Take a walk in my shoes.

Sosiaalinen krapulani hellitti vihdoin. Möyrin erilaisissa vainoharhoissa tehokkaasti yli vuorokauden. Niin käy aina kun olen järjestämässä jotain pirskeitä. En haluaisin kuukauteen, tai puoleen vuoteen nähdä yhtään ihmistä tai muistaa yhtään mitään yksityiskohtaa illasta, jolloin olen muka hengittänyt syvään, koittanut rentoutua ja nauttia olostani ja seurasta, mutta oikeasti olen kulkenut ahdistuksen putkessa hätäisestä ihmiskontaktista toiseen ja huomioinut ympärilläni vain virheitä. Suuressa mittakaavassa kaikki meni kai kuitenkin ok.

Selvisin siis hengissä, hädin tuskin. Hiukseni olivat huonosti, taas, mikä vaikeutti asiaa. Se on jo sääntö, eikä poikkeus, että firman pikkujouluissa olen aina kaamea. Ainakin mielestäni. sovitin äsken uudestaan mekkoani, ja nyt se näytti taas ihan kivalta. Silloin illalla en tuntenut oloani siinä mukavaksi, vaikka se oli mekon syy ja tarkoitus. Kummallinen asia.

Seuraavan kerran menen farkuissa ja ruutupaidassa, ja tunnen takuulla oloni paljon viehättävämmäksi.

Joskus olen kuvaillut henkistä olotilaani siten, että on kuin kävelisin lasinsiruissa. Vaikka kuinka yritän liikkua hitaasti ja varovasti ja harkiten, kaikki sattuu ja tekee haavoja. Nyt oloni on sellainen oikein fyysisestikin. Sain nimittäin älynväläyksen illalla, ja kävelin viimeiset puoli kilometriä kotiin ilman kenkiä. Sepelissä. En parin askelen jälkeen voinut laittaa kenkiä enää takaisinkaan jalkaan, koska sukat olivat läpimärät, ja kengät uudet ja aika hienot. Etenkään sen jälkeen, kun oikaisin pehmän ja vilpoisan nurmikon poikki toivoen kovasti, etten osuisi koiranpaskaan.

Jälkeenpäin ajatellen tein monta tuontyyppistä virheellistä päätelmää ja ajatusketjua päivän ja illan mittaan. Olisin tarvinnut vähän enemmän aikaa ja harkintakykyä. Olen kyllä näin jälkeenpäin ottanut vahingon takaisin ja ajatellut vähän liikaakin.

Moving on. Joulu tulee. Edellisestä onkin kaksi vuotta. Kun skippaa yhdenkin joulun, rytmi menee sekaisin ja rutiinit ryttyyn. En millään meinaa nyt osata aloittaa jouluilua. Onneksi Diiva on jouluihminen, hän kyllä pitää minut ruodussa tämän suhteen.

Tänään kun tulin kotiin, tyttäret olivat ruokkineet itsensä oikeaoppisesti kunnon ruualla, ja lähdössä yhdessä elokuviin. Olen nyt pessyt pyykkiä, siivonnut tiskipöydän, vaihtanut lakanat ja ryhdistänyt budoaarini muutenkin. Vielä on aikaa tehdä kaikenlaista muutakin. Käydä vaikka kaupassa hakemassa maitopurkki, ja huomenaamukin on pelastettu.

Excelini käyttöhintaindeksi mollottaa reilusti yli yhdeksässä mekko- ja kenkähankintojen takia. Ne kengät olivat kyllä sangen harkittu hankinta. Käytin edelliset klassiset mustat juhla-avokkaani loppuun, joten olen siis todistanut olevani Aikuinen Nainen Joka Käyttää KorkoKenkiä. Vaikka vain sen kaksi kertaa vuodessa, mutta siksipä niiden pitääkin olla klassiset. Ostin itseänikin ihmetellen ihanat Clarksit, joissa on päkiän alla pehmeä tyyny, ja jotka suorastaan suukottelevat varpaitani kun kävelen. Olen niissä todella pitkä.

Nyt tajusin, että sukkahousuni olivat väärän väriset. Olisin tosiaan tarvinnut vähän enemmän harkintakykyä tuossa tilanteessa. Ehkä myös avuliaan teriniitin.

Olen siis kärsivällisesti odottanut, että indeksi laskisi alle yhdeksän, jolloin voisin luvan kanssa uudistaa hiutuneimpia, nyppylöityneimpiä ja tylsimpiä retaleita uudempiin. En pysty enää hillitsemään itseäni. Asiat ovat nyt suorastaan ratkeamispisteessä. Monetkin asiat. Joskus on vain hyväksyttävä tosiasiat, ja riisuuduttuaan sullottava vaatteensa pyykkikorin sijaan roskakoriin.