Minulla on taas yksi niistä päivistä, jolloin katselen ihmisiä ympärilläni, ja näen meidät sinä joukkona apinoita, joka me oikeastaan olemme. Eläimiä, jotka pyrkivät hallitsemaan vaistonsa ja viettinsä niin, että toimisivat viekkaammin kuin muut ja siten saavuttaisivat sillä etua.
Siinä välissä peittelemme itseämme vaatteilla, mietimme kovasti ovatko ne saman- vai erilaisia kuin muilla, nypimme ja leikkaamme turkkiamme soveliaisiin muotoihin. Peitämme hajuamme ja syömme elimistöömme asioita jotka ovat liian kaukana siitä, mikä kasvaa maasta. Lisäämme itseemme kemikaaleja ja manipuloimme vastustuskykyämme.
Keksimme tapoja pitää tuntemuksemme mukavina vaikka on kylmää ja märkää ja pimeää. Keksimme asioita, jotka pitävät meidän aivomme kiireisinä niin, ettemme ehdi vain istua puun lehtien suojassa tuijottaen pimeään ja miettien, mitä kauhuja siellä vaanii. Miettiä, mitä hyötyä siitä on, jos tänäkään yönä ne kauhut eivät vie minua.
Minä en ole siinä kovin hyvä, eläimenä olemisessa tai eläimeni voittamisessa. Tuijotan tylsänä pimeään varmaan enemmän kuin moni muu ja saan vähemmän etuja.
Eilen huomasin, ettei minulla ole enää koko ajan niin kiire joka paikkaan. Se olo, joka on seurannut minua lapsesta lähtien, että olen aina väärässä paikassa ja pitäisi tehdä jotain lisää, enemmän, olla jo perillä, olla olematta myöhässä, että aikani ei ole omaani, on hälventynyt ainakin suurimmaksi osaksi aikaa. Tilalle ei ole tullut yhtään mitään. Nyt minua ei ahdista aika-aspekti enää niin paljon, vaan jos ja kun ahdistaa, se on yleinen tarkoituksen puute. Sitä voi lääkitä monenmoisella.
Tänään tulin kotiin. Kaunomieli kysyi, että onhan kaikki hyvin. On, vakuutin, tai siis ei ole, mutta ne asiat jotka eivät ole hyvin, eivät liity häneen, eikä mihinkään kamalan tärkeään. Kaunomieli tuntee aina ne kipunoivat stressiaallot jotka minusta lähtevät, ja olisi väärin sanoa hänelle, että niitä ei ole olemassa, kun ne ovat. Sanon, että kyllä, tunnet aivan oikein, mutta se ei ole sinun vikasi, ja kaikki on silti aivan hyvin. Sitten laitoin ruokaa ja katsoimme Downton Abbeyta. Paljon. Ja Ensitreffit alttarilla (Tanska).
Tanskalaiset ovat ihan mahdottomia. Eikä se oikeasti voi olla mikään oikea kieli. Kunhan korisevat joutessaan.
Iso lasi punaviintä olisi auttanut myös, luulisin, mutta ei varsinaisesti tee mieli, eikä minulla edes ole sitä, koska viime viikko oli jonkinmoinen myös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti