tiistai 18. lokakuuta 2016

Valoa lämmittävää.

Syksy on ollut kaunis ja lempeä. Pyöräily töihin ja takaisin on nautinto, eikä välttämätön paha.

Rumbasin eilen kolme tuntia, sydämeni kyllyydestä. Olin vihdoinkin alkeistunnilla. Kävin aiemmin jollain jatkotason tunnilla, ja oloni oli hieman kuin hukkuvalla, vaikka rumbassa onkin jotain samanlaista luontaista soljuvuutta kuin ranskassa, joka asettuu hetken sitä kuunneltuani kieleni päälle sopuisasti, siltä osin kuin muistan sanaston ja edes arvaan askelkuviot. Nyt sitten pääsin ihan alusta asti hinkkaamaan ensin time-steppiä ja sitten perusaskelta. Pari erilaista käännöstä. Viimeisellä tunnilla tein myös variaatioita muutamien konkarien kanssa. Rumbapappa erityisesti kunnostautui, olimmehan hänen keinonurmellaan.

Tällä viikolla tanssin viime viikonkin edestä.

Eilen pidin saattohoitoklinikkaa. Työtoverini kävivät hakemassa flunssarokotteet (No niin pojat, menkäähän piikille), jonka jälkeen katsoin hetken heidän peräänsä, etteivät pyörry tai muuten ala huonovointisiksi (ja tulkaahan sitten tänne saattohoitoon). Vitsi oli varmaan minun mielestäni parempi kuin heidän, mutta minulle hymyiltiin suopeasti.

Kerroinko muuten, että syyskuun halparuokailuni meni aivan persiilleen? Laitoin paljon vähemmän ruokaa, kävin paljon vähemmän kaupassa, tanssin kuin hullu, ja rahaa kului enemmän kuin piti, osittain myös ruokaan. Silti, tunnen henkisen napanuoran itseni ja jääkaappimme välillä venyneen rutkasti.

Eilen Kaunomieli tuli tavallaan yllättäen kotiin käymään (minä tiesin asian, mutta kukaan ei ollut kertonut sitä jääkaapillemme), ja meidän piti ensin mennä yhdessä ruokakauppaan. Sieltä kotiin päästyäni tajusin, että minulla olisi vain tunti aikaa laittaa ruokaa, syödä, ja valmistautua tanssitunnille. Aloin pilkkomaan kukkakaalta tarkoituksenani tehdä pikainen kasviskeitto. Pilkoin ja paistoin myös pekonia. Onnistuin luomaan jonkinlaisen poimun aika-avaruuteen, koska ruoka oli käytännössä valmis kolmetoista minuuttia myöhemmin. En ymmärrä, miten se oli mahdollista, mutta ilmeisesti en ole vielä hukannut kaikkia äitiyteen liittyviä supervoimiani, vaikka olen ollut jotain aivan muuta kuin päätoiminen äiti viime aikoina.

Marsuni johdatti minut salakavalasti tämän ääreen sunnuntaina. Mietin pitkään, kuka on tämä ihana ääni, josta tulee niin miellyttävät mielleyhtymät. Monen tunnin päästä sain mieleeni Ismon kasvot. En tunnu enää pääsevän pakenemaan iskelmää, vaikka kuinka yritän.


2 kommenttia:

  1. Oi, rumbaa. Se on ihanaa, vaikka en sitä osaakaan. Paitsi jos joku vie niin varmasti että menen väkisinkin oikeaan suuntaan. Joskus niin käy.

    VastaaPoista
  2. Rumbaa todella osaa, vaikkei osaisikaan, jos se toinen osaa.

    VastaaPoista