Viikonloppu, jonka aikana olisi ehkä pitänyt tehdä enemmän kaikenlaista.
Teinkin kaikenlaista. Enimmäkseen pientä ja hyödytöntä. Erinomaista mojoa, ja kidneypapusoijarouhekastiketta nachoille ja tortilloille. Lorautin sekaan vähän kahvia. Siitä meni suorastaan mahakoomaan.
Hain uimapukuni uimahallin löytötavarakaapista. Penkoessani unohdettujen mustien kokouimapukujen täyttämää koria totesin, että ihmiset unohtelevat paljon virttyneempiäkin uima-asuja kuin omani. Hienoa, että se löytyi. Ihmiset eivät näytä unohtelevan jälkeensä muunvärisiä uimapukuja kuin mustia.
Söin vähän liikaa sokeria siellä ja täällä. Ei olisi pitänyt.
Huomasin olevani snobi. Siis enemmän kuin luulinkaan. Olen sillä lailla hankala sekoitus umpijunttia ja snobia, että minun on vaikea sopeutua täysin kumpaankaan ääripäähän, ja tunnen olevani kovin monessa seurassa väärässä paikassa. Luulen, että minusta on viime aikoina tullut aiempaa snobistikoituneempi, ja se ei välttämättä ole kovin käytännöllinen kehityssuunta tulotasollani rimpuilevalle henkilölle.
Join punaviintä koko viikon aikana kolmisen pulloa. En oikeastaan tarkoituksella, mutta kyllä se silti meni nyt oikein hyvään tarkoitukseen, useampaankin. En yleensä juo noin paljon. Punaviinin voimalla mm. harjoitin selkokielisyyttä, joka oli varmaan ihan tarpeellista, vaikka vastapuoli olisikin ehkä halunnut, että mielipiteeni asioista olisivat olleet toisensuuntaisia. Hän otti kuitenkin päätökseni vastaan hyvin miehekkäästi, mikä on kovin arvostettavaa.
Ei, en epäröi, vaikka tuo miehekkyys jättikin hämmästyttävän hyvän jälkimaun.
Huomenna seikkailen taas epämukavuusalueellani kuvioluistellen. Toivottavasti kasvan oikein monta jaardia. Ihminen kuulemma kasvaa nimenomaan silloin, kun on epämukavuusalueellaan. Ainakin se joskus kovasti tuntuu siltä, kuin olisi sidottuna käsistään ja jaloistaan eri suuntiin tempoilevien kengurujen laumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti