keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Syön purkista.

Aivoflunssani jatkuu. Ehkä se on aivokooma. Sain tänään jotain eloa sähkökäyriini hetkeksi syötyäni palan satunnaisesti tielleni osunutta nutellanmakuista suklaakakkua. Se oli mainiota. Poimin välittömästi talteen kaksi mieleeni juolahtunutta mielestäni ihan kelvollista ajatusta (ehkä ne olivat lähinnä keskinkertaisia itsestäänselvyyksiä, mutta verrattuna muuhun henkiseen tilaani vallan valioyksilöitä). Sitten jatkoin matalaa kiitoani flatlinena.

Kävimme Diivan kanssa sovittamassa vanhojentanssimekkoja. Voisin tehdä jotain tuollaista vaikka joka toinen päivä. Vain kuohuoviinitarjoilu puuttui.

Sitten tulin kotiin ja katsoin kaikki loput Homelandit. Kun vihdoin kaavin viimeiset sulaneet rääppeet netflix-purkkini reunoilta, tunsin lähes helpotusta. Tätä ei jatkunutkaan ikuisesti, eikä edes siihen asti, kunnes keskikokoinen metoriitti tömähtäisi joko minun tai Netflixin serverin päälle, ja näin tekisi yhteiselomme mahdottomaksi.

Keksin jotain muuta. Varustauduin lenkkeilyninjaksi ja lähdin ulos.

Uusi lenkkipolkuni on hieno. Pimeällä se on erityisen jännittävä. Vain osittain valaistu, ja sekin toissijaisesti. Tehdas ja vastarannan talot heijastuvat veteen, joka kuulostaa erilaiselta saaren eri puolilla. Tähdet näkyvät kaupungista huolimatta. On puita. Erityisesti tuolla polulla tunnen sekä valossa että pimeässä suurta ihmetystä siitä, millaiseksi elämäni on muuttunut.

Toinen ranta oli niin pimeä ja asumaton, että jätin sen väliin, ja oikaisin saaren keskeltä, asvalttia pitkin.

Se saattoi olla virhe. Ilmeisesti ajatukseni eivät enää keskittyneet ympäröivän maailman ihmettelyyn ja pimeässä risahtelevien puskien tarkkailuun riittävän intensiivisesti, joten kaivoin taskustani kännykän, ihmetelläkseni ja analysoidakseni muuta minua ympäröivää maailmaa. Tässä vaiheessa jalkani eksyi asvaltin reunalle, ennestään pehmeä nilkkani taittui sisäänpäin ääriasentoon, mikä tekee erityisen kipeää, ja kaaduin oikeaoppisen taidokan tavoin pyöreänä kylkiympyränä märkien lehtien sekaan.

Makasin siinä kippurassa tovin ja vastustin kiusausta kokeilla, liikkuvatko varpaat. Ne ihan varmasti liikkuisivat, mutta joskus kun näin käy, minulla on vaikeuksia säilyttää tajuntani yhtäaikaisesti. Hilasin itseni lopulta istumaan. Tässä vaiheessa pimeydestä kuului "sattuiko pahasti?".

Olin varmaan vähän hidas vastauksissani. Koiranulkoiluttaja varmisti, että pystyn kävelemään, ja että minulla on kännykkä. Hän hoksautti vielä, että jos tarvitsen apua, niin sanoisin sen. Hän asui kuulemma lähellä. Jäin odottamaan sitä elämäni mannerlaattojen marmorikuvion toistuvaa kuviota, jossa lähes minkä tahansa harmittoman lauseen perään jatketaan "vaimoni kanssa". Sitä ei tällä kertaa tullut. Vakuutin pääseväni kotiin omin voimin.

Pääsinkin, mutta se ei ollut kovin helppoa. Nyt on kylmää jalassa, ja vähän uupunut olo. Ei tämä niin pahasti mennyt kuin vuonna 2006.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti