keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Vihreämpää ruohoa poroaidan takana.

Tein kolme päivää kestävän sukelluksen aikakapselissa. Tosin aika ei ollut pysähtynyt sen sisällä, vaan ihmiset olivat eläneet eteenpäin, kasvaneet, rakentaneet, muuttuneet enemmän itseiksiin. Jotkut vanhentuneet ja sairastuneet, mutta silti vielä kipinä siitä samasta ihmisestä tuikkii kipeästi katseessa.

Kävin pohjoisessa mutkan tyttärien kanssa sukuloimassa. Se oli vähän jännittävää, vähän hankalaa ajoittain, koska sosiaaliset tilanteet joskus ovat, mutta vain pieninä hetkinä. Suurimman osan ajasta vain nautin siitä tunteesta, että olen tervetullut ja hyvien ihmisten seurassa.

Aikakapseli olikin minussa itsessäni. Haistelin pihalla järveä ja kosteaa ilmaa ja nurmikkoa ja kuuntelin ääniä kauempaa. Työn ääniä, mönkijää, vasaran hakkaamista. Askeleita. Mies rakentaa taas jotain uutta pihassa, joka on sekä työtä että hupia varten. Vaimo pitää kodin ja laittaa joka päivä kaksi kertaa ruuan, ja mies arvostaa. Leivinuuni, jossa leivotaan. Pojat kulkevat isän perässä puukko vyöllä ja oppivat taitaviksi. Oven päälle luuta, niin naapurit tietävät olla tulematta sisään asti sillä aikaa kun ollaan poissa, muulloin aina keitetään kahvit. Kylällä on tanssit lauantaina.

Minä en koskaan ajatellut etsiväni juuri tuota, mutta kai sekin ajatus on jossain mielen taitteessa kuitenkin lymyillyt.

Tai sitten se on vain sitä parisuhdemutaa, joka alkaa laseentua ämpärin pohjalle kun sen on antanut hetken olla hölskymättä.

Ehkä se johtuu siitä, että itse olen etelästä, ja näen pohjoisen jotenkin hämyisempien lasien läpi kauniimpana. Että ihmiset siellä asettuvat kauniisti rooleihinsa, naista ja miestä kunnioitetaan siinä mitä he ovat. Näennäisesti ne naiset jotka tunnen eivät ole olleet millään tavoilla rooliensa vankeja, vaan saaneet toteuttaa itseään. Pinnan alta en aina tiedä. Pienet lapset ovat ainakin paljon enemmän äitiensä vastuulla, mutta se taitaa olla yleismaailmallista.

Kun asuin pohjoisessa, oli kiehtovaa olla nuori naimaton nainen. Ei-kenenkään-vaimo. (Keskustelut yleensä alkoivat kysymyksellä "ookho sie kenenk vaimho?" Siinä lähestymistavassa oli jotain perustavaa lailla erilaista ja suoraa kuin omalla kotiseudullani, olin harvinainen ja kiinnostava. Toisaalta myöskin hyvin pitkälti rinnastettavissa omaisuuteen. Hampaitteni kuntoa ja tasaista käyntiäni ihasteltiin kuin en olisi ollut paikalla.

Niiden kauniiden lasien läpi katsottuna näen pohjoisessa pariskuntia jotka vanhenevat kauniisti rinnakkain, toinen toistaan vaalien arvokkaimpana omaisuutenaan. Jos minä tuon viereltäni menetän, löydänkö enää ikinänsä uutta yhtä hyvää?

Toisten ihmisten kunnioittaminen nousi mieleeni enemmän kuin pitkään aikaan. Muille naureskellaan hyväntahtoisesti, ei ilkeästi. Paljon kuitenkin. Sitä oikein haluaa tehdä itsekin jotain, joka muistettaisiin, ja minullekin naurettaisiin.

Minä huomaan olevani nykyään raaempi ja kyynisempi kuin ennen, en enää niin pyöreä ja pehmeä. Paitsi ehkä ulkoisesti. Tämä havainto on sukua sille, että olen puheissani negatiivisempi kuin ennen.

Haluan mennä vähän taaksepäin.

4 kommenttia:

  1. Mie en tunnista tuota pohjoista... minun pohjoisessa oli ahdistusta, viinaa, riitoja, avioeroja, narsistisia ja paranoidisia puolisoita. Mutta kyllä siellä multakin monesti kysyttiin, että "kenenkäs tyär se sie olet?"

    VastaaPoista
  2. Niin, minä luulen, että tieten tahtoen katson asiaa sellaisesta näkövinkkelistä, että näyttää ruusuiselta.

    VastaaPoista
  3. Tämä on jotenkin hieno kirjoitus. En osaa ehkä eritellä sen suuremmin. Yritän silti vähän. Varmaankin liittyy jotenkin itseen sisäänrakennettuun (sisäsiitettyyn?) pohjoisuuteen, vaikka se onkin ehkä sellainen juttu joka ei näy läpi monesti nykyään. Plus opin uuden sanan, "laseentua", kiitos siitäkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että tavoitit jotain tuttua, kai sitten onnistuin jotain siitä kuvaamaan.

      Poista