perjantai 7. marraskuuta 2014

I keep my eyes on the horizon.

Joskus aika mataa, ja horisontissa siintävä määränpää tuntuu kangastukselta, joka aina heilahtaa vähän kauemmas tavoittamattomiin. Joskus taas sanoissaan sekoileva kiinteistövälittäjä soittaa ja kysyy, että tuota, mitenkäs, kun oli puhe että jos jo vaikka heti ensi kuussa, niin mitäs, jos tuota vaikka jos pari viikkoa aiemmin.

Mikäs siinä, jos vain ketjussa seuraavalle muuttajaperheelle passaa. Olenhan aina liikkeissäni liukas ja notkea kuin öljytty norsu.

Joulukuun neljäs on uuden ajan airut, ehdotin sitten sitä päivää. En minä sentään ihan nollapisteestä joudu lähtemään pakkaamiseni kanssa, olenhan jo hyvissä ajoin lajitellut korurasiani sisällön välittömästi tarvittaviin ja nyt ei aktiivikäytössä oleviin helyihin. Jalokiviä ei muutenkaan ole niin paljon, että niiden paikasta toiseen kantamisessa tulisi rasitusvammoja.

Sitten pitäisi vielä kuunnella läpi loput c-kasetit, ettei niiden joukosta löydy jotain sellaista jota ei kannata enää uuden kynnyksen yli kantaa.

Huonekaluja minulla on oikeasti juuri nyt niin harvakseltaan sijoiteltuna lukaalini eri ilmansuuntiin, että ne mahtuvat puolta pienempään määrään neliöitä ilman suurta tuskaa.

Olen aina pyrkinyt saamaan asiat järjestykseen, ja ilmeisesti tästä syystä olen varannut kaapit täyteen peltipurkkeja, rasioita, pahvisia lehtikoteloita ja niihin mätsääviä laatikoita. Lisäksi on monitoimikoreja ja eri kokoisia muovisia säilytyslaatikoita ja sängynaluslaatikoita. Niitä on hämmentävä määrä. Luulen, että jos täyttäisin ne kaikki tavaroillani, osa jäisi tyhjiksi. Eikä minulla ole mummoni tapaan tarvetta säilyttää kaikkea moneen kertaan pakattuna.

Ilmeisesti aivoni toimivat siten, että jos haluan toteuttaa sisäsyntyistä uutuudenviehätyksen tarvetta ja ostaa matkamuiston (Ikeasta), kuvittelen, että on paljon järkevämpää ostaa jotain, jota voi käyttää vaikka säilytykseen, kuin jotain, jota voi säilyttää. Tämä toistettuna riittävän monta kertaa johtaa absurdiin tilanteeseen.

Pakastin pitäisi syödä tyhjäksi (kokeilen, pärjöisinkö oikeasti puolta pienemmällä, kilometrin päässä on kauppa auki 24/4). Tätä varten ostin sinne eilen piirakkapohjia. Ja jäätelöä. Kun pitää leipoa 57 mustikkapiirakkaa, ja syödäkin ne, urakka helpottuu kun ei aina tarvitse aloittaa leipomista taikinan vääntämisestä. Eikä tiskata monitoimikonetta, senkin ajan voi käyttää tehokkaasti pakkaamiseen.

Jäätelö helpottaa urakan syömisvaihetta. Ostin sitten myös tofujäätelöä, koska Kaunomieli ei yleensä syö mustikkapiirakkaa. Pitäähän hänen kuitenkin jotain saada jos muut syövät piirakkaa. Ostin myös vaniljakastiketta, tavallista ja kauraan tehtyä, siltä varalta että satun kyllästymään jäätelöön.

Jääkaappi pitää myös syödä tyhjäksi, en aio käydä ruokakaupassa ennen h-hetkeä enää kuin pakon edestä. Tästä syystä ostin siis ison keräkaalin, 2 kiloa perunaa, 800 grammaa jauhelihaa, leikkelettä, kolmea leipää (pakkaseen), ja coctailkarjalanpiirakoita (pakkaseen). Kun jotainhan sitä pitää lasten syödä, vaikka äiti ei kävisikään kaupassa.

Nyt pitäisi aloittaa. Toisaalta minussa myös virisi juuri nyt suunnaton halu leipoa kahvikehriä, koska se on luontainen tapani reagoida elämänmuutoksiin.

Sitten on vielä yksi iso vääntö. Uudessa asunnossa on kolme makuuhuonetta, kaikki eri kokoisia. Minä otan käyttööni niistä pienimmän, koska aikuisilla koko koti on niiden oma huone. Jäljelle jäävät iso ja keskikokoinen huone. Kaunomieli ja Diiva kirjoittivat kumpikin minulle kirjalliset selvitykset siitä, miksi juuri hänen pitäisi saada isompi huone, ja miksi toisen ei pitäisi saada. Kummankin argumetit olivat osuvia, ja raati ei ole vielä tehnyt päätöstään.

Ehdotin, että otamme keskikokoisesta makuuhuoneesta tarkat mitat ovien avautumissuuntineen, ja rajaamme nykyisen olohuoneemme lattiasta maalarinteipillä vastaavan alueen. Sitten vuoron perään asettelemme tälle alueelle Diivan ja Kaunomielen huonekalut ja omaisuuden, ja katsomme, kummalle ahtaampi olomuoto onnistuu paremmin.

Minulla on myös pari muuta ratkaisumallia takataskussani. Martti Ahtisaarella olisi oppimista näistä rauhanneuvotteluista!

2 kommenttia:

  1. Aikoinaan kun olin lapsi, niin muuttotilanteessa ostin pikkuveljeltäni isomman huoneen, jossa oli jopa parveke. Pikkuveli olisi muutenkin halunnut pienempään kai, mutta otti tietenkin multa 100 mk, jolla ostin itselleni oikeuden isompaan huoneeseen. Olin 11 ja pikkuveli 8. Lahjonta toimii aina, mutta ainakin saatiin ratkottua asia ihan keskenämme. Vaikka vanhemmat ehdottikin, että voitais aina välillä vaihtaa, vaikka vuoden välein, mutta se ei kiinnostanut kumpaakaan...

    VastaaPoista
  2. Minusta olisi periaatteessa hyvä, jos nämäkin sopisivat asian keskenään. Asia pitäisi kuitenkin ratkaista laadullisesti pätevällä vuorovaikutuksella, eikä vain volyymilla. Meillä toinen on kuin hyökkäysvaunu, ja toinen omaa virtuoosimaista marttyyrinvikaa. Ja minä otan tämän(kin) ihan liian vakavasti.

    VastaaPoista