torstai 24. marraskuuta 2016

I do hope one shouldn't have to steer conversation towards horses and dogs so often.

Lääkitsin taannoista sosiaalista uupumustani kokonaisella päivällä tylsyyttä. Imuroin, mikä vei leijonanosan keskittymiskyvystäni. Tein vähän ruokaa. Kävin asioilla räntäsateessa. Saunoin. Katsoin Netflixistä the Crown -sarjaa, ja jos jokin on tylsää, niin Britannian monarkkien elämä, tai no ei ehkä Henrik kahdeksannen.

Kieltäydyin jopa Poika II:n kutsusta pelata paskahousua tai Carcassonnea vedoten siihen, etten jaksa ihmisiä, enkä osaa hengittää nenän kautta tai olla kuolaamatta väsymyksestä.

Tuijotellessani pientä ruudussa olevaa netflix-ikkunaa ja hilatessani samaan aikaan kömpelösti hiirellä palapelin paloja oikeille kohdilleen päässäni oleva pyörre pikkuhiljaa laantui. Lopulta enää joitakin kuivia lehtiä ja sanomalehdenriekaleita ja rikkinäisiä repliikkejä huonosti sujuneista tilanteista ja liian äkkinäisiä reaktioita ja ratkaisuja liikahteli laiskasti tajunnankentässäni, yksi kerrallaan, koko ajan hidastuen. Tajusin, että nyt on menty aika lujaa. Olin jo ihan kuoreton, kaikki hermot pinnassa. Reagoin kaikkeen, tunnen kaiken, en osaa suodattaa enkä suojella itseäni. Päästän itsestäni ulos asioita harkitsematta. Tunnen niin paljon, etten kohta enää erota, mitkä ovat tunteitani ja mitkä todellisuutta.

Silloin on pakko upottaa itsensä hiljaiseen veteen ja kasvattaa päälleen uusi helmiäiskerros.

Sunnuntaina olin jo paremmin turvassa itsessäni. Kävelin aamulla ulkona, saarta ympäri, ja sain sanottua puhelimessa ääneen ystävälleni yksinkertaisia asioita. Että minua pelottaa, ei mikään kompleksinen ja monimutkainen, oudoista olosuhteista muodostunut pimeä lankavyyhti, vaan jokin ihan tavallinen, yksinkertainen, helppo ja lapsellinen. Se ei ole edes se, osaanko olla toisen kanssa. Joko osaan tai en, mutta jos haluan yrittää, niin sitten teen siinä parhaani. Jos epäonnistun, olen silti kiitollinen siitä, että olen löytänyt jonkun, jonka takia olen halunnut yrittää. Tuon sotkun jo selvitin, ja kun se alkaa uudelleen takkuuntua, aloitan alusta. Tarkistan vaikka joka päivä, että eihän ole tullut takkuja. Aina kun huomaan sanovani ääneen asioita jotka äitini olisi voinut sanoa, otan aikalisän ja käyn laskemassa onko kaikki muumit tapulissa.

Mutta sitten on se, että entä jos minuun taas sattuu. Entä jos tämä taas päättyy huonosti, ja entä jos niin käy syistä, jotka eivät johdu minusta. Pitäisi ottaa riski.

Kaappimiehen kanssa en ottanut riskiä. Ajattelin koko ajan, että aivan sama. Melkein parempi, jos tämä loppuisi. Ja jos loppuisi, se johtuisi siitä, etten alunperinkään halunnut oikeasti. Ja toisaalta olin varma, että päätös jatkosta oli täysin omissa käsissäni, koko ajan. En koskaan ollut vaarassa, ja luulin, että minulle olisi hyvä olla turvassa. Ei ollut.

Sitten näin taidetta. Elina Rantasuon näyttely Hahmon menettäminen kertoi tarinaa suoraan minun peloistani, minun maailmastani, minun kuvitteellisten ihmisteni maailmoista. Kerron samoja tarinoita eri sanoin.

Rut Brykin Taikalaatikko oli aivan mieletön, käsikarvat pystyynnostattava elämys. Menin kerrokseen varmaan hassusta suunnasta, vastapäivään, aloitin graafisista ja arkkitehtoonisista julkistilojen töistä. Ne näyttivät ensin tylsiltä ja insinöörimäisiltä. En tiennyt kuka Bryk oli, enkä jotenkin hahmottanut edes, että Rut oli naisen nimi. Katsoin töitä ensin miehen töinä. Tylsän arkkitehtimiehen. Sitten näin työn nimeltä Suolampi. Ja että jokin toinen työ koostui pienistä keramiikkapalasista, joissa jokaisessa oli tarina, huolellisesti yhteen piperrettyinä. Kuin koti tai arki jonka nainen kokoaa, pyyheliina ja rituaali kerrallaan. Sitten se oli menoa. Hurmaannuin poltetun keramiikan syvistä väreistä, ihmisistä, Chagallin tyyliin taivaalla lentävistä rakastuneista ja sieluista. Kaikki oli niin hienoa, perhoset ja hiustenleikkuut ja kirkot. Olin niin ällistynyt kaikesta siitä vapaudesta. Että otetaan 1900-luvun alkupuoli, Karjala, ortodoksisuus, naiseus, ja keramiikka, joka on rajoittava ja hankala ja värejä ei edes näe ennen kuin ne tulevat polttouunista, ja siitä on Rut Brykin käsissä lopputulemana tuommoinen runsaus ja vapaus ja minkään rajoittamattomuus ja ilo.

Kun lähdin museosta, pysähdyin katsomaan työmaakylttiä, jossa luki "kaivanto". tai olisi lukenut, mutta se oli jotenkin raappintunut ja valkoisen töhnän peitossa. Se oli niin hieno, että otin siitä valokuvan. Olisin nyysinyt tuon taulun kotiini, jos en olisi epäillyt valkoisen tahnan olevan lokinpaskaa. Niin fiiliksissä olin.

Söin tyttärieni kanssa ja peittelin Kaunomielen päiväunille, pieni raukka oli syönyt perunoita niin paljon, että silmät lurpsahtelivat kuin vauvana. Olin onnellinen.

Seuraavana päivänä en enää nähnyt valokuvassa sitä taideteosta, jonka luulin näkeväni, mutta olin edelleen onnellinen.

Siitä lähtien olenkin ollut hullun parisuhdeonnen planeetalla, jossa kaikki on vain ihan kamalan ihanasti, eikä minulla ole mikään huonosti. Tätä kestänee aikansa, joka varmasti jälkeenpäin tarkasteltuna tulee tuntumaan lyhyemmältä kuin mitä se olikaan, joten pysyttelen visusti kiikkulaudan keskiössä, pidätän henkeäni ja yritän pysäyttää ajan enkä anna tilanteille aihetta eskaloitua kumpaankaan päähän liikaa.

Harjoittelin sanan poikaystävä käyttöä julkisesti, tilanteessa, jossa se on jokseenkin neutraalia ja mieleenpainumatonta. Huomasin tässä testitilanteessa, että poikaystävä ei ehkä ole ikäiselleni sopiva termi, vaikka tunnenkin itseni 24-vuotiaaksi, ja hän on vielä nuorempi. Miesystävä? Samana päivänä Valssimies tuli ääneen pohtineeksi, mikä olisi minulle sopiva nimike. Hän ehdotti misua. Minä katselin autonikkunasta pimeään horisonttiin, ja teeskentelin, etten kuullut yhtään mitään koko keskustelusta johon osallistuin. Vaikka sisältä en enää ole niin solmussa, tietyt käyttäytymismallit istuvat tiukassa. Kuten se, että teeskentelen, etten oikeastaan ole lainkaan kiinnostunut keskustelemaan tunteista tai suhteemme tilasta tai puolta tuntia pidemmälle ulottuvista tulevaisuudennäkymistä.

Toisessa tilanteessa, tanssitunnilla, erään pariskunnan mieshenkilö, jonka kanssa tanssin, viittasi meihin persoonapronominilla "te". Mietin hetken, miksi hän kokee tarvetta teititellä minua. Aiemmat parisuhteeni eivät oikeastaan ole saaneet minua harjaantumaan tilanteisiin, joissa minulla olisi julkisesti tunnustettu, ja joskus jopa kanssani julkisesti näyttäytyvä seuralainen. Olen kovin visusti ollut jo ikuisuuden itsellinen, itsenäinen nainen, jonka parisuhdeolosuhde on määrittelemättömässä tilassa. Olin sitä myös koko sen ajan, kun osittaisella panostuksella harjoitin parisuhdetta Kaappimiehen kanssa.

Viikonloppuna teen asiaan liittyen huiman loikan. Vähän luulen, että tulen jollain tapaa kompuroimaan. Ajattelen niin siksi, että olen turvallisuushakuinen ihminen, joka varautuu henkisesti aina pahimpana, ja voi näin ollen tuulettaa voittajafiiliksissä aina, kun pahimmat pelkotilani eivät osoittaudu todellisuuden valveuneksi.

2 kommenttia:

  1. Tuo Rut Brykin näyttely kyllä vei itseltäkin jalat alta. Kävin avajaisissa koska Elina Rantasuo on hyvän ystäväni ystävä ja entinen kämppis ja ystäväni kehotti menemään, Rut Brykistä en tiennyt aiemmin mitään. Uskomattomia yksityiskohtia ja aivan käsittämättömiä värejä! Pitääkin käydä joku perjantai kokemassa se uudestaan vielä kun ehtii..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nice...En siis ollut täysin perusteettomassa hurmostilassa, vaan nuo värit ovat muidenkin arvion mukaan käsittämättömiä!

      Poista