sunnuntai 7. joulukuuta 2014

That kind of lux just ain't for us, we crave a different kind of buzz.

Kirjoitin torstaina, muuttopäivän aattona asioita, mutta en julkaissut niitä, koska internetin ihmemaailman aallot eivät liplattaneet vasten kotirantani kivikkoa. Eivät vieläkään.

Nyt on sunnuntaiaamu, luin torstaisen, ja totesin eläväni jo aivan uudella aikavyöhykkeellä, joten kaikki mitä kirjoitin, ei ollut lainkaan relevanttia. Hyvä niin.

Simahdin eilen saunavuoron, kättelyiden ja viinilasillisen jälkeen melko makeasti ja nukuin lähes heräilemättä säpsähdellen määrittelemättömän kauhun vallassa yhdeksän tuntia. Keitin aamukahvit, paahdoin leipää jonka sivelin huolella jääkaappikylmällä voilla ja vadelmahillolla ja kannoin ne sänkyyn, jossa on vallan mainio paikka juoda kahvia ikkunalautaa laskupöytänä käyttäen.

Myös keittiössä on mainio juoda kahvia vanhan kirjoituspöydän ääressä naapuritalon ikkunoiden tarjotessa silmäniloa ja mielenvirkistystä. Ikkunasta näkyy myös kaunis vanha jäkälöitynyt tiilikatto ja toisen talon pääty, jossa on harjan alla pyykinkuivaushuoneen tuuletusikkuna. Sitä on kiva katsella, kun tietää, että itsellä on melkein samanlainen. Yritin ensin olla käytännöllinen, ja sijoitin pöydän pienen neliskanttisen keittiön nurkkaan, jotta jääkaapille olisi mahdollisimman esteetön pääsy kaikissa tilanteissa. Sitten hilasin sen takaisin ikkunan ääreen. Viis jääkaapista, kun on näköala.

Myös olohuoneessa on hyvä juoda kahvia. Se on vielä aivan täppösen täynnä tavaroita, purkamattomia ja paikkaansa löytämättömiä, mutta kaiken sen keskellä on keinutuoli jossa olen istuskellut, juonut kahvia ja lukenut “Jane and the unpleasentness at Scargrave Manor” –kirjaa. Tuo kirja(sarja) on kai jonkinmoinen kunnianosoitus Jane Austenille, mutta kalpenee kovasti hänen kalvaan anglosaksisen hienostuneisuutensa rinnalla. Tuo on pelkkä dekkari-slähs-harlekiini, joka on sijoitettu Jane Austenin kaikille tutuiksi tuntemiin 1800-luvun alun herraskartanoiden kulisseihin. Vallan sopivaa soopaa minulle kuitenkin tähän hetkeen, vähän kuin kiehuviin aivoihini kaataisi vesi-perunajauhoseoksen.

Tämä uusi asunto oli hämmentävän täynnä elämää perjantaina. Meitä muuttajia oli 10, ja tavarat siirtyivät portaita ylös ripeänä palomiesketjuna. Jopa Kaunomieli höristi korviaan, kun kuuli sanan palomiesketju. Mutta ei, se ei tällä kertaa tarkoittanut pitkää riviä palomiehiä. Oli kuitenkin vallan itkettävän ihanaa, kun minulla oli muuttoapua, kaikki sujui aivan hujauksessa ja helposti. Tai koko päivä siihen meni, mutta missään vaiheessa ei tuntunut epätoivoiselta. Nyt en tosin oikein kunnolla pysty kävelemään kipeiden pohkeideni, kankkujeni, vatsalihasteni, selkäni, olkapäideni, ranteideni ja vasemman nilkkani takia. Ja habojen. Helpompi olisi kuulemma luetella ne paikat mihin ei satu. Pää.

Lähempi tarkastelu osoittaa, että minun pitäisi maalata kaikki seinät, paitsi kaksi pientä, joissa on hieno tapetti. Diivan (keskikokoiseen) huoneeseen pitäisi vaihtaa yhden seinän tapetti. Toisaalta, mitä enemmän Diiva saa siellä järjesteltyä tavaroitaan, sitä paremmalta se nykyinen tapetti näyttää. Siinä on pari reikää, mutta tällä hetkellä meitä ei oikeastaan haittaa yhtää mikään niin pieni.

Vanha koti oli ns. pakasta vedetty, valmistui meille. Se oli ylimaallisen ihanaa, mutta toisaalta taisi vähän stressata siitä, ettei elämisen jälkiä tulisi tapetteihin tai lattioihin. Yritin saada sievää sisustusjälkeä kuin nukkekodissa. Sävy sävyyn jopa. Minä en kuitenkaan ole sellainen nainen. Ensinnäkään, en ole siinä erityisen hyvä, koska alitajuisesti jokin osa luonteesta haraa vastaan. Jos kaikilla muilla naapureilla kasvaa pihassa morsiushuntuja, aronioita ja vuorenkilpeä, niin minähän en sitten mitenkään haluaisi juuri samanlaista viivottimella siloiteltua pihaa, vaikkakin juuri aroniat, vuorenkilvet ja morsiushunnut sopisivat maan ph-arvoon. Tuomitsen sellaisen toiminnan jyrkästi mielikuvituksettomuutena, vaikken tarjoaisi itse mitään varteenotettavaa vastinetta.

Toivon, että näistä vähän sinnepäin lenksottavista kaapinovista tarttuisi minuun edes hitusen boheemia rentoutta. Ehkä ei ylipäänsä tarvitse yrittää niin paljon. Päätin jo, että tänä vuonna en ala tapetoimaan enkä maalaamaan. Yritän löytää edes muutaman illan aikaa olla vain ja pitkästyä omaan seuraani.

Minua vähän huolestutti elämänhallintani torstaina. Ja tottahan se on, en meinaa muistaa, mitä posti toi, ja mihin sen jätin. Asioita on liikaa hoidettavaksi. En yleensä tee asioita myöhässä. Nyt en huomaa, jos sähköpostit eivät menekään perille, vaan luulen hoitaneeni asian. En jaksa pakottaa Diivaa opiskelemaan bussireittejä. En ehdi katsastuskonttoriin ikinä ajoissa, ja kun vihdoin ehdin, minulla ei ole lompakkoa. Seuraavan kerran kun ehdin paikalle lompakon kanssa, olen saanut myös ylinopeussakot. En jaksa miettiä, missä alusvaatteeni ovat, ja ostan uudet vaikka excelini turpoaa ulos liitoksistaan. En huomaa viikkoon, että excelissä on kaavavirhe, ja oikeasti käyttöhintaprosentti on pompsahtanut yli kymmenestä, vaikka olen luullut nitkuttavani maltillisen 9,15% tuntumassa.

Torstaina tuo kaikki stressasi minua kovin. Tänään ei niin kovin. Ajattelin silti pakata reppuun kaikki tärkeät paperini ja läppärin ja sijoittaa itseni kirjastoon leikkimään merkonomia. Ja postaamaan tämän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti