sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Titanium.

Menin sittenkin. Sovittuun aikaan ja paikkaan, vaikka taas oli se olo, että en halua, eikä ole pakko. Odotukseni tällaisten kohtaamisten suhteen ovat siis realistisella tasolla.

Tarkkailen itseäni enemmän kuin sitä toista. Ja sitä, mitä heijastin takaisin peilimäisestä pinnasta. Nyt näin itsestäni, että olen hetkellisesti vähän sumea, en kirkas ja säkenöivä ja terävä. En ollut sen hermostuneempi kuin olisi pitänyt, mutta en ollut niin itsevarma kuin joskus, tai haluaisin. Takeltelin suorastaan, ja unohdin välillä, mitä olin sanomassa.

Juttelimme pitkään ja perusteellisesti. Yritin saada katseeni kohdistumaan kuvaan, joka koko ajan välähti mielessäni, mutta se jäi aina piiloon. Keskustelu pyöri eteenpäin pallona. Pallon ulkopinnalla oli tiettyjä kohtia, jotka hän johdatteli näkyviin kuin lottonumerot, ja tottuneesti hän pyöritteli keskustelua eteenpäin. Hänellä oli paljon harjoituskilometrejä takanaan. Paljon enemmän kuin minulla. Olin ammattikuskin kyydissä. Välissä tunsin oloni hyväksi ja rentoutuneeksi. Elämä tuntui hienolta paikalta.

Katselin, miten kaksi pikkutyttöä leikki tilaa jakavilla valoverhoilla. Ne olivat hienoja ja taianomaisia, roikkuivat katosta ohuina, sädehtivinä hiuksina. Tytöt vetivät käsillään ne liikkeeseen ja ne heiluivat kuin merikasvit. Kietoivat ne ympärilleen. Taivuttivat mekokseen. Haaveilivat olevansa merenneitoja ja prinsessoja ja filmitähtiä. Yksi kerrallaan hiuksista katkesi kuituja sisältä, kimallus ja tuike sammui, ja ne roikkuivat sameina loiroina muun verhon mukana.

Tapaamisen lopulla tunsin hiemen voitonriemua - olin edelleen hengissä, eikä tämä ollut läheskään niin kamalaa kuin joskus. Olin rento, ja tunsin oloni itsevarmemmaksi. Sanoin ääneen jotain itsevarmaa. Siihen hän sanoi jotain, mikä kolautti juuri rakennetusta itsevarmuudestani ihan vähän laastia irti. Ehkä ei tarkoituksella. En tunne häntä. Se oli vain yksi lause, ja itse kukin sanoo asioita, jotka ovat huonosti muotoiltuja, tai tulee tulkituksi väärin.

Olen aika hyvin turvassa sellaisilta miehiltä, jotka saavat minut tuntemaan itseni vähäisemmäksi kuin olen. Opin sen Kaappimieheltä, siis että on olemassa sellaisiakin miehiä, jotka eivät tee niin.

Samaan aikaan toisaalla.

Kävelin vaatekauppaan, jossa minun piti tavata ystävä. Vilkaisin tarjonnan - samat ruskeakuvioiset tätitunikat kuin viime viikollakin, lisäksi jokakeväiset merimiestyyliset raitapaidat, valkoiset housut ja korallit ja turkoosit huitulatopit. Ajattelin, että täällä ei varmaankaan ole minulle mitään. Pujottelin odotellessani laiskasti rekkien välissä. Edessäni olevalta rekiltä tippui farkut maahan. Nostin ne ylös, ja katsoin, että kas, onpas kivan näköiset. Kokoa, johon joskus mahdun, mutta näyttävät vähän kapeilta. Slim-mallia vielä. Sovitin ne. Täydelliset.

Tiedättekö, kuinka usein täydellisiä farkkuja ylipäänsä löytyy? Ja vielä oikeassa koossa (niitä oli tasan yhdet tuossa liikkeessä, tarkistin), saatikka että ne heittäytyisivät maahan kohdehenkilönsä eteen kerjäten ota minut, ota minut?

Varmasti tiedätte. Keskimäärin kerran viidessä vuodessa, tai jopa harvemmin. Tuskin koskaan. Mutta näköjään niin voi tapahtua.

Revin käteni sovituskopin peiliin niin, että veri lensi. Sain hienon hightech-laastarin ja 20% alennuskupongin seuraavia ostoksiani ajatellen.

5 kommenttia:

  1. Ohoh! Mikä tuuri! Mulle tuollaista ei satu kyllä usein, luulen omistaneeni elämäni aikana noin neljät täydelliset farkut. Ehkä kolmet. Yhdetkään ei oo kyllä muistaakseni "tippuneet syliin".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo "tuuri" sai minut melkein jälleen uskomaan ihmeisiin :-)

      Poista
  2. No miten on, tuleeko toista tapaamista vai oliko se lause sellainen joka jättää tapaamiset tähän yhteen kertaan?
    En oleta että vastaat koska kyseessä on asia joka ei meille muille kuulu mutta kuten tiedät, olen hemmetin utelias ja siksi tämä kysymys.

    Voin kuvitella sun riemusi farkkujen suhteen sillä Taivaan Isä on suuressa viisaudessaan päättänyt ettei minun pidä löytää sopivia farkkuja sen paremminkin kuin mitään muutakaan. Koskaan. Vaikka löytäisin mahdollisimman sopivat, ne vaativat joka kerta enemmän tai vähemmän muokkaamista ja se rassaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakas Paimen, jostain syystä tähän on helppo vastata :-) Ei tule uutta tapaamista. Se ei johdunut yhdestä lauseesta. Siitä ei olisi voinut päätellä mitään varmaa hänen puoleltaan, vain omat reaktioni siihen olivat selkeitä. Jos olisi muuten ollut kovin kiinnostunut, olisin ylittänyt tuollaisen pikku kuprun ja katsonut hommaa avoimin mielin eteenpäin. Mutta kun en ollut niin kovin kiinnostunut.

      Poista
    2. Kiitos ja anteeksi tungettelevaisuuteni mutta me paimenet olemme helvetin uteliaita.
      Mutta; kevät on vihdoin koittanut ja se tietää myös sitä että ilmassa on rakkautta huomattavasti enemmän kuin Valkoisen Helvetin aikaan joten mistä sitä tietää mitä tapahtuu? Kohtalokas ja tunteiden paloa herättävä tapaaminen alkavalla viikolla? Jotain maata järisyttävää jo tänään?

      Poista