tiistai 20. joulukuuta 2016

Jos jostain saisin suuren puurokauhan.

Valitan kaikenlaisesta turhasta. En pidä ihmisistä, miehistä, etenkään ex-miehistä, vaikka he eivät edes hiiskahtaisi suuntaani, ja varsinkin naiset ovat kaiken pahan alku ja juuri. Niskaa kolottaa, koska olen pelannut liikaa aivoja viilentävää palapeliä läppärillä Netflixiä katsoen. En pidä joulusta, enkä siitä, että kaikkien pitää hössöttää yhtä aikaa. Oma vikani. Mitäs synnyin.

Diiva on kaukana, toisella puolen Suomea, ja sairastaa influenssaa. En ole erityisen huolissani. Diivan tapa sairastaa on korkealta ja kovaa, puhdasta kuumetta, polttaen kaikki karstat ja epäpuhtaudet mennessään, ja jälkitaudeille ei jää mitään jalansijaa. Noin siis yleensä. Kurkku on tietysti kipeä. En ole paikalla havainnoimassa asiaa, mutta epäilen, että hän on tuolla paremmassa hoidossa kuin olisi minun luonani, koska olen kotona tällä viikolla normaalia vähemmän, ja henkisesti läsnä vain 12-prosenttisesti.

Kaikki suorittaminen on kovin hankalaa ja raskasta. Kirjoitin joulukortteja, mutta vähän vastentahtoisesti, ja mietin, että haluanko minä edes juuri nyt toivottaa mitään hyvää joulua kellekään. Jouluna sitten varmasti kyllä olen täynnä rakkautta ja hyvää tahtoa koko maailmankaikkeutta kohtaan, kun on saunapuhdas olo ja napa täynnä perunalaatikkoa ja glögilasi kädessä. Mutta näin etukäteen, kun mietin, että haluaisin vain kaivautua jonnekin syvälle piiloon kaikelta sosiaaliselta kanssakäymiseltä, viettää vähintän neljän päivän mittaisen keskitalven kaamoksen hiljentymishetken täysin yksin, ilman mitään velvoitetta toivottaa kellekään yhtään mitään, ja aiheuttamatta omalla olemassaolollani kellekkään enää yhtään lisää joulustressiä, en oikein ole siinä mielentilassa, että tuntisin itseni kovin vilpittömäksi jouluntoivottelijaksi.

Nyt on se hetki, että jos varsinaisesti tekisin jouluvalmisteluja, pitäisin tauon, ja heijaisin itseäni sikiöasennossa kodinhoitohuoneen lattialla.

Kävin äsken postittamassa kortit, ja tajusin postissa, että homma oli jäänyt minulta kesken, eli muutamalle jäi kortti laittamatta. Ehkä paikkaan tilanteen, ehkä en. Huomenna teen pitkähkön työpäivän, joten en paikkaa mitään. Ehkä ikävääni lasillisella punaviintä junan ravintolavaunussa, matkalla kotiin, koska en ole tavannut elämäni romantillista intressiä kohta niin moneen tuntiin, että niitä voi laskea useissa vuorokausissa.

Tänään pitäisi vielä inventoida jääkaappi, pestäkin se, jos ihan tarkkoja ollaan, leikata Kaunomielen otsatukka lyhyemmäksi, nukkua pitkät yöunet vaikka aamulla on aikainen nousu, etsiä asiat valmiiksi, etten taas unohda jotain. Oikeasti ajattelin kyllä katsoa Kaunomielen kanssa Netflixiä yhdessä, hiljaa, puhumatta mitään. Emme pidä ihmisistä, jotka puhuvat. Yksi Kaunomielen monista mainioista ominaisuuksista on, että hän ei oikeastaan ole ihminen.

Minulle jäi vähän ontto olo siitä toteamasta, etten pidä lapsista. Se ei pidä paikkaansa. En vain pidä itsestäni, koska en ole luonteva sellaisten seurassa. Sitä paitsi pidän vauvoista. Ne haisevat taikapölylle. Joidenkin mielestä paistetuille munkeille.

Pesin jääkaapin, jotenkuten. Leikkasin otsatukan. Kai siitä tuli ihan hyvä. Juon glögiä, vaikka siinä on sokeria.

2 kommenttia:

  1. Katsotteko Netflixistä kenties mykkäelokuvia? :D eh, huono vitsi.
    Lapseni sai positiivista palautetta asiakaspalvelutaidoistaan työssäaoppimisjaksollaan, vaikka ei pidä ihmisistä. Onkohan se periytyvää? Siis misantropia, ei varmaankaan asiakaspalvelutaidot.

    VastaaPoista
  2. Ympäristön ja ihmisten vihaaminen on tuttua, olkoonkin että vihaaminen on kenties liian jyrkästi sanottu mutta toisinaan tulee tunne jossa toivoo kaiken häipyvän ympäriltään. Mulla sen syy on kenties turhautuminen, en osaa sanoa mutta tunne saattaa olla useamman päivän jonka jälkeen taas "herää" ja alkaa elämään sitä elämää jota ihmiset kutsuvat normaaliksi.

    VastaaPoista