torstai 12. helmikuuta 2015

Victory.

Painoni taisteli vastaan urheasti. Pala palalta sen puolustus kuitenkin mureni, ja tänä aamuna se romahti edessäni teatraalisesti. Olen nyt uudella kilolukemalla. En ole painanut näin vähän muutamaan vuoteen. Enää 8,9 kiloa, ja olen tavoitteessani, (joka ei ole normaalipainoa nähnytkään, saatikka tehnyt sinunkauppoja minkään suosituksen kanssa). 8,8 kiloa on pudonnut, eli olen aika lailla puolivälissä matkaa.

Olen selvästikin ansainnut tämän uutuuden sokerinsyömättömyydelläni. Se on vähentänyt iltanapostelun määrää, koska maailmassa ei tunnu olevan mitään syömisen arvoista, jos ei voi syödä sokeria. Olen sitten tyytynyt nyyhkyttämään sohvannurkassa nälkäisenä.

Pelkkä syömättämyys ei ole riittänyt. Kun nyt analysoin, miksi juuri tänään, tällä viikolla tämä maaginen raja vihdoin ylittyi, tein seuraavat huomiot. Pääsin vihdoin kävelylle. Lisäsin talvi-olosuhteiden takia arkiliikuntaa, vaikka varsinainen urheilu onkin viime päivät jäänyt taka-alalle. Nukuin hyvin. Yksi minua pääni sisällä otteessaan pitänyt asia on hieman höllentänyt puristustaan.

Olen varma, että ahdistuksella on yhteys siihen, että kroppa kerää itseensä kuona-aineita. Ne varastoituvat läskiin. Näin olen päätellyt.

En varsinaisesti pääse vielä mittailemaan, että oh-hoh, näihin farkkuihin mahtuisi kaksi minua. Vain yksi paita on jäänyt selvästi liian isoksi, ja se oli jättipaita ostettaessa. Oikeaa kokoa ei ollut, ja paita oli liian kiva. Enää en sortuisi moiseen. Olen kuitenkin useana päivänä pitänyt aiempaa vartalonmyötäisempiä mustia toppeja erilaisten neuleiden tai jakkujen kanssa, mikä on helpottanut elämääni ja exceliäni. Kauniisti laskeutuvia sopivan väljiä mutta ei- masentavia ei-makkarankuoritoppeja ei nimittäin löydy mitenkään joka alelaarista.

Olen varmaan luulosairas tai joku sen sukulaistautinen, mutta ajoittain suorastaan tunnen, miten selässäni ja kyljissäni kihelmöi, kun sinne kertyneistä rasvavarastoista nipsitään pala kerrallaan parempiin suihin. Tai kuljetetaan pois. Hakataan pienillä hakuilla tai täryytetään jollain koneella tasaisemmaksi ja litteämmäksi kuin mukulakivikatua. Ne rasvasolut varmaan muistuttavat hyvinkin paljon mukulakivikatua. Joskus se tuntuu olkavarsissa tai reisissä. Jos taitan käteni selän taakse, se tuntuu mahtuvan sinne paremmin kuin ennen. Teen niin tämän tästä, ja mietin, miten saisin tästä havainnosta enemmän hyötyä tai riemua. Sinänsä paino on lähtenyt aivan oikeista kohdista, en valita ollenkaan. Olenhan aina halunnut laihtua kainaloistani.

Palkitsen itseni jotenkin. En vielä tiedä miten. Pari päivää sitten haistelin suklaarasiaa. Nyt voisin tehdä jotain ihan muuta.

4 kommenttia:

  1. Laihtuminen lisää onnellisuutta, väitti muut mitä tahansa! Se, kun vaaka näyttää vähemmän ja kun vaate mahtuu päälle. Tai kun pystyy yhtäkkiä juoksemaan kevyemmin.

    Ja mulla se ahdistus lisää syömistä. Syöminen on ollu ratkaisu siihen, ja väsymykseen, ja melkein mihin tahansa. Nälkäänkin. Mutta parempi sekin, kuin juominen...

    VastaaPoista
  2. Hitsit, vasta töissä muistin, että se biisi menee "we wil be victorious". Tunne ei ole ihan säilynyt koko päivää, mutta hyvä silti! huomenna varmaan olen taas pompsahtanut takaisin entiselle askelmalle, mutta yritän pitää kiinni tästä tunteesta.
    Laihtuminen ei tosiaan muuta muita asioita, jotka elämässä mahdollisesti mättävät ja estävät onnellisuutta. Mikään muu ei ehkä muutu, kuin vyötärön ympärys. Mutta edes se!

    VastaaPoista
  3. Onnittelut hienosta saavutuksesta!
    Tuo on temppu johon ei moni pysty.

    VastaaPoista
  4. Kiitos! Joskus minusta tuntuu, että kaikki muut pystyy paitsi minä...

    VastaaPoista