keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Nothing's gonna change my love for you.

Painoni on pompannut kilon-puolitoista, joskus kaksikin ylemmäs siitä alhaisimmasta alhosta, jossa se kävi joku aika sitten. Ehkä alamaissa käynti ei ollut täysin oikeaoppista, ja syynä oli ainakin osittain ankara nestehukka nukuttuani puoli kahteen iltapäivällä ja oltuani näin estynyt nauttimaan elvyttäviä nesteitä, mutta niinhän se aina menee. Paino sahaa edestakaisin päivä kerrallaan, viikkorytmin mukaan, sattumien ja smörgåsbordien kautta ja naisen kiertoa noudattaen. Kiertelee ja kaartelee jonkin olettaman ympärillä asettumatta hetkeksikään. Miehillä ehkä ei.

Olen kuitenkin oikein tyytyväinen, ihan toden totta olen pienempi kuin vuosi sitten. Se alkaa tuntua vähän pysyvältäkin, mikä on pelottavaa, koska tiedän, että kun sokerisiilon hana taas aukeaa, se on hurlumhei, ja tilanne on taas paljon, paljon vaikeampi hallita. Poltan tuon sillan kun pääsen sinne.

Tänään kun tulin töistä, oli kova nälkä, niin kuin muinakin päivinä siihen aikaan. Nyt erityisen kova, koska lounaaksi löytämäni loputtoman pitkän kylmäketjun jälkeen haltuuni päätynyt mikroateria koostui oleellisilta osiltaan seesaminsiemenistä, jotka muljahtelivat ja rouskuivat suussani kuin pienen pienet koppakuoriaiset, ja harmaasta, kalvoisesta, muhjuisen mureaksi haudutetusta porsaanlihasta, ja pöytäkeskustelu käsitteli Euroopan suoruumiita kautta aikojen. Ei ape sitten lopulta maistunutkaan, ja elin päivän lähinnä parapähkinöillä ja leipäjuustolla.

Hämmästyttävästi en kuitenkaan ollut hallitsemattoman raivon vallassa kaivellessani jääkaappiani ja paistaessani, hauduttaessani, pilkkoessani ja kattaessani asioita. Ihan hyvinhän minä jaksoin odotella, että sain syödä ihan oikeaa ruokaa, oikealta lautaselta, ruokapöydässä. Vaikka se oli perheenäitielämäni kolmas pussista valmistettava haudutettava lisää-vain-liha-pataruoka. Fiksasin sitä kaurakermalla ja lautasellani vielä kermaviilillä, että sain E-vitamiinien maun laantumaan.

Nyt aterian jälkeen suonissani kaivertaa makeannälkä. Jotain ihan pientä, äkkimakeaa, jotain mikä antaisi ihan pienen endorfiinipiikin ja palkitsisi, katkaisisi paraatinauhan joka erottaa työpäivän ja vapaa-ajan, juhlistaisi, hemmottelisi, olisi ihan oma pieni salaisuuteni.

Pääni tuottaa eteeni kuvakavalkadin erilaisia asioita. Palan tummaa suklaata. Digestive-keksin. Murotaikinaa. Kina puffi -suklaata, jota saa vain Ruotsista, vaikka se on Fazerin tuote. Pääsiäismunia. Kaikkein eniten maailmassa haluaisin Antellin omenahyvettä ja kotitekoista vaniljakastiketta. Ja siinä omenanhyveessä olisi triplamäärä marenkia päällä. Tuota olen himoinnut jo viikkotolkulla. Tekisivätköhän ne minulle erikoissatsin ylimääräisellä marengilla, jos pyytäisin?

Silti minusta tuntuu, että tämä kupeitani kalvava himo on vähän laantunut. En minä oikeasti halua tummaa suklaata, enkä keksejä, enkä mitään tunkkaista praline-täytteistä`joulualennusmyyntisuklaata, mutta kyllä aivan varmasti haluaisin mäkkärin kinuskisundayn. Eli mikä tahansa ei nyt kelpaa, eikä ihan mistä tahansa suklaasta tai sokerista luopuminen tunnu raskaalta rangaistukselta. Nyt niitä asioita, joista luopuminen edes väliaikaisesti harmittaa, on vähemmän kuin ennen. Sitten kun taas syön, pitää tarkkailla, riittäisikö vähempi määrä. Tai harvemmin. Alkuun voisi riittääkin, mutta ihan varmasti pian taas koukuttuisin, ja 400 grammaa Doris tryffelitäytekeksejä päivässä olisi enää vain minimiannos.

Kun tämä sata päivää on ohi, syön jotain oikein hyvää. Ainakin paria-kolmea lajia erilaista oikein hyvää, ja ehkä lisäksi kinuskikastiketta. Sitten pidän tuumaustauon. Ja sitten varmaan syön taas jotain hyvää, ja leivoin jotain, johon laitan päälle paahtumaan voin ja sokerin sekaan kaikki pähkinäsekoituspusseista ylimääräisiksi jääneet saksanpähkinät, joille Diiva on ilmeisesti allerginen. Ja siihen vaniljajäätelöä sulamaan viereen.

Sen jälkeen voisin miettiä uutta diiliä itselleni. Että entä, jos söisinkin sokeria vain yhtenä päivänä viikossa? Haluaisin syödä sokeria vain silloin tällöin, mutta kun se kohtuus, jos sitä juttua ei hallitse, niin sitä vain ei hallitse.

Hei, olen Veela, ja olen sokerolisti.

2 kommenttia:

  1. ääää syljeneritys käynnistyi!

    VastaaPoista
  2. Niin. Päivä numero 47, viikonlopun aloitus, eikä mitään kivaa tiedossa. Siis sokerikivaa.

    VastaaPoista