sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Oi miksi minä tummana synnyin.

Perjantaina oloni oli kevytmielinen. Kävin heti töiden jälkeen tehokkaasti ruokakaupassa Diivan kanssa, kurvasin kotipihaan ja jätin auton, tytön ja ostokset sinne. Nappasin käsilaukun olalle ja kipitin kulman taakse pubiin toimistomekossani (musta liivihame) ja matalissa nilkkureissa, jotka eivät niin hyvin sopineet asuun, mutta tönkköön nilkkaani kyllä.

Yksi iso lasi punaviintä tyhjään mahaan saa minut hilpeäksi. Seura myös.

Siirryimme sujuvasti ruokailemaan aitoa meksikolaista, ja lisää punaviintä. En osaa lausua paikan nimeä edes silloin, kun en ole "just a little bit tipsy". Sieltä spontaanisti kavereiden bändin treeneihin. Heillä on hyvinvarusteltu jääkaappi. Join ehkä elämäni ensimmäisen Karjala-merkkisen oluen, ja olin järkyttynyt. Ihan oikeasti. Olen kyllä juonut Karhua joskus aiemmin, ja muutaman Lapinkullankin. Oluissa on siis eroja. Laajennan elämänkatsomustani ehkä mieluummin muuhun suuntaan, kuin oluttuntemukseen.

Sieltä vielä takaisin kaupungille, ja vietimme hassun illan kunnes muutuimme kurpitsoiksi. Tuossa illassa tuli tunne, että olen taas 20. Olen ison vieraan kaupungin torilla ja ihmiset hymyilevät minulle, ja ilman on pehmeää ja haisee kivihiileltä.

Minulle vahvistui epäilykseni siitä, että henkilö, joka tuntee minut puolen elämäni ajalta, ja joka tuntee myös Kaappimiehen, vallan hyvin, omaa sokean pisteen koskien meidän yhteistä taustaamme. Siis siitä, että asuimme saman katon alla joitakin vuosia. Hän on tuntenut meidät molemmat ennen ja jälkeen tämän insidentin. Olemme usein jutelleetkin kolmestaan, eri asioista.

Jännä ilmiö. Mitähän siitä voisi päätellä. Että olen hyvä valehtelemaan (ja että myös Kaappimies on). Paitsi että ei, en ole valehdellut tämän asian suhteen. Ehkä jättänyt jotain sanomatta. Paljonkin. En tietääkseni ole hyvä valehtelemaan. En oikein arvosta sitä taitoa. En tiedä onko Kaappimies. Jos hän on joskus valehdellut minulle, ja olen sen uskonut, uskon myös, että hän on tehnyt sen hyvästä syystä. En ehkä ole koskaan ollut hänen suhteensa riittävän omistushaluinen, että olisin vaatinut tietää hänen syvimmät salaisuutensa.

Toinen mahdollinen päätelmä on, että elämäni ei varsinaisesti ole niin kiinnostava, että ystäväni olisi koskaan miettinyt asiaa sen suuremmin. Ehkä se kertoo eniten hänen havainnointikyvystään.

Toisaalta myös siitä miten minä suhtauduin taannoiseen parisuhteeseeni. Hyvin varovaisesti alusta loppuun. Se ei näkynyt pinnalle asti, kuten ei erokaan.

Hän ei varmaankaan ole ainoa asiasta epätietoinen, mutta ehkä kuitenkin likinäköisin. Hän on myös putkinäköinen, mikä saattaa edesauttaa optista harhaa.

En kertonut vieläkään. Ymmärrän hyvin ne syyt itsessäni, miksi en niin tee, ja elän niiden kanssa, vaikkeivat ne mieltäylentäviä olekaan.

Hajanaisia muistikuvia tippuu mieleeni. Se miten lukion toisen luokan keväällä menin taidenäyttelyyn. Taiteilija oli vanha kärttyinen mies, joka oli sijaistanut kuvaamataidonopettajaamme ensimmäisen lukuvuoden. Pidin hänestä. Hän tarjosi meille Leningradissa kuohuviintä, ja minä sain punaisen neilikan, ja tanssin kristallikruunuin valaistussa kauniissa ravintolasalissa ja taisin vähän rakastuakin. En häneen, vaan ikäiseeni poikaan.

Kun vuoden päästä rakastumisestani menin taidenäyttelyyn, se vanha mies kysyi minulta mitä minulle on tapahtunut. Miksin olen niin vaisu ja varovainen. Ihan eri ihminen kuin ennen. Tajusin mitä hän tarkoitti, ja mistä se johtui. Seurustelin, eikä se sopinut minulle.

Vähän pelkään, että en vain osaa olla oma itseni jos olen toisen kanssa. Osa minusta toivoo, että vika olisi korjaantunut iän mukana.

Tänään hemmottelin itseäni kiertämällä kauppoja. Ostin punaisen huulipunan, kirkkaan, koska en etsinnöistä huolimatta ole löytänyt itseltäni enää yhtään sellaista, vaikka muistelen, että olisin ainakin vuonna 2007 ostanut yhden Veljekset Keskiseltä. Jos löytäisin sen, se olisi varmaan vanhentunut. Olen kyllä penkonut kaikki takintaskut ja käsilaukut ja pussukat ja laatikot, joihin olen tuupannut vähänäkäytettyjä kosmetiikka- ja hygieniatuotteita muuton aikana.

Nyt minulla on sitten punaiset huulet pikkujouluja ajatellen. Kuljin tänään kaupungilla uusissa huulissani ja normikamppeissa, hiukset pörrössä, lököfarkuissa ja kettutyttötakissa. Sekin tuntui ihan luontevalta. Kotona havahduin miettimään, että onkohan tämä ihan minun ikäiseni ihmisen juttu, käyttää räikeää huulipunaa kun on muuten homssuinen. Minusta se näytti hyvältä. Olin hyvin bohemian chic.

Kiemurtelin päivän aikana sisälle moniin potentiaalisiin toimistovaatteisiin. Niistä ulos kiemurtelu oli muutaman kerran hyvin haastavaa, mutta kokosin itsehillintäni, hengitin rauhallisesti, nappasin helman näppieni väliin ja hyvin rauhallisesti, yhtenäisellä liikkeellä nostin käteni ylös vetäen helmaa perässä, myös sen olkapään kipukohdan yli, pysähtymättä ja antamatta sormieni otteen hellittää, ja pääsin kuin pääsinkin kuolemanloukusta kerta toisensa jälkeen. Löysin yhdet farkut, joissa näytän moottoripyöräkerholaiselta, ja joissa mahduin hämmentävän pieneen kokoon. Varmaan jotain vikaa kokomerkinnöissä. En valita valmistajalle aiheesta.

Kun kiemurrellessani osuin hyvin lähelle peiliä, huomasin etujakauksessani puhtaan valkoisen hiuksen. Juurikasvuni on jo yli kymmenen senttiä, ja hiukseni ovat yllättävän tummat. Kun viimeksi olin luonnonvärinen, olin enemmän maantienvärinen blondi. Nyt sitten juuresta pukkaa kylmää tummanruskeaa hiusta. Minulla oli taas syksyllä joku stressipiikki (muistan sen hyvin), joka aiheutti spontaanin pälvikaljun, hyvin pienen, mutta tässä vaiheessa huomattavan, kun siitä kasvaa ohut kiehkura mustaa, kihartuvaa hiusta, suoraan kalloni korkeimmasta kohdasta. Kihartuvuutensa ansiosta se nousee muiden hiusten lomasta veikeästi. Pälvi pälveltä muutun tummaksi, kuten isäni, mummoni, ja hänen isänsä ainakin.

Nyppäisin sen valkoisen hiuksen irti, oikeastaan vain siitä syystä, että sain tarkasteltua sitä huolellisesti. Se oli puhtaan valkoinen. Olin tyytyväinen. Minusta tulee sellainen Morticia-tyyppinen vanhus. Pystyin suhtautumaan tähän vanhenemiseni merkkiin kypsällä hellyydellä.

Olen tartuttanut Diivaan vivahteen musiikkimakuani. Hämmästyin, kun tajusin, että kuulemani Pearl Jam luikertelee korviini hänen huoneestaan. Olen siitä onnellinen.


2 kommenttia:

  1. Pearl Jam on miljoona kertaa ilahduttavampaa, kuin Virve Rostin Sata salamaa... lapseni myönsi kuunnelleensa sitä! Oli koulussa ehkä ollut jotain suomalaisten laulukilpailuosanottajien historiaa tai jotain sellaista, kun olivat kaverinsa kanssa sen tsekanneet. Toivon, ettei nyt ihan sentään oma-aloitteisesti... jestas sentään.

    Sellainen musta kihara karvatupsu keskellä päätä on kyllä aika mielenkiintoinen yksityiskohta.

    VastaaPoista
  2. Finnhits turmelee nuorisoa jo kolmannessa polvessa :-D

    VastaaPoista