lauantai 8. lokakuuta 2016

Tired of hiding my feelings.

Heräsin eilen aamulla 2.46, enkä saanut enää unta. Hyväksyin asiantilan, himmailin ja nautin joutenolosta, join kahvia, ihmismäistyin hitaasti ja lähdin töihin. Aamun aluksi kävin asiakastilaisuudessa. Olin siis asiakas. Tilaisuus oli lämminhenkinen ja intiimi, ryhmäydyimme hieman ja jaoimme ajatuksia. Söimme laadukkaan aamupalan ja viihdytyimme semiälykkäistä alustuksista.

Tilaisuuden lopuksi kukin naisvieras sai mukaansa syksyisen kukkakimpun. Nämä kimput olivat olleet pöydissä ilonamme, ja ne sitten lähdön hetkellä pakattiin kevyesti. Olin aamulla pukeutunut sen verran rock-henkisesti, että pystyisin seuraavan vuorokauden aikana suorittamaan minkä tahansa sosiaalisen riennon tukevasti tyylilliseltä mukavuusalueeltani, koska minulla oli vahva aavistus siitä, miten elämänlankani tulisi solmuilemaan ja hapsuuntumaan. Mustaa mustan kanssa ja sitä rataa. Tähän asuun punavihreä, tyttömäisen sironkokoinen kukkakimppu toki sopi oikein hyvin.

Näin mielessäni sen palveluntarjoajan fasilitoiman ideointipalaverin, jossa on mietitty, että hei, tyypit, mietitäänkös ihan pohjia, myöten, että mitä me haluataan saavuttaa sillä, että me järjestetään tämä asiakastilaisuus? Minkälaisella fiiliksellä me halutaan, että meidän asiakkaat lähtee sieltä pois? Hyvällä fiiliksellä, tietysti. Että elämä on kaunista ja mukavaa. Että on sellainen vähän kohonnut mielenvire. Ja joku ehdottaa, että tilassa pitäisi olla kukkia. Ja joku toinen sanoo, että se on niin lyhyt tilaisuus, meneekö ne kukat hukkaan? Ja sitten he keksivät, että annetaan ne meille mukaan. Ja koska kyseessä on lämminhenkinen, positiivisuuden kehän sisäpuolella hyrisevä hyväksynnän ilmapiiri, kukaan ei sano ääneen, että tuo on muuten tosi outo ja epäkäytännöllinen idea.

Kävelimme siis pois tuulisen kaupungin halki kukkakimpuissamme kuin morsiusneidot. Parkkihallissa morjestelin tuttuja. Töihin tultuani kerroin käyneeni maistraatissa ruokatunnilla, ja sain onnitteluja. Kollega yli 20-vuoden ajalta halusi nähdä sormukseni. Oikeasti. Miehet eivät juorua, eivätkä useinkaan tiedä parisuhdestatustani. Taannoin, kun erosin ja vaihdoin nimeni, sain paljon onnitteluja naimisiinmenoon viitaten. Kiitin, ja käänsin ne hiljaa mielessäni ihan vain hyvän onnen toivotuksiksi.

Harkitsin, että kiipeäisin portaita parvelle, ja heittäisin kimpun olkani yli.

Lähdin töistä bussille. Seisoin pysäkillä kimpun kanssa, ja ystäväni mies ajoi sattumalta ohi, pysähtyi, ja poimi minut kyytiin. Heitti minut kampaajalle. Kävin sitä ennen videovuokraamossa ostamassa kasan karkkia ja pienen muistiaisen. Olin unohtaa kimpun kassalle. Ystäväni leikkasi hiukseni, hölötin hänelle asiani aivan maanisena, hän hädin tuskin ehti omansa päivittää, otimme kimpun ja kaahasimme kaupungin toiselle laidalle poimimaan kyytiin päivänsankarittaren. Ystäväni kukitti hänet tällä kimpulla. Päivänsankarilla on nyt tehtävänä kierrättää kimppu jonnekin eteenpäin.

Istuin pubissa, kakkukahvilla ja jammailin akustisen Whitesnaken tahdissa hyvin avaralla tanssilattialla. Lähettelin kovin kirjoitusvirheisiä whatsupviestejä, akku loppui tämän tästä ja latasin sitä baaritiskeillä ystävällisen henkilökunnan avustamana. Mietin, että elämäni on onnellista. Minulla on elämässäni ihmisiä, enemmän kuin koskaan. En jaksanut ihan kaikkiin kutsuihin vastata. Valvottuani 21 tuntia putkeen tulin kotiin, nukuin neljä tuntia, valvoin hetken, ja onnistuin nukkumaan lisää. Tänään näen perhettäni. Pesen pyykkiä. ruokin ihmisiä. Sitten menen tanssimaan. Yritän muistaa lavafoksin askeleet, ne kivat, jotka etenevät vauhdikkaasti ja jotka osasimme hyvin.



2 kommenttia: