keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Join me in death.

Hassua, että Pariisi on ollut olemassa koko sen ajan, kun minä olen surrannut edestakaisin pyykkikoneen, jääkaapin, työpaikan ja S-marketin mittaista leikkikehääni. Ei turistina ihmisivilinässä suhaaminen tietenkään tee ihmisestä sen kummoisempaa, mutta minua se sopivasti tuuletti, pitkästä aikaa. Valoa, vihreää, kevätesikoita, kauniita parvekkeita, ranskalaisia sellaisia tietenkin. Erilaisia puita, taloja, ihmisiä. Erilaista kahvia. Ei mitään tarvetta eikä tilaa tai aikaa ajatella tavallisia tylsiä arkiajatuksiaan. Naiveja mainoksia, joissa oli hyvin usein eläimiä, erityisesti norsuja tekemässä ihmismäisiä asioita. Patsaita, jotka olivat joko ihan vain mahdollisimman kauniita ja ryhdikkäitä ja pitkähiuksisia, tai sitten koomisia, koska niihin on yritetty ympätä niin paljon tunnetta ja sanomaa kertomaan siitä tunteenpurskauksesta, jonka huumassa ne on pystytetty. Mutta kun se ei ole niin vakavaa, vaikka joskus tulisi ymmärretyksi väärin.

Suomessa ei tehdä vahingossa koomisia patsaita, sehän olisi noloa. Patsaan pystyttämistä tuumitaan niin pitkään, että asioihin ehtii tulla perspektiiviä, ja ehditään myös miettiä, ettei nyt vain loukata ketään. Lopputulemana joko patsas on niin yksiselitteisen paatoksellinen, ettei sitä voi käsittää väärin, tai sitten se on nimenomaan tarkoituksella humoristinen. Tästä en kyllä ole ihan varma. Olen joskus (aika usein) ajatellut ripustaa sen toiseen käteen Siwan muovipussin.

Pariisissa on kai joku laki, että kaduilla n. 400 metrin välein tulee olla valtion tarjoama tissinäkymä jonkin julkisen rakennuksen seinässä tai patsaassa. Toisaalta, myös ristiinnaulitut Jeesukset ovat lähes yhtä suosittuja. Louvre oli niitä puolillaan. Mietin, miten eksoottiselta se näytti kaikista niistä japanilaisista.

Aloin arvostaa Suomalaisten tapaa koota näyttelyitä. Meillä oikeasti mietitään, minkälainen kokonaisuus kuvista muodostuu, missä järjestyksessä ne kohtaavat katsojan, mitä ajatuksia ne voisivat herättää. En tietenkään jaksanut käydä läheskään riittäävän monessa ja monipuolisessa tilassa tuolla ollessani, mutta ranskalainen suurpiirteisyys välittyi silti. Nää on nyt tässä, katsokaa näitä. Pätee niin Jeesukseen kuin tisseihinkin.

Ihmiset olivat aidon ystävällisiä. Minulla ei ollut ollenkaan niin hankala olo asiakaspalvelutilanteissa (yleensä), kuin usein Suomessa. Uskon, että ongelma johtuu hyvin pitkälti itsestäni, mutta myös näissä ranskalaisissa oli jotain hyvin luontevaa. He kunnioittivat itseään ja tekemäänsä työtä, olivat levollisia ja arvokkaita. Honteloon kielitaitooni suhtauduttiin suvaitsevaisesti. Muutaman kerran, kun jouduin varmuuden vuoksi vaihtamaan englanniksi, jotta varmistaisin allergiakohtauksettomuuden, huomasin, että tilanne ikäänkuin hidastui tarpeettomasti. Jouduin siis turvautumaan englantiin useasti, mutta vain muutaman kerran se tuntui hienosyisen hankalalta.

Olen varma, että ranskan kieli on suurelta osin vain viitteellistä hypähtelemistä äänteiden yli. Ajatukset välittyvät jotenkin ilmassa. Metropysäkkien nimet toistetaan kuulutuksissa kahteen kertaan - ja hups heijaa, aivan eri tavoin lausuttuina.

Moni muukin asia oli melko viitteellistä. Opasteet osoittivat vähän sinne suuntaan. Se, että jossain oli opaste, ei tarkoittanut, että opasteet jatkuisivat perille asti, tai että vaikka opasteita on, itse museota enää olisi. Museé non-excistant! Jos etsit Pantheonia, löysit kyllä paljon opasteita irlantilaisen kulttuurin keskukseen, mutta missään ei juurikaan mainittu, että Pantheon sijaitsee siinä vieressä. Toisaalta, se on niin iso, että pitäisihän se tajuta itsekin, että se iso, ihmisten hymyilevillä kasvoilla koristeltu kartio joka lymyilee joka katonharjan takana, on tietysti entinen kirkko/julkinenrakennus/kirkko/nykyinen julkinen rakennus. Eikä vaikka joku festariteltta.

Pantheon oli kyllä aika outo paikka. Näin jälkeenpäin ajatellen vähän ihmetyttää kaikki ne kuolemaan ja hautoihin liittyvät jutut, joita tuolla turisteille kaupustellaan. Enkä edes käynyt Morrisonin hautausmaalla.

Katakombeissa kävin kyllä. Yritimme välttää jonotuksen, ja menimme paikalle ajoissa, jopa ennen aamukahvia. Olimme jonossa n. viidennelläkymmenennellä sijalla, joka oli tosi hieno sijoitus, ottaen huomioon, että jono oli aukeamisaikaan ainakin puolen kilometrin mittainen. Aukeamisaika oli viitteellinen, joten jonotimme silti melko kauan. Kun kaivauduimme ylös käytävän toisessa päässä, edelleenkin kahvittomassa tilassa, vastassa oli hauska pieni matkamuistomyymälä täynnä pääkalloja ja kaikkea muuta luihin ja kuolemaan liittyvää. Myyjä oli yliystävällinen. Tarjosi tyttärille ilmaisia pinssejä. Neuvoja kaikesta, mikä sijaitsi alueella. Haluammeko ruokaa, juomaa, juustoa, värillistä lasia, tässä kartta, mistä kaiken löytää. Haluanko lasin vettä? Käyttää hänen vessaansa? Ei ottanut täyttä hintaa ostoksista. Aloin olla epätoivoinen, ja yritin paeta paikalta mahdollisimman kohteliaasti, mutta se ei tuntunut onnistuvan, ja tilanne meni jotenkin absurdiksi. Mies tajusi selvästi, että jotain oli pahasti vialla, ja halusi entistä tarmokkaammin auttaa, mutta ei ymmärtänyt, että kyseessä oli vain tila, johon suomalainen nainen menee syvässä kahvideprivaatiossa.

Kuka hullu pinoaa reisiluita siisteihin pinoihin ja koristelee ne pinot pääkalloilla? Miksi? Jos ne olivat tiellä, että on hankala kävellä, pakkoko sinne väliin on edes tehdä käytäviä? Eihän siellä ollut mitään muuta. Niitä pinoja oli aivan loputtomiin, ja aloin jo vähän miettiä, että entä jos juuri kun olisi maanisesti pinotessaan saamassa viimeisen pinon valmiiksi, puuttuisi n. 5 pääkalloa.

Söin aivan liian monta croissanttia. Myös churroja, Quichejä, pari gateouta, suklaata, ja 4,5 litraa omenamehua. Maitokahveja vallan valtavan määrän. Muutaman hyvän aterian, monta vähän sinne päin. Pääasia, että nälkä lähti, ja että tytötkin pystyivät syömään, vaikka se on aina, myös Suomessa vähän hankalaa jos ei ole keittiötä. Minulla on kaksoisleuka, pitkästä aikaa, näin haluan luulla (siis että pitkstä aikaa). Minulla on myös valokuvia siitä todisteena, joten kaksoisleuan olemassaolosta voin olla täysin varma.

Viikon jälkeen olin haikea, mutta vähän helpottunut, kun pääsin lentokentälle, joka metron, hotellin ja monen, monen muun paikan jälkeen tuntui paikalta, jonka vessassa antaisin suorittaa itselleni elinsiirron. Nyt kotona en voi olla ihastelematta sitä, että lattia on monesta kohtaa ihan suora. Seinätkin näyttävät ihan vain valkoisilta. Ei siltä, että ne tarvitsisi heti maalata.

4 kommenttia:

  1. Tervetuloa kotiin :)
    Tyhmä matkamuistomyyjä, kun ei ymmärtäny pitää termospullollista kahvia suomalaisia varhaismatkaajia varten...

    VastaaPoista
  2. Kivaa olla kotona! Ja hyvää uutta vuotta!

    VastaaPoista
  3. "ranskan kieli on suurelta osin vain viitteellistä hypähtelemistä äänteiden yli." AIVAN. Tuo sen summasi! Musta on aina ollut kummallista, että en pärjää puhutun ranskan kanssa täyttä sekuntia, mutta kirjoitettu on ihan ok. Mutta tuohan se just on. Kun hypähtelevät kaiken mahdollisen yli. Ja huulet silleen töröllä :-D

    VastaaPoista
  4. Toisaalta, juuri se ominaisuus tekee siitä kielenä paljon viehättävämmän kuin saksa. Kun vain ymmärtäisi riittävästi, olisin niin kovasti halunnut tietää, mikä oli sen yläkerran pariskunnan öisen draaman aihe!

    VastaaPoista