perjantai 6. marraskuuta 2015

Et niitä oppeja kirjoista löydä.

Olen ollut kohtalaisen toimelias, vaikka ulkona mukulakivikaduilla, portaikoissa ja vaihtelevissa maastoissa käytänkin mielelläni kyynärsauvaa apuna. Tänään jalkani kiputila on lähes olematon eiliseen verraten, mikä on oikein mukavaa.

Epäilen silti, ettei oikea nilkkani tule vielä pikkujouluissa, niissä molemmissa, olemaan niin sorja, kuin se ilman tätä insidenttiä olisi ollut. Aina ei voi voittaa.

Yritän ruoskia itseeni jonkinlaista tahdonlujuutta, shokinomaista kauhistuneisuutta tai muuta poikkeustilamentaliteettia, joka vilkkuisi otsallani esimerkiksi sillä lailla ympyrää kiertävästi ja sireenein ulvomalla muistuttaisi, että ei yhtään haittaisi, jos sorjistuisin muutenkin. En vain koe pääseväni oikeaan mentaaliseen tilaan kovin helposti juuri nyt. Tiedostan kyllä tosiasiat, kuten sen, että viskeraalinen rasva tappaa, ja että taikavoimaisten alusvaatteiden taikavoima on lopulta kuitenkin rajallinen asia, tai ainakin verrannollinen käytettävissä olevaan hengitysilmakapasiteettiin, mutta en vain silti tunne motivoituvani. Kaapissani, kauniilla vaatepuulla lepää nätti, musta, tyköistuva ja silti hyvin istuva mekko joka ei varmaankaan näyttäisi yhtään sen paremmalta viisi kiloa kevyempänäkään.

Uusin paheeni on sitruunakakku ja/tai muffinit. En siis mätä täällä netflix-maassa itseeni loputonta määrää suklaalevyjä, jäätelöä, irtokarkkeja ja sipsejä, en ole tehnyt niin ennenkään, eikä asialla tai sen tekemättä jättämisellä ole siis mitään tekemistä painoni hallinnoinnin kanssa, mutta silti minulla on epäilys, että ruoka-aineympyrän eri segmenttien täysimittainen korvaaminen sitrunaanmakuisilla, nahkeilla, kokoonpuristuvilla ja hunajaisenpehmeillä leivonnaisilla on jotenkin paheellinen taipumus.

Juttelin kerran vuosia sitten Mato Valtosen kanssa dieteistä. Pussikuureista ja sen semmoisesta. Kerroin hänelle teoriani, että ihan yhtä hyvin, kuin jos söisi jotain nutrilett-pusseja, voisi syödä pussista valmistettavaa valkosuklaamoussea. Kun sen tekee rasvattomaan maitoon, siinä ei oikeastaan ole merkittävästi sen enempää kaloreita kuin laihdutuspirtelöissä, ja se maistuu paljon paremmalta. Joka tapauksessaa niin äklömakealta, ettei tee kumminkaan mieli syödä mitään muuta. Mutta ainakin on siis saanut syödä jotain tosi hyvää, toisin kuin nutrilett. Olin itse sillä kuurilla n. viikon, mutta kumma kyllä painoni ei laskenut, ja sitten kai unohdin koko jutun.

Mato sanoi, että olen itseironinen henkilö, ja että se on harvinaista. Olin hyvin ylpeä tästä, koska on todella hienoa saada idoliltaan omaan persoonaankäyvää palautetta. Samalla olin vähän hämmentynyt. Luuliko Mato, että tarinani ei ollut täyttä totta?

Kyllä minun pitäisi nyt lopettaa pullanmussutus, ja syödä vain jotain ankeita asioita, joissa on paljon täyttävää ravintokuitua ja proteiinia ja... mitä muuta nykään saikaan syödä? Jos en syö rasvaa, ihoni ja aivoni hapertuvat ja alkavat hilseillä, joten rasvaa siis mielelläni söisin, ainakin jonkin verran. Jos en syö sokeria, muutun ilottomaksi annihilistiksi, joka rullaa eteenpäin rutiineilla ilman innostuksen ilmalentoja, eikä se oikein toimi elämässäni.

Tarvitsen taas jonkin helpon kikan, jota lähteä toteuttamaan. Jonkin pomminvarman asian, jota en unohtaisi heti kun työpaikan kahvihuoneen pöydällä on taas kermakakku tai halloweenkakku tai nutellakakku tai suklaakakku tai minttusuklaakakku.

Mietin, miksi säännöllisten ja edes jollain tapaa yleisesti hyväksyttävien elämäntapojen toteuttaminen on ollut niin vaikeaa viime aikoina. Minulla on ollut ainakin kaikenlaista kivaa menoa, joka on rapauttanut rutiineja ilahduttavasti.

Enkä ole ollut niin innostunut keittiöhengetär, koska olen vieläkin shokissa siitä, etten enää voi kokata isoja höyryäviä lihapadallisia ruokaa neljälle lihansyöjälle, vaan meitä on nyt kaksi, ja sille yhdelle pitää tehdä jotain, mitä en oikeastaan vielä osaa, tai ne harvat kasvisruuat, joita osaan, ovat vielä niin harvalukuiset, että minua suorastaan nolottaa tehdä niitä taas. Vaikka paistettu sipuli ja kaali toimivatkin aina, kaikille, myös mustapavuilla.

En kyllä ole innostunut kodinhoidollisista asioista muutenkaan. Nyt kun asunto on asettunut, se on periaatteessa äärimmäisen stabiili ja helppohoitoinen, viikottaista pintojen puhdistamista lukuunottamatta. Se ei herätä minussa suuria intohimoja, paitsi raivoisien Shiva-PMS:ien aikana. Jokainen PMS ei ole raivoisa. On myös euforia-PMS:iä, aivan samoin kuin euforiakrapuloita.

Kodinhoidollisuus liippaa läheltä sitä aivojeni osaa, jossa pilkotaan salaatteja etukäteen jääkaappiin, tehdään marjarahkaa, leivotaan foccaciaa ja opetellaan uusia reseptejä. Se ei ole nyt aktiivinen alue.

Eikä Diiva enää syö edes marjarahkaa. Vietän kai jonkinlaista suruaikaa.

2 kommenttia:

  1. Ehkä juuri sitä rakastan näissä sun kirjoituksissa; itseironiaa. Se on niin herkullinen taiteenlaji.
    Ja marjarahkasta tuli mieleen, että aina käy niin, että kun keksii helpon ja kelpaavan välipalan kasvaville nuorille, ne kyllästyy siihen hetikohta. Jossain vaiheessa ne karjalanpiirakat jääkin kaappiin homehtumaan ja risifruttien kasat kasvaa ja päivämäärät menee ohi.

    VastaaPoista
  2. Kiitos :)
    Juuri noin meille aina käy, ainakin ennen vegaaniutta. Täydensin kaappia loputtomiin tajuamatta, että Skyr-kausi meni jo.

    VastaaPoista