Niin tiedän yhtä en ostaa saa.

Enpä ole aikoihin tuntenut oloani näin yksioikoiseksi. Ajattelen vain muuttoa ja pakkaan jo unissanikin. Kättelin myös ihmisiä vasemmalla kädellä, tai oikea käteni tuntui vasemmalta, ja olin hyvin epätietoinen siitä kummalla kätellä. Tyypillinen kaamea sosiaalinen tilanne –painajainen. Jos joku tietää selityksen vasemmalla kädellä kättelemiselle unessa, saa kertoa.

Ei pitäisi koskaan kysyä noin, eikä kertoa uniaan. Se on aivan liian paljastavaa.

Sitä mukaa kun pakkaaminen etenee, tyhjien laatikoiden määrä kasvaa. Se on hassua, mutta minulla tosiaan on valtava määrä monitoimikoreja, kotilaatikoita ja kaikenlaisia peltirasioita. Liian pieniä muuttolaatikoiksi, ja epäilen niiden tarkoituksenmukaisuutta, koska minulla ei ole mitään intoa omistaa kaikkiin niihin sopivia säilytysesineitä. Enkä omistakaan.

Kaunomieli löysi omasta huoneestaan samanlaisen laatikkoarsenaalin. Kun tähän vielä lisätään, että hän istui Diivan puhelimen päällä huomaamattaan, ja leipoi joulutorttuja, joita sitten itse moitti (vaikka niissä ei ollut mitään vikaa), voimme todeta, että hän on muuttumassa äidikseen. Tunnen asemani uhatuksi.

Seuraavat kaksi viikkoa sisältävät lisää pakkaamista. Olen ihan kohta pakannut kaiken sen, mitä en tarvitse. Erinomaisen suuri osa siitä on leluja, lähinnä Diivan. Tavallaan tuntuu järjettömältä pakata kymmenen isoa laatikollista leluja varastoon tässä vaiheessa elämää, mutta toisaalta se on myös erinomaisen absurdia. Kaikki pikkueläimet, barbinvaatteet, leikkuruuat, legot löytyivät kaapista siististi kenkälaatikoihin ja muihin senmoisiin pakattuina. Ei mitään sulppuja, selviteltäviä kasoja. En ole eläissäni tavannut noin järjestelmällistä ihmistä. Hän ei sentään ole siis muuttumassa äidikseen.

Ajelin tänään pimeässä pitkin perunapeltoja ja metsiä ja kuuntelin radiota. Soi joku poppibiisi jossa oli haikea ysäritunnelma, vaikka tämä olikin vallan uutta tuotantoa. En nyt saa sanoja mieleeni, että voisin googlettaa.

Muistin millainen olin 90-luvun alussa, mitä ajattelin kun metrotunneli puhalsi lämpimän kaupunginhajuista ilmaa hiuksiini. Minulla oli levoton ja odottava olo, vähän onnetonkin, mutta olin varma siitä etten tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Ehkä ensimmäistä kertaa myönsin muuttuneeni siitä kun olin 19-vuotias. Nyt minulla oli pipo ja marketista ostetut uggikopiot joissa varpaat olivat lämpimästi, enkä ollut katsonut peiliin koko päivänä. Tiesin tarkkaan mihin menisin ja samaa tietä takaisin. Tiedän mitä teen huomenna, ja ensi viikolla perjantaihin asti. Sitten on yksi kysymysmerkki, jonka jälkeen tiedän taas ties mihin asti eteenpäin miten maailmani makaa.

Tähän asti en ole myöntänyt vanhentuneeni ja muuttuneeni tavoilla joita en haluaisi, vain omahyväisesti ajatellut tulleeni 19-vuotiaasta vain rohkeammaksi ja osaavammaksi, paremmaksi versioksi itsestäni. Että on vain olosuhteiden vika ja väliaikaista, että olen niin paljon aloillani, teen tylsiä vastuuntuntoisia asioita, en enää ajelehdi, en juurikaan törmää paljon asioihin sen päivittäisen putkessa edestakaisin pientä ympyrää kiehnäävän kiertoratani ulkopuolelta.

Toisaalta on ollut erinomaisen hyvä olla edes jokseenkin vastuuntuntoinen ja säännöllinen. Tämä nyt on ollut aika tiivis ja tylsä syksy ilman sirkushuveja.

Minua pelottaa, että nyt kun poistan roppakaupalla esteitä minun ja ympäröivän maailman väliltä, huomaan lopulta itse olevani se varsinainen este. Tähän asti olen voinut helposti käyttää vaikka minkälaisia tekosyitä.