Inside out.

Minä pidän saunavuorosta. Siis siitä, että saunaan pääsee kerran viikossa tiettynä aikana. Koska en ole niin pahasti addiktoitunut saunomiseen kuten kahviin, pasiansseihin ja vaihteleviin Netflix-tuotteisiin (jätän nyt ihan tarkoituksella suklaan mainitsematta, koska en vain halua ajatella sitä), en saa pakko-oireita tai ala uhkailemaan ihmisiä väkivallalla tilanteissa, joissa ymmärrän että kyseessäolevanviikkoinen saunavuoro tulee menemään sivu sun. Maltan odottaa seuraavaa.

Kun saunaan pääsee omalla vuorolla, se tuntuu juuri sellaiselta armolahjalta ja rituaalilta, jollaiseksi suomalaiset muinaisjumaluudet sen keksiessään tarkoittivatkin.

Monissa uskonnoissa on rituaalisia peseytymisiä. En kyllä tiedä, pystyykö mikään niistä kilpailemaan saunan kanssa, jonka juuri nyt julistan omaksi sakramentiksen. Luterilaisuudessa ainakin on vain kaste, jota ei oikein voi laskea tässä yhteydessä. Katolisuudessa pirskotellaan vihkivettä eri tilaisuuksissa useammin kuin luterilaisuudessa. Ihmisen fyysisen hyvänolon ja hyvinvoinnin sijaan keskitytään abstraktisti syntien pois pesemiseen.

Toinen sakramentti voisi olla elävä musiikki. Siinä on jotain maagista, kun esiintyjät menevät yleisön eteen, saavat heiltä luvan muuttua ihailun kohteeksi, roolihahmokseen, tarjoavat sen miten näkevät maailman ja tulevat vastaanotetuiksi. Ehkä tuo pätee kaikkeen kulttuuriin. Se on joka tapauksessa kiehtovaa, asia, jonka äärelle haluan päästä riittävän usein.

Kävin siis eilen keikalla, ja se oli kovin hienoa. Ilmiön kiinnostavuutta lisäsi se, että olin tavannut laulajan ohimennen siviilinä. Karismaa, ah. En voinut olla myös miettimättä sitä, että joku oli joskus tapaillut yhtä miestä viikkotolkulla vain siksi, että hän ulkoisesti muistutti tuota solistia. Muita syitä ei lopulta ollut ilmennyt.

Olen huomattavasti elpynyt ja eheytynyt viikonlopun aikana, sieluni näyttää nyt vähän enemmän Tikkurilan värisävyltä F503 “Jasmiini”.



Aina joskus mietin, alkaisinko valokuvaamaan oikeasti, sellaisella aikuisten kameralla. Sitten muistan, että olen liian levoton moiseen puuhaan, enkä osaa seistä aloillani hengittämättä kuvaa ottaessani. Ei ole minun juttuni.

Perjantaina kotiintullessani olin kohtalaisen rikki, otin lukua vaakatasossa pariin otteeseen, mutta raahauduin silti rautakauppaan. Kymmeneltä illalla teippailin eteisen täyteen suojapapereita ja pesin seinät. Lauantaina maalasin. Tajusin myös vihdoin, että jos olen kahden ja puolen kuukauden aikana yhden ainoan kerran kajonnut suuren mäntypuisen senkin sisukseen, en tarvitse moista säilytyshuonekalua neljän ja puolen neliön kokoiseen eteiseeni, vaikka se olisi lahja, ja oikeaa puuta, ja käytännöllinen, ja sinne mahtuisi paljon tavaroita. Diiva auttoi kantamaan sen vinttiin.

Eteisessä on nyt lähinnä vain ja ainoastaan kenkiä, ja se on juuri hyvä niin kuin asioiden pitäisi olla.

Nyt pitää vain säilyttää tämä zen seuraavan työviikon ajan.