lauantai 18. heinäkuuta 2015

Love is a losing game.

Näin työpainajaista. Se oli niin todellisuutta vastaava, että kun tiesin kyseessä olevan unen, suhtauduin siihen kuin paloharjoitukseen ja tein mielessäni muistiinpanoja asioista. Laske henkilömäärä. Tiedota aikataulusta. Varmista, että käytettävissä oleva tila on henkilömäärään nähden sopiva. Piilota kellarin portaat. Muista pukea bikinien kumpikin osa yllesi.

Oksennan työasiat mielestäni sotkuiseksi kasaksi tähän loman kynnykselle.

Tuossa oli sentään syytä herätä eikä jatkaa koisimista, mikä on mukava asia. Ehdin juoda kahvia, viikata pyykit, tyhjentää tiskikoneen ja muutenkin haahuilla toimeliaana ennen kuin on soveliasta herättää tytöt jotta pääsemme matkaan ja viettämään kesäpäivää haja-asutusalueella. Notkua täällä.

Kaunomieli sai eilen allergiareaktion, johon piti ottaa vähän enemmän lääkettä. Se teki hänet huonovointiseksi. Muistui mieleen se aika, jolloin ei ollut oikein muuta vointia kuin huono. Nyt likka käy salilla, reissaa kavereidensa kanssa ja yksin, tanssii, kipaisee puolestani asioilla.

Vanhempien pitäisi kuulemma joskus tarkoituksella antaa lasten voittaa kortti- ja lautapeleissä. Kuulin tästä liian myöhään. Toisaalta juuri kukaan ei enää pysty voittamaan tyttäriäni ristiseiskassa, they learned from the best. Meillä on pelattu kaikenlaista ihan kohtuullisesti, ja pelataan edelleenkin, erityisesti Kaunomielen kanssa. Tai siis hän pelaa, ja minä saan joskus olla harjoitusvastustajana.

Viimeisin valloituksensa on tämä: http://www.plaidhatgames.com/games/dead-of-winter. Olen siinä hyvin huono, mikä vähän huolestuttaa, entä jos tulisi ihan oikea zombieapokalypsi? Peli on hyvin monimutkainen, ja siinä on paljon erilaisissa funktioissa toimivia kortteja, joissa on paljon pientä tekstiä, joka osa on pelin kulun kannalta oleellista, osa vain luo tunnelmaa, ja minä en erityisesti pidä pienen tekstin lukemisesta. Joskus Kaunomieli, todettuaan, että peli ei muuten etene, neuvoo suoraan miten minun pitäisi tehdä. Joskus hän vihjailee asioista toistuvasti holhoavaan sävyyn, mikä on erityisen ärsyttävää. Kummassakin tapauksessa reagoin asioihin hitaasti ja tunnen itseni koulutettavaksi gorillaksi.

Uusien ja muistettavien ja opittavien asioiden tulva ylikuormittaa aivoni nykyisin äärimmilleen helpommin kuin ennen. Ehkä siltä vain pitää saada levätä välillä, ei kai ihan koko ajan ole pakko vain kahmia lisää uutta opittavaa. Haluaisin tietysti olla terävämpi ja nopeampi, mutta kun jätemyllyssäni on liikaa tavaraa, se ei jaksa aina pyöriä.

Ehkä pitäisi ehkäistä dementiaa ja aloittaa jonkin uuden kielen opiskelu.

Diiva yritti eilen opettaa minulle iPhonen käyttöä. Yritin kovasti olla kiukuttelematta, ja muistuttelin itselleni, että harvat teini-ikäiset ovat noin kilttejä.

2 kommenttia:

  1. Samalla lailla mieki muistuttelen itselleni omien lasteni kiltteydestä... paitsi että aina ei jaksa ja monesti tulee ei-äitimäisiä tunnetiloja.

    Pelaaminen ei oo mun cup of tea. Ollenkaan. Muistipeliä ja yhtä lajia pasianssia lukuunottamatta. Ohjeetkin on välillä niin monitulkintaisia.

    VastaaPoista
  2. Diiva lakkasi minulle varpaankynnet! Itse tarvitsisin hommaan jo silmälasit. Ja notkeuttakin saisi olla lisää.

    VastaaPoista