Olen pikkuhiljaa kaivanut pääni esiin hiekan seasta, jättänyt hetkeksi napani räpläämisen sikseen, katsellut vähän ulkomaailmaakin enkä vain omaa sisäistä miniatyyriuniversumiani. Maailma on muuttunut siitä, millaiseksi sen muistin. Tai ainakin Suomi.
Tunnen kuuluvani siihen entiseen maailmaan.
Lisäksi olen potenut tyhjän pesän kriisin alkutärinöitä. Ne tilanteet, jossa tyttäret ovat jossain omissa menoissaan, ja minä hetken ilman mitään tekemisen vaadetta tai ilmeistä olemassaolon tarkoitusta ovat pikkuhiljaa muuttuneet harvinaisista poikkeuksista ajoittain, yllättäen ja pyytämättä toistuviksi repsottavaksi aukoksi kudelmassani. Siis sillälailla, että kaikessa rauhassa rullaan sillälailla Indiana Jones -tyyppisesti kaivosvaunussa pitkin pimeitä käytäviä, vuosia vuosien perään, tulee puuskuttavia ylämäkiä, hurjia alamäkiä joissa pyörät hehkuvat kitkasta kuumina, pomppuja ja äkkikäännöksiä. Tarraan reunoihin ja rystysiin sattuu ja saan mustelmia polviin ja kyynerpäihin, kolisee ja paukkuu. Ja nyt sitten vähän väliä raiteet puuttuvat alta, ja lennän hetken tyhjän ilman halki, hiljaisesti, tietämättä milloin raiteet taas jatkuvat. Toistaiseksi meno on aina jatkunut kanjonin toisella reunalla, mutta huomaan näiden ilmalentojen syklien nopeutuneen.
Jos tilanteeni olisi sellainen, että samassa asunnossa kanssani olisi lasteni isä* (*kuvitteellinen hahmo) hän joutuisi nyt koville. Yrittäisin tässä vaiheessa sälyttää koko elämäntarkoitukseni hänen niskoilleen, ja vaatia, että nyt me sitten nautitaan vapaudesta ja tehdään kaikki ne asiat mitä ollaan haaveiltu, äkkiä, ennen kuin se vähäinenkin nuoruus loppuu. Mahdollisesti huomaisin vasta tässä vaiheessa, että en minä enkä hän ole enää sama henkilö kuin 20 vuotta sitten, eivätkä ne haaveetkaan enää ole täysin relevantteja tai yhteneväisiä. Kohta olisi täysimittainen rähinä päällä.
Mutta ei ole. Hahmotan siis ihan erilaisia potentiaalisia riskejä.
Kun olen sellainen hampaat-irvessä-optimisti, en yleensä ajattele tekeväni virheitä, vaan uskon, että kaikella on jonkinlainen tarkoitus. Ja että ajaudun elämässäni valintoihin, jotka ovat jollain tapaa sopivasti juuri minunkokoisiani. Ja sitten välillä seison suihkussa ja katson miten ihan vain hitusen värjäävä shampoo katoaa lattiakaivoon, ja mietin, että entä jos ei. Entä jos koulukaverini ärsyttävän kaikkitietävä äiti oli oikeassaa, ja olen tehnyt juuri niitä vääriä valintoja joista hän varoitti. Sen yhden ensimmäisen virheen, jonka jälkeen asia asialta ajautunut tähän. Jos olisin valinnut kuten olisi siinä hetkessä ollut järkevää, stressaisinko vähemmän, olisinko naimisissa lasteni isän* kanssa (siis jonkun muun kuin tuon, koska en olisi ikinä tavannut tätä ei-kuvitteellista hahmoa), olisiko meillä vähemmän asuntolainaa ja kesämökki?
Olisinko sellainen ihminen, joka osaa olla parisuhteessa, joka siivoaa joka ilta tiskipöydän ja vie roskat ja jonka asunto ei näytä hipsterisolulta?
Se kaverini äiti on minulle symboli kaikista yleismaailmallisista odotuksista, joita nuorena kuvittelin ympäristöllä minua kohtaan olevan. En muista, että hän olisi ollut erityisen onnellinen, tai että olisin kovasti kadehtinut hänen elämäänsä silloin. Hänen elämässään Suuri Puheenaihe ja Tapaus oli se, kun tyttären sukka katosi, ja sitä etsittiin vaikka mistä, kunnes luovuttiin toivosta, ja heitettiin yhteispäätöksellä se pariton sukka roskiin. Mutta hassunhauskasti kuukausi myöhemmin sen pari löytyi pestyn pussilakanan kulman sisältä.
Nyt kyllä kadehdin hänen kesämökkiään. Paitsi, että hän oli riidoissa mökkinaapurinsa kanssa.
En edelleenkään osaa sanoa, määritelläänkö tämä olotila vuoristoradassani ylä- vai alamäeksi. Kumpaankin määritelmään löytyy perusteensa.
Lukuunottamatta tätä väen vängällä tuotettua eksistentiaalista kriisiä, muuten on kyllä ihan mukavaa, edelleen. Olen kävellyt ja syönyt ihan vähän vähemmän sokeria. Nukkunut ja nähnyt unia.
Joskus kauan sitten olin töissä, jossa ajoin töissä päivä toisensa jälkeen pakettiautoa, lyhyitä pätkiä. Auton mankkaan oli juuttunut tämä C-kasetti. Aina tämän biisin kohdalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti