keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Hieroi hyvin savuisia silmiään.

Muutto vyöryy nyt eteenpäin omalla painollaan kuin ruutitynnyri alamäessä. Tahti kiihtyy.

Tässä kohtaa elämää huomaan, että vaikka kuinka olen tuntenut oloni hankalaksi parisuhteessa, olen silti kovin tottunut siihen jossain tilanteissa. Sellainen on hieno eriste. Nyt kun teen isohkoja päätöksiä yksin, minulla on jotenkin epävarma olo, kun kerron niistä muille. Että näin menin tekemään, hups. Olisi jotenkin helpompaa puhua asioista me-muodossa, että en minä ihan yksin näin älyttömään keksinyt alkaa, se oli ton vika.

Olisi joku, joka sanoisi, että näinhän me päätettiin, ja etkös muistakin miksi me näin tehtiin. Johan me tämä puhuttiin. Jos homma menee mönkään, keksitään sitten yhdessä mitä tehdään sen korjaamiseksi.

Toisaalta on kamalan paljon helpompaa, kun ei tarvitse ylipuhua ketään, ja saa tehdä juuri niin kuin haluaa. Ja olen minä ennenkin korjannut jäljet, ihan yksin. Ja yleensä ottaen haluan tehdä just niin kuin haluan, enkä mitään kompromisseja. Ihan turhaan minä tässä vingun minkään käsinuken perään.

Kävin tänään uudella asunnolla. Siellä on erinomaisen hienot kallistukset ja tulvimiskynnys kylppärissä. Huoneet näyttivät korkeammilta ja kapeammilta ja vähän nuhjuisemmilta kuin viimeksi. Ehkä se johtui siitä, että meitä oli siellä nyt kymmenen ihmistä yhtä aikaa, ja päätimme kaikki parveilla eteisessä. Paitsi se pikkupoika, joka mökötti omassa huoneessaan. Diiva ja Kaunomieli ottivat siellä silti mittoja seinästä seinään. Tiedossa on kiivas kivi-paperi-sakset -ottelu.

Kyllä minunkin teki mieleni vähän mököttää, kun minun taloni tuleva isäntä kävi mittailemassa keittiötäni ja kylppäriä. Kyseli mitä kaappien takana on seinässä. Kylppärin ymmärrän, mutta keittiötä minun käy vähän sääliksi. Oma tupa, oma remppa.

Olen vaihteeksi hitusen maaninen. En osaa ajatella muuta kuin muuttoa, ja tietysti töitäni, koska on pakko, vaikka se ei ole ollenkaan niin jännittävää. Muutto sinänsä ei ole erityisen jännittävä asia, mutta mietin taukoamatta, miten uudet olosuhteet vaikuttavat elämääni. Tekeekö uusi ympäristö minulle helpommaksi toteuttaa itseäni paremmin? Toivon niin. Sehän on ihan matematiikkaa, kun minulla on enemmän aikaa jokaisessa päivässäni ja vähemmän suoritettavia asioita, energiaa täytyy vapautua. Olen sitä paitsi jo katsonut Netflixistä kaiken katsomisen arvoisen, joten voisin vaihteeksi tehdä ajallani jotain muutakin. Nyt minun pitäisi pakata, mutta sen sijaan mietin täällä ilmeisen loputtomiin, sisältääkö tämä teksti taas liikaa marinaa ja matalapainetta, vai voiko tämän julkaistä.

4 kommenttia:

  1. Sie teet tuon ihan tahallas, aiheutat korvamatoja!
    Tuo oli se biisi, jota kuulemma aina pienenä lauloin. Äitivainaan mukaan ainakin.

    Ja joo, parisuhteessa on ainakin se hyvä puoli, että jos joku menee pieleen, voi aina syyttää sitä toista...

    VastaaPoista
  2. Muutto on jokaiselle ihmiselle stressaava kokemus eikä siinä tilanteessa osaa oikein ajatella mitään muuta ja tämä on totta joka tyypin kohdalla vaikka jotkut väittävätkin muuton olevan pikkuseikka jota ei kannata stressata.

    Mulle ainakin - fanaattisena järjestyksen ihmisenä - elämäni aikana tekemäni muutot ovat olleet eeppisiä kärsimysnäytelmiä ja siksipä mä olen aina koittanut organisoida ne mahdollisimman hyvin. Hullu kun olen mutta mä en kestä jos mun kamat ovat leväällään :D

    VastaaPoista
  3. En oikeastaan stressaa niistä tavaroista enkä järjestelyistä enkä muutoksesta. Ehkä pelottaa se, että kohta tämäkin muutos on tehty. Yksi tekosyy taas vähemmän, olla koko ajan odottamatta, että sitku.

    VastaaPoista