torstai 24. maaliskuuta 2016

And now you do what they told ya.

Olen tarkkaillut masennuksen alapintaa, kun se peittää taivaan hitaasti lipuen kuin taistelulaiva Galactican metallinen maha. Sitä tämä ilmeisesti on. Ihan rauhallista, tasaista alakuloa. Kaikki on ihan yhtä hyvin kuin muulloinkin, ja olen vallan toimintakykyinen. Ehkä jopa rauhallisempi ja hillitympi kuin yleensä. Hieman vähemmän aloitekykyinen, hieman tyhmempi ja hitaampi ymmärtämään asioita, arka ja epävarma ja sisäänpäinkääntynyt.

En ole fyysisesti kovin väsynyt, se oli aiemmin talvella, ja siitä puskin läpi lähinnä nukkumalla, nukkumalla ja nukkumalla. Onneksi voin nykyään tehdä niin. Viimeisen kahteenkymmenen vuoden aikana se ei ole ennen ollut näin yksinkertaista.

Nyt ei ole olosuhteita joiden ristipainetta syyttää, ei kovin hankalia raameja jotka ahdistaisivat. Olen vaan ja möllöttelen, minä ja masentuneisuuteen taipuvainen pääni. Tämä ei ole kenenkään vika, eikä ole ketään, joka estäisi minua olemasta olematta masentunut.

Tuntuu, että asiat purkaantuvat. Asiat, jotka ovat olleet olemassa yli 40 vuotta. Asiat, joilla on ollut merkitystä minulle, joita olen tavoitellut, menettävät merkityksen. Tunne on sama kuin ennen, mutta näen pidemmälle, koska katse ei pysähdy niihin liian ahtaisiin raameihin joiden sisällä kyhjötän. En ole niin toiveikas kuin ennen. En usko olevani erityinen. En osaa lopettaa sitä, että yritän kaiken aikaa karsia asioita joita on liikaa, vaikka oikeasti saattaa olla, että niitä on kohta jo liian vähän. Luulen haluavani vain levätä ja olla rauhassa, vaikka ehkä tarvitsen jotain muuta. En tiedä, onko apatiani sittenkin vielä väsymystä, jota en vain myönnä, koska en arvosta niitä jotka jäävät tuleen makaamaan, ja siksi mietin, että ehkä minun pitäisi itse tehdä tälle jotain. Vai onko se vihdoin vain apatiaa.

Näen itseni erilaisissa tilanteissa ja tunnen itseni kurjaksi. Tuntuu, että näen itseni ensi kertaa ihan sellaisena kuin olen, enkä osaa oikein arvioida, onko valaistus vain huono vai onko tämä nyt sitten todellista todellista. Ja jos on, minun pitäisi yrittää vähän enemmän, koska minulla ei ole enää tekosyitä olla olematta niin hyvä ihminen kuin voin. Minulla on myös henkinen resting bitch face, ja se ilmenee, kun en pinnistele riittävästi vaan olen liian rento tilanteissa joissa pitäisi skarpata. Olen usein tosi törppö. Sanon tyhmiä asioita koko ajan joka tapauksessa, silloinkin kun en ole masentunut, mutta nyt ne jäävät kaikumaan päähäni. Saatan olla joissakin tilanteissa suorastaan ilkeä, ihan vain kömpelyyttäni.

Tai sitten oikeasti olen kova ihminen, sellainen, joka ei osaa ottaa vastaan empatiaa, eikä osaa antaa sitä muillekaan. Sellainen, joka ei voi sanoa toiselle mitään kivaa, koska sittenhän se toinen luulisi, että säälin häntä jotenkin, en pidä häntä riittävän voimakkaana, tai olen alentuva, ja se olisi pahin loukkaus, jonka minuun itseeni voisi kohdistaa. Eli jos sanon kohteliaisuuden, se pitää kääntää jotenkin negatiiviseksi "en olisi sinusta uskonut - mutta kai nyt sitten silti uskon kun itse näen", "arvostan, vaikka pidänkin tätä ihan tyhmänä". Kun tulokulma on moneen kertaan käännetty korkkiruuviksi asti, on vastaanottajan tehtävä tulkitsijana aika vaativa.

Onneksi on myös ihmisiä, jotka oikeasti tuntevat minut. On jopa yksi ihminen maailmassa, joka voi sanoa minulle "voi sinua raukkaa", ja minä en loukkaannu.

Kysyin joskus lasteni isältä johonkin koulutehtävään tai testiin liittyen, millä neljällä adjektiivilla tai ominaisuudella minua kuvailisi. En muista mitä ne muut olivat, mutta yksi oli kova. "Sinä olet kova ihminen", hän sanoi. Hän ei osannut perustella sitä, ja ihmettelin kommenttia kovasti, mutta ajattelin sitten, että hän vain toisti jotain, mitä joku muu oli ehkä sanonut minusta. Kun en itkenyt siinä paikassa, ihmisten edessä vieraassa talossa, kuultuani läheisen ihmisen kuolleen. En minä voinut itkeä julkisesti. Olin vihainen, kun minulle yritettiin osoittaa myötätuntoa. Sen lisäksi, että hän oli kuollut, minun olisi pitänyt osata samanaikaisesti suhtautua myötätuntoon ja osoittaa siitä kiitollisuutta, ja se tuntui jo vähän liian suurelta vaatimukselta.

Itken sitten vieläkin yksin, auton ratissa, aamulla kun herään siihen tunteeseen kun mummo puristaa kättäni.

Olin siinä kysymisen hetkessä sitä mieltä, että mies, jonka kanssa olin elänyt monta vuotta, ei oikeasti tuntenut minua ja oli muutenkin vähän tyhmä, ja siis väärässä. Nyt mietin, että ehkä se on totta, hän ei tuntenut minua ja oli ehkä joissain suhteissa vähän tyhmä, mutta ehkä minä olen myös jollain tapaa kova ihminen.

En minä ole yhtään kopea tai ylpeä tai itsevarma. En anna sillälailla kovaa vaikutelmaa. Mutta kun olen jonkun kanssa oikeasti läheinen, ehkä siinä tilanteessa se toinen huomaa, että minusta puuttuu jotain normaaleja pehmusteita ja vuorauksia.

Sellainen, joka tippuu lattiaan ja särkyy, kerta toisensa jälkeen. Usein tunnen, että seison keskellä lasinsirpaleita, ja minne tahansa otan askelen, sirpaleet ratisevat jalkojen alla lisää.

Jotkut ovat kumipalloja.

Muistan tämän olon ihan hyvin lapsuudesta ja nuoruudesta asti. Muistan, kun huomasin, että välillä oli pidempiä kausia jolloin en ollut ollut iloinen tai innostunut mistään.

Se menee ohi. Tulee takaisin ja menee ohi. Lainehtii.

Onneksi on nämä neljä päivää edessä. Minulla ei ole mitään tekosyitä olla liikuttumatta fyysisesti. Se voi auttaa. Ja saatanhan minä millä hetkellä hyvänsä innostua jostain uudesta asiasta. Vaikka nyt kun mietin niitä hetkiä kun olen ollut innostunut mistään, edes pienesti, näen itseni naurettavana innostuneisuudessaani.

Kun olin fyysisesti väsyneempi janosin vihreää väriä. Kirkasta, syvää 70-luvun vihreää. Se osui silmiini kaikessa. Nyt etsin kaikesta pehmeää keltaista, valkoiseen taittuvaa mutta syvää ja ystävällistä.

Minulla on kaikki ne samat syyt olla onnellinen kuin puoli vuotta sitten, ja tiedän olevanikin. Olen ainakin kiitollinen ja helpottunut siitä, että moni asia on niin paljon paremmin kuin ennen.

Pitää kuunnella musiikkia. Se on kuin lämpökynttiä, joka estää minua haaltumasta ihan kylmäksi asti. Juon punaviiniä. Syön sokeria. Itsetuhoista, mutta helppoa.

6 kommenttia:

  1. Tää ei nyt liity mihinkään. Mutta moi. Hemmetti, että sää olet täydellinen. Hekumallisen hienoa suomea. Onko <3 jo liian ällöä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat sanat. Tosi hyvää tekstiä. Jo aloitus oli mahtava kuva! "Olen tarkkaillut masennuksen alapintaa, kun se peittää taivaan hitaasti lipuen kuin taistelulaiva Galactican metallinen maha. "

      Poista
  2. Kevätsammaleenvihreä. Ihan ehdoton.

    VastaaPoista
  3. Mulle 70-luvun vihreä on sellasta tunkkaista, tupakansavuista, ruskeaan vivahtavaa. Sen vuosikymmenen värimaailmaa tuntuu muutenkin hallitsevan ruskea mun mielessä. Retu-kengät.

    Mutta apatia. Se menee ohi. Olen nyt odottanut puolitoista vuotta, että menisi. Täällä lasinsirpaleiden keskellä.

    VastaaPoista
  4. Veela, älä määritä itseäsi koska se ei ole sun, vaan ympäristön tehtävä. Toki itsetutkiskelu on hyvästä mutta liian kriittisistä ja usein vääristä tulkinnoista tulee yhden ihmisen ad populum ja silloin ihminen lamaantuu lopullisesti, ts. sanoen vajoaa synkkyyden suohon josta nouseminen voi kestää vuosia ja sitä en tahdo sulle.
    Hyviin ystäviini kuuluu kolme tyyppiä jotka masentuvat näin kevään tullen ja mitä pidemmälle kevät/kesä etenee, sen syvemmissä vesissä he liikkuvat ja tämän asian sekä siihen liittyvien syiden/tekijöiden ymmärtämiseen mulla meni monta vuotta enkä väitä että mä tunnen tai tiedän mitkä sun fiilikset - siis syvällä sielussasi - on juuri nyt mutta sun goottisydämelles mä haluan sanoa että kesän jälkeen tulee syksy pimeine öineen ja mä toivon että sä ymmärrät mitä mä koitan sanoa <3

    VastaaPoista
  5. Kiitos osallistumisesta :-) En ole kovin syvällä tässä mielentilassa nyt, mutta teki mieli kirjoittaa sitä ulos, vastaisenkin varalle. Todeta, että tällainen pää minulla on, tällä mennään. Nyt voisin siivota vaatekaapin, se piristää.

    VastaaPoista