torstai 22. lokakuuta 2015

I'll take a chance on time.

Tämä on ollut poikkeuksellinen viikko. Olen mennyt aamuisin töihin, istunut koneelle, tehnyt töitäni, juonut kahvia, luukuttanut kuulokkeista Big Countryn tuotantoa, jotta en jatkuvasti ihmettelisi käytävien hiljaisuutta ja säpsähtelisi, kun joku kävelee selkäni takaa. Puhunut puhelimessa ja tehnyt asioita alusta loppuun keskeytyksettä. Se on poikkeuksellista, sillä yleensä arkeni on yhtä hyppelehtivien irto-osien virtaa, jossa melalla ohjailen kajakkia oikealle ja vasemmalle aina vain seuraavan kiven väistäen, ja jos teen eskimokäännöksen, pudistelen vain jäähileet anorakin karvakauluksesta ja jatkan melomista. Nyt sitten soudan, soudan, ja soudan tyyntä järvenselkää työviikon alusta loppuun ilman mitään koskia, saaria tai säikäyttäviä golf-virtoja. Syyslomaviikko täällä nimittäin, ja hiljaista.

Vielä yksi päivä, sitten tämä taas loppuu.

Big Country on niin paljon parempi, kuin silloin nuorena tajusinkaan. Luulin silloin potevani noloa poikabändisyndroomaa. No, tuskin olisin tykästynyt niin paljon, jos Stuart ei olisi ollut noin suloinen.

Mutta minä olen väsynyt, se vyöryy päälle aika voimalla, kun ei koko ajan paahda eteenpäin. Tänään huomasin olevani taas niin väsynyt, että lähdin töihin märillä hiuksilla, kun en jaksanut föönata niitä. Sellaisia kausia on aina välillä. Vielä ei onneksi ole pakkasta. Lisäsin työpaikalla vähän kuituvahaa, jota minulla on kaapissa näitä kausia varten, puristelin, ja kas, minulla oli luonnollisesti laskeutuvat kiharat. Näin halusin ajatella, vaikka oikeasti varmaan näytän siltä, että olen lähtenyt töihin märillä hiuksilla föönaamatta niitä ja lääppinyt sitten märkiin hiuksiin kuituvahaa.

Toisaalta, on syyslomaviikko, ja hiljaista.

Kun minä olin nuori, ja vaikka menossa jonnekin ulos, ja liikaa pyörin peilin edessä, vanhemmalla polvella oli tapana lohdutella, että "ei ole mitään väliä miltä näytät, ei sinua kukaan katso." Ihan ystävällisesti sen sanoivat, tarkoittaen, että ei pidä olla niin neuroottinen pikkuasioiden suhteen, mutta kaikenkaikkiaan tuo on ajatuksena aika masentava. Että ei minua kukaan katso.

Pyrin jo silloin pitämään huolen, että katsoo.

Olen istunut kahvilla vähintään kerran päivässä yhtä aikaa kuin muutkin. Alan väsyä ihmisiin. Ne ovat ihan yhtä mukavia kuin aina ennenkin, mutta minä en ole nyt vastaanottavainen, enkä osaa hypätä mukaan keskusteluihin notkeasti. Istun, ja yritän olla sanomatta mitään tyhmää. Istun, ja odotan sopivaa hetkeä jossa lähteä pois antamatta ymmärtää, etten ole kiinnostunut. Yleensä olen kiinnostunut.

Minun solmuni alkoivat aukeamaan siinä vaiheessa kun tajusin, että minä itse olen niissä se kitka, joka pitää solmut kasassa. Vika on usein minussa. Nykyisin ongelma on usein se, että vaikka olen paljon aiempaa alttiimpi myöntämään, että vika voi hyvinkin olla minussa, en aina silti ymmärrä yhtään minkälainen vika se on.

Puolet ratkaisusta on siinä, että kun olen avoin sille ajatukselle, että vika voi ihan hyvin olla minussa, olen yhtä avoin myös sille, että ehkä se ei ole. Kun en puolusta itseäni, vaan olen valmis katsomaan asiaa sellaisena kuin se on, en myöskään ole etukenossa valmis ottamaan omaan piikkiini vikoja, jotka eivät minulle kuulu. Olen syypää jos olen, ei se sen kamalampaa ole.

Pelkään vähemmän kuin ennen, enkä kanna enää niin montaa laskuvarjoa selässäni.

Nyt olen niin väsynyt, etten jaksa laittaa ruokaa. Kaunomieli hakee meille jotain Hesestä. En ole jaksanut viedä roskia. Kaunomieli vei ne. En ole jaksanut tiskata. Kaappimies tiskasi, kun kävi kylässä eilen. Tarkkailimme yhdessä autoni takarenkaan tyhjenemisvauhtia. Kun mietin, että tuo on meille ihan luonteva tapa viettää iltaa, en ihmettele, että erosimme. Rengas tyhjenee hiljalleen, mutta niin hiljalleen, että riittää kun täytän sitä aina kahden päivän välein lisäilmalla. Hän teki asiasta laskelman. Sunnuntaina vaihdan nastat alle.

En jaksa pestä pyykkiä. Minulla on vielä yksi musta paita puhtaana, jos vain jaksan silittää sen. Vähän jännittää, miten käy.

Ehkä minä vain hyväksyn sen, että olen juuri nyt hyvin väsynyt. Ehkä se ei ole sen kamalampaa. Tähän väsyyn ei voi nukkua, mutta ehkä keksin jotain muuta. Silent Witnessit katosivat Netflixistä. Katson ehkä viimeisimmän Downton Abbeyn jakson neljä kertaa putkeen. Siinä on hieno kohta, jossa kaikki hörppäävät yhtä aikaa teetä kauhuissaan.



Ja sitten vielä tämä.



Ja tämä, taas.



4 kommenttia:

  1. Minusta on kovin noloa, kun nuoruudessa on bändejä, joista piti, vaikkei tiennytkään, miltä ne ihmiset näyttivät. Tai oli korkeintaan nähnyt yhden kuvan jossain. Big Countrystakin tykkäsin, mutten mie tiennyt, että siellä jotain söpöjä soittaa/ laulaa.

    Ihmiset ovat niin raskaita. Yleensä niitä kestää siksi, koska tajuaa olevansa itsekin äärettömän raskas ja rasittava, vaikka miten hyvää tarkoittaisi.

    VastaaPoista
  2. Minulla on nyt juuri sellaisen erityisen raskaan ihmisen olo. Sekin menee ohi.

    VastaaPoista
  3. Lisää vitamiineja ja hivenaineita, purkista. Rautaa kans.

    Heh, meiän tukkarukat. Mulla on viraton harja jo kuukausia meikkipöydällä. En harjaa koskaan, koska pesun jälkeen just tuolleen pusertelen vahaa tukkaan ja se kihartuu. Seuraavana aamuna lähetään edelleen samalla tukalla, oikee bed head. Ja voipi lähteä myös märällä tukalla, ainakin töihin, koska ketä siellä kiinnostaa onks märkä tukka vai ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin tuo ilmiö mistä kerroin - ei minua siellä(kään) kukaan kuitenkaan katso :-D
      Jep, voisin myös ihan syödäkin paremmin. Nyt ollut vähän epämääräisen ruuan kausi.

      Poista