistä ja siitä, että koko Suomen naiset pitäisi hedelmöittää Niinistön siittiöillä. Se oli hurmaavaa. Tunsin onnekkuutta ja ylpeyttä siitä, että asun maassa jossa näin VOI tehdä joutumatta pelkäämään terveytensä ja henkensä puolesta. Ja toisaalta, samanaikaisesti myös maassa, jossa kukaan ei luule Kalevauvan tarkoittavan sanoituksillaan täyttä totta. Minä pidän Suomesta, tämä on hyvä maa.