torstai 29. syyskuuta 2016

Mä oon heikkona suhun.

Blogiluetteloni oli kadonnut, ja hätäännyin hetkeksi. Sitten korjasin tilanteen. Se saattaa vielä olla vähän rikki, ja joudun parsimaan myöhemmin. Anteeksi.

Tulin kotiin, ja täällä ei ole ketään. Oloni on levoton. Lähden siis tanssimaan.

Eilen oli erilainen työpäivä, olin logistisesti tehokas, ja himmailin kotitoimistolla ja pyörähdin täältä käsin työtehtävissä, hankin varpaisiini rakkoja ja himmailin loppupäivän jälleen villasukissani yllättävän tehokkaana. Päivän päätyttyä tänne kertyi nuoria ihmisiä, omia ja lainattuja. Ihanaa, kun niitä on laumoittain vieläkin. Tämä laumaeläimyys on ollut sellainen elämänrikkaus, jota en ole osannut itselleni toivoa tai odottaa, mutta pidän siitä kovin. Tein ruokaa, ja se kelpasi, erityisesti itselleni. En muista milloin olisin tehnyt noin hyvää ruokaa. Valkosipulisia bruchettoja, porkkanakeittoa ja pekonia.

Diivan poikaystävä kysyi, haittaako, jos hän sanoo minua äidiksi. On siis tilanteita, joissa en vain löydä sanoja. Kuten, jos minulta kysytään, mikä on nimeni. Juuri nyt en muista. En tiedä mitä haluan sanoa. Minulla on viha-rakkaussuhde nimeeni. Kaikkiin niistä.

Minun pitäisi varmaankin joskus taas siivota ja pestä lattiat. Lattioiden peseminen maadoittaa minua. Tämä koti on vieläkin niin erilainen kuin aiempi. Kylmempi ja kovempi ja helpompi. Tässä on jotain hyvin levotonta, mutta se sopii minulle, tähän hetkeen. Se on minulle kodikkaampaa kuin tila, jossa kaikki on paikallaan ja stabiilia. Tämä asunto rauhoittuu vain musiikilla. Kun täällä on pehmeää ja mukavaa, se johtuu ihmisistä, ei sisustustekstiileistä.

Voisin kyllä, jos jaksaisin, panostaa vähän sisustukseen. Mutten taida ehtiä, koska minulla on kiire kantaa viimeiset euroni tanssikouluun.

Kuuntelin taas töissä Pearl Jamia, se maadoitti minut rauhallisesti penkin ja näppäimistön väliin nakuttelemaan.

Taidan olla aika lähellä sitä tilaa, jossa tunnistan paljon vikojani (en toki kaikkia niitä), mutta pidän itsestäni niistä huolimatta. Ainakin tänään.

Ystäväni soitti eilen, ja kertoi tyhjentäneensä erittäin lyhyen harkinnan jälkeen koko vaatekaappinsa ja ostaneensa sinne vaatemyymälän loppuunmyynnistä kokonaan uuden garderobin, halvalla. Aivan erilaisia vaatteita kuin ennen. Ihan vain, koska häntä huvitti tehdä niin. Ja hän tuli siitä hyvin iloiseksi. En ole viikkoihin, ehkä kuukausiin kuullut hänen voivan edes hetkellisesti noin hyvin.

Olen iloinen hänen puolestaan. Tässäkään ei ole kyse pinnallisesta ilmiöstä. Minä olisin hyvin iloinen, jos löytäisin kadonneet farkkuni.

Vielä kuukausi sitten etsin kadonnutta vyötäröäni. Nyt huomaan, että olen unohtanut kadottaneeni sen.



Kuuntelin pitkään tätä biisiä luullen, että sanat menivät "Baby I don't need colored pills to have tonight".

5 kommenttia:

  1. Kanadassa sukuloidessa ensimmäistä kertaa tapaamani serkun vaimo esitteli minut kaikille serkkunaan. Olin hyvällä tavalla hämmentynyt. Minulle hän oli serkun vaimo. No mut ollaan nyt sitten serkkuja, mitä sitä pilkkuja viilaamaan ja mukavaahän se vaan on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on :-) Tunsin ehkä vain hetken hämmennystä kun parransänkeä pukkaava tatuoitu nuorimies sanoo minua äidiksi.

      Poista
  2. Hämmennyksen jälkeen siitä voikin sitten olla aika onnellinen.

    VastaaPoista
  3. Seuraan muuten edelleen sun blogia mutta jostain syystä en saa näkymään saappaitani seuraajalistassa.

    VastaaPoista
  4. Blogger on huonolla tuulella, luulen 😊

    VastaaPoista