torstai 11. joulukuuta 2014

Mä näitä polkuja tallaan.

Uusi koti alkaa löytyä laatikoiden alta. Oikeastaan huijasin, ja kasasin vielä pääsemättömät laatikot vain pois tieltä eteiseen, jotta näkisin miltä olohuone näyttäisi ilman niitä. Näyttäähän se. En tiedä, kuinka kestävä ratkaisu eteisen miehittäminen laatikoilla on, mutta ainakin sain olohuoneen osalta mielenrauhan.

Sitä tarvitaan.

Olohuoneessa oli äsken istumapaikat kolmelletoista, ja lisäksi kaksi valtavaa istuintyynyä. Onkohan tämä vähän ylimitoitettua viime vuosien seuraelämäni huomioonottaen. Siirsin yhden nojatuolin makuuhuoneeseeni, joka toimii myös pyykin säilytys, kuivatus ja jälkikäsittelytilana. Nyt on enää sohva, puusohva, ruokailuryhmä, kaksi keinutuolia ja ne tyynyt. Onneksi 50-luvulla huoneet rakennettiin seinien väliin jäävään tilaan ilman sen kummempaa optimointia tai ennakointia sen suhteen, mitä toimintoja mihinkin laitettaisiin.

Kaunomieli on minua täpäkämpi. Kun sisarrakkaus ylittää sallitut rajat ja desipelit, hän pukee takin päälleen ja poistuu. Nyt kävelyetäisyydellä on paikkoja minne mennä. Suunnitelmia mitä tehdä, kulkea kevyesti vain bussikortti ja avaimet taskussa.

Minä olen viikon verran vain ajanut autolla uutta, vähän lyhyempää työmatkaputkea edestakaisin, ja putken täällä päässä siirrellyt laatikoita. Toisaalta, jos en olisi tehnyt sitä, homma ei olisi nyt näin valmis. Olinpas minä nokkela.

Painoni tipahti muutossa kilon. Nyt olen kyllä syönyt suklaalevyn, ja vähän muutakin. No, tulipa käytyä uudessa lukemassa pitkästä aikaa. Uusi askelma jolla steppailla sinne tänne edestakaisin.

Välillä minulla on epätodellinen olo. Havahdun luulemasta, että kohta menen takaisin kotiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti