lauantai 11. heinäkuuta 2015

Here you come a knockin', knockin' on my door.

Nukuin kymmenen tuntia, näin valtavan hienoja unia. Yövyin unessa tyttärieni kanssa vanhan linnan salissa, jonka valtavassa takassa oli efektinä sellainen raudasta taottu figuurisarja, jonka sai kahvasta tönäisemällä kiertämään salia. Etummaisena syöksyi kiinalainen lohikäärme, perässä tuli karhuja, hirviä lentoliskoja ja vaikka mitä nooanarkkiasujaimistoa. Ja kaikkea muutakin jännää löytyi.

Jälleen kerran epäilyttää kertoa unistaan, mutta tuo osa tuntui harmittomalta.

Heräsin jostain kaukaa, täysin rentona. Makoilin ikkunasta valuvassa viileässä ilmavirrassa kuin kissa auringossa, enkä varmaan hetkeen miettinyt yhtään mitään. Diiva on kotona kolmen päivän mummoloinnin jälkeen, ja keitti minulle aamukahvin, aivan yllättäin. Etsin selkärankani, nousin istumaan, join kahvia, enkä hetkeen miettinyt yhtään mitään.

Kolme päivää on pitkä aika, koska en ole tottunut siihen, että tytöt ovat pois. Paluurutiineihin kuuluu huonolaatuinen kommunikaatio (tietoa kyllä tarjotaan kovaäänisesti mutta se ei uppoa), luurien lyöminen korvaan, agressiivinen puhelimeen vastaamattomuus, ovien sulkeminen teatraalisesti, kimppuaminen, tökkiminen, lievä läpsiminen, halailu ja ulvominen. Sitten on hetki tasaista. Kaunomieli oli iloinen, että tuli kotiin kaverilta vasta tuossa vaiheessa.

Muutamaan päivään en ole varsinaisesti laittanut ruokaa, koska olen ollut jotenkin erityisen väsynyt, tai koko ajan menossa, tai muuten houkutettu turvautumaan valmiisiin vaihtoehtoihin, kuten kiinalaiseen ja kebabiin. Tein kyllä yhden ihan kelvollisen täytekakun. Nyt kun pääluku on jälleen kolme, pakotin itseni hellan ääreen ja tein elämäni ensimmäisen porkkanasosekeiton. Sellaisesta valmiista koiranmakkarapötkönnäköisestä soseesta, johon keittelin kasvisliemessä sekaan myös kukkakaalia ja aiemmman parsakaalin jämät. Suolaa ja valko- ja mustapippuria, vähän kaurakermaa, ja oli oikeastaan hyvää. Omalla lautasella kyllä tuunasin annosta kolmen juuston ruokakermalla ja Kaunomielen kanssa ripoteltiin päälle pekoninriekaleita. Silti, tuo oli parasta ruokaa tällä viikolla, vaikka ei se kebabkaan ollut huonoa.

Minulla on ilmeisesti pitkästä aikaa kunnon euforiapms. Olen pari päivää itkeä tihrustanut Modern Familyn tutuille juonenkäänteille. Tänään kaikki on aivan liian ihanaa, suorastaan kiemurtelen ajatuksesta, että ei tarvitse mennä töihin, ja voisin käydä ulkona asioilla, tai ainakin viedä pahvit kierrätykseen. Tekee mieli siivota. Nämä ovat hyvä keksintö, nämä pms:t.

Tyttöjen isä oli viime viikolla käynyt täällä minun lähdettyäni töihin. Ottaen huomioon, että olen jo viikkotolkulla marissut itselleni, että ryhdistäydy akka ja tee jotain kämpällesi, visiitin ajankohta ei saanut minua nyökkäilemään hyväksyvästi jälkeenpäin. Jos minulta olisi kysytty, olisin halunnut esitellä uuden elinmuotoni paremmassa valossa ja settingissä. Ja olisin itse halunnut nähdä reaktiot sisustusratkaisuhini, ihan kuin kenen tahansa muunkin kohdalla. Olenkin ehdottanut visiittiä hänelle aiemmin, jotta tietäisi missä olosuhteissa lapsensa asuvat, mutta se ei ole tätä ennen toteutunut.

Asialla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Ajoittainen järjestelmällisyyden puutteeni, puutteellinen neurotiasasteeni ja poikkeava estetiantajuni eivät ole estäneet minua antamasta yhteisiä lapsiamme kasvaa tuollaisiksi hienoiksi ihmisiksi kuin mitä he ovat, ja se on se asia, jolla on merkitystä. Tiedän, että hän antaa minulle täyden tunnustuksen (tai ainakin riittävän täyden) tämän merkityksellisen asian suhteen.

Ok, on niin hyvä biisi, että pitää tämäkin laittaa tähän.

2 kommenttia:

  1. Ei ole totta! Kaivelin netistä juuri eilen tuon biisin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D no et syyttä, tää on kyllä melkoinen korvamato.

      Poista