lauantai 28. helmikuuta 2015

Vielä 2080-luvulla.

Asuminen uudessa paikassa alkaa saada muotonsa. Joitain asioita on sellainen piilevä ikävä – ne eivät ole niitä kauniita idyllisiä juttuja, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen, vaan sellaisia, että pyykin lajittelu koneeseen ei ole yhtä hauskaa kuin ennen. Pyykinpesu siis saattaa lykkääntyä parilla kriittisellä päivällä, mikä entisessä elämässä olisi ollut hyvin, hyvin harvinaista.

Taas yksi addiktio, jonka suorittaminen on minulle ongelmallisempaa kuin ennen.

Automatkoja tiesin itse tulevani kaipaamaan, niitä pimeässä ajettuja puolituntisia, tai harmaassa valossa pottupeltojen vilinää katsellessa, tai aakean laakean mitättömänä lattuna makaavan maiseman päällä roikkuvan taivaan paljon moniulotteisempaa myllerrystä.

Diivakin kaipaa, sitä että voi pimeässä laittaa luurit korvaan ja kuunnella musiikkia vain istuessaan paikasta toiseen. Se on rentouttavaa.

Eilen taistelin tieni läpi teiniangstin ja siihen resonoivan näsäviisailun kunnes pääsin tavoitteeseeni, että kumpikin tyttö lähti mukaan. Kävimme taidemuseolla. Kaunomieli kertoi, että siäänpääsy on ilmainen perjantaisin viiden jälkeen, ja sehän tekee asiasta paljon kevyempää. Voi vain pistäytyä, katsoa vaikka vain yhden salin. Tai käydä katsomassa jotain tiettyä juttua vaikka viikon välein, niin kauan kuin se siellä roikkuu.

Monet näytillä olevista tauluista olivat samoja kuin Ajantaju-näyttelyssä. Tai muuten tuntuivat tosi tutuilta. “Hyvät mielessä” on sellainen keräilyeränäyttely, vähän tuli fiilis että täytepala muun ohjelmiston välissä. Mutta ei se kyllä yhtään haitannut. Tuli nimittäin tosi kulturelli taiteentuntijaolo.

Vähäksi aikaa unohdin työviikon, kaikki normaalit kehykset. Ängimme yhdessä salissa sisään pimeään pomppulinnamaiseen igluun, jonka mustaan kattoon oli tehty tähtitaivas pureskelluista purkista. Sain hienon takauman siitä, miltä tuntuu tulla tyttöjen kanssa uuteen tyhjään tilaan. Pieneen, hallittavaan, ihanan selkeään. Se sama juttu, mitä olen leikkinyt lapsesta asti, otan vain muutaman tavaran mukaan, ja teen uuden pesän, teltan, tiipiin jonnekin muualle. Rajaan tilan pieneksi, kuvittelen, etten tarvitse mitään muuta, jätän kaiken vanhan sekavuuden taakse.

Sitten syömään, ja kaupoissakin oli tarkoitus kierrällä. Minikaupunkiloma yhden illan aikana.

Koska tarjoilu oli hidasta, ehdin kauppoihin vain puoleksi tunniksi. Se riittikin hyvin. Ostin kalenterin, johon voin merkitä kaikkea kiva. Tähän aikaan vuodesta on erinomaisen edullsita ostaa kalenteri.

Sovittelin vaatteita. Olen ihan pro, joten aikaa oli siihenkin.

Onhan se sovittelu mukavampaa kuin jokin aika sitten, mutta vähän ällistyttää tajuta, että kun oikein tarkastelen peilikuvaani, olen edelleenkin paljon kookkaampi kuin mitä pääni sisällä koen olevani. Olen jo sujuvasti päässyt tilaan, jossa olen pääni sisällä ihan normaalipainoinen. Se on ehkä suurin este menestykseekäälle painonhallinnalleni, että olen näin helposti tyytyväinen.

Silti suurin osa vaatteista ei näytä siltä kuin haluaisin niiden näyttävän. Yritän luottaa siihen, että kyllä niitä taikavoimaisia yksilöitä osuu eteen, niitä, joissa näytän juuri siltä kuin haluan, ilman kompromisseja. Eikä niitä edes niin usein tarvitse löytyä, koska Excel.

Mutta on se taistelua. Sovittelin pitkään ohuesta villakankaasta tehtyä armyhenkistä jakkua, joka olisi oikein siisti ja asiallinen, ja sopivan ankea, että se ei melkein saisi minua näyttömään keski-ikäiseltä tädiltä, joka yrittää toteuttaa jotain tositeeveemakeoverunelmaansa. Oikein jo mielessäni kuvittelin, että juuri tämän minä tarvitsen kahden viikon päähän yhteen tilaisuuteen, jossa minun pitää esittää pätevää ja ammatillista. Se oli tosi hyvä, laadukas jakku, mahtui ja istui, ja oli -70% alennuksessa. Ja sen verran hinnakas, etten ihan heti olisi oikealla hinnalla ostanutkaan. En ostanut nytkään, koska se ei ollut täydellinen. Ilman vuoden excelöintiä en olisi pystynyt tähän.

Enkä ostanut mitään muutakaan. Jokin aika sitten inventoin kaikki muutossa löytyneet vaatteeni saman exceliin käytössä olevien kanssa, ja käyttöhintaindeksi pompsahti. Nyt olen ollut ankara itselleni, ja päättänyt, että se pitää ihan oikeasti saada alle 9% ennen kuin teen mitään muuten-vaan-ostoksia. Paitsi että ostin ne boyfriend-farkut ja hyvämallisen t-paidan. Nämä eivät kaduta minua yhtään, koska olen pitänyt niitä farkkuja koko ajan, ja ne saavat minut tuntemaan oloni kivaksi. Ja hauskoja, hyvämallisia t-paitoja (sellaisia, joissa on laaja v-kaulus, viileänä laskeutuva kangas, katu-uskottava kuosi ja juuri oikeanmittainen huoliteltu helma) ei vain löydy joka viikko. Jos olisin kokoa M (kuppikoosta puhumattakaan), niitä löytyisi, ja olisin ihan uusien ongelmien äärellä.

Sitä odotellessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti