perjantai 10. heinäkuuta 2015

Ja kyllä kestää kiittää.

Rotuaaripiknikillä oli veteraani-ilta. Vaikka ikä on vain numero, ja olet sen ikäinen millainen tunnet olevasi, ja omaa ikäänsä miettiminen on varmaankin yksi pinnallisimmista puuhista mitä voi harrastaa, kaipasin kovasti juuri jotain tuollaista tilannetta, jossa olen ikähaitarin alapalkeilla. Erityisesti nyt viime lauantain jälkeen, jolloin kantapaikassani keski-ikä oli n. 19,4 vuotta, ja musiikki oli vaihdettu. Puistattaa vieläkin. Tähän asti alakerrasta on aina soljunut tiivistunnelmaista heavyrockia, mutta nyt siellä jytkättiin erilaisten rap- ja pop- artistien tahtiin. Ja tuo on paikka, jossa jo Jamiroquai saa yleensä kulmakarvat kohoamaa pilkallisesti.

Ei siinä mitään, minä pidän myös pop-musiikista. En vain pidä pettymyksistä.

Illan aloitti Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani. Erityisesti sen halusin nähdä livenä. Olen tykästynyt pariin heidän biisiinsä, niissä on jotain aidon heittäytymisen tunnelmaa. Nyt livenä, ja monta biisiä perjälkeen kuunnellessani tajusin, että suurin osa biiseistä menisi espanjaksi laulettuna ihan tusinalattareista. Että otetaanpa vaikka Huanesin levy, ja tehdään se Suomeksi. En ole vielä ihan sulattanut asiaa. Periaatteessa olen kai sitä mieltä, että latinomusiikki ei ole minun juttuni, mutta miksi sitten pidän tuosta? Vai pidänkö? Onko tämä riittävän suomalaista minulle? Riittävän omintakeista? Sanoitukset ovat kyllä pääosin hyviä, ja pidän näistä tyypeistä, ja Tuurella on hyvä ääni ja hampaat mutta mitä on tapahtunut hänen kainalokarvoilleen?

Arvostan suuresti esiintyviä artisteja, sitä rohkeutta millä he asettuvat ihmisten katseiden alle ja tarjoavat oman persoonansa tarkasteltavakai. Ja sitten tarkastelen ja nypin ihan koko rahan edestä.

Tuuren musiikki on aiemmin kuullostanut minusta raikkaalta ja aidolta. Nyt kun sitä sai isomman annoksen, tuli vähän tuotteisettu Lauritähkäjaelonkerjuuolo. Että otetaanpa joku teema, joka ei olisi niin käytetty, vaikka tällaiset hilpeät ja vetreät kulkurimiehet - vähän kuin sellaisia hienoja mustalaisia, joilla on kolmiosaisten pukujen osia päällään ja kirjavia hartiahuiveja ja ovat tosi boheemeja velikultia, ja tehdään niille biisejä joiden sanoituksissa on sellaisia raikulipoikia ja muita velikultia - sellaisia levyjä naiset varmaan ostaisivat, ja tulisivat keikoillekin, eikös?

Mutta soittaa osaavat, ja esiintyä. Haluaisin olla tanssilattialla pyöriteltävänä tuon musiikin aikana.

Sitten Ile Kallio ja Big Rock Band. Se ylitti odotukset. Tyylikästä klassista rockia puhaltimilla, toimii aina. Maestro Ile on kovasti Bruce Springsteenin oloinen hahmo, lähestymistapa, josta en löydä moitteen sanaa. Jätti pitkään varjoonsaa laulusolistin, jolla oli kyllä ääni, mutta liikaa mustia emohiuksia tuonikäiselle miehelle. Suosittelen täyskaljua, näyttäisi uskottavammalta.

Eput näin ekaa kertaa ikinä. Olen ihan vastikään katsonut vanhoja hittimittareita, ja kontrasti oli jonkinmoinen. Pojat ovat vanhentuneet vuoden -85 -jälkeen. Onkohan sellainen edes sallittua? Martti näytti vähän tuskaiselta artikuloidessaan, mutta niin hän kai aina näyttää. Ei jaksanut pomppia ja vetkuilla pitkin lavaa kuten niissä blayback-otoissa, joita yleensä osuu silmiin.

Montakohan taivas/tähdet/linnunrata -skenaariolaulua heillä on yhteensä? Jossain vaiheessa aloin toivoa, että olisivat tehneet niistä potpurin. Toista jalkaa särki, ja vähän paleli, enkä uskaltanut hakea enää yhtään hassua Coctail Companyn drinksua, koska tänään on työpäivä.

Martti Syrjän sanoitukset ovat kauniita, eikä musiikissakaan mitään vikaa. Yleisö jammasi onnellisena.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti