perjantai 4. maaliskuuta 2016

You are the universe.

Tulin kotiin töiden jälkeen. Päivässä oli ollut jännitysmomentteja, ja olisi ollut kiva kertoa niistä jollekin. Kotona ei ollut ketään. Kaunomieli on nuoremassa seurassa muuanna, Diiva odottelemassa parrasvalojen sytyttämistä. Olin myöhemmin menossa katsomaan hänen tanssiaan.

Tiesin, etteivät tyttäret olisi kotona, aikatauluista ja menoista on ollut puhetta, mutta koska minun ei enää tarvitse huolehtia heidän menoistaan, en ollut jotenkin rekisteröinyt tietämiäni asioita siten, että heidän ennaltatiedetty poissaolonsa tarkoittaisi sitä, ettei kotona olisi ketään. Huhuilin vähän epäuskoisena. Soitin siskolle.

Menin kauppaan. Ostin tarpeellisia asioita Ohlssonilta, ja sitten ajattelin, että ehkä tarvitsemme myös leipää ja banaaneja. Pyörin pullahyllyllä, ja huomasin etsiväni lohtupullaa. Pullat olivat siellä masentavia, ja ostin vähän suklaata.

Lohtusuklaan ostaminen teki mieleni korostetun apeaksi, ja mieleni teki itkeä pirauttaa vähäsen samalla kun söin suklaata, terveellisen ja ravitsevan yhden hengen päivällisen sijaan. En viitsinyt, meikit olisivat tuhriintuneet. Minulla oli kerrankin hyvin ajoitettu kelvollinen hius- ja meikkipäivä. Eikä se nyt niin kamalaa edes ollut. Toisena päivänä, vastaavassa tilanteessa olisin ehkä vain riemuinnut yllättävästä itsellisestä ajasta.

Joka tapauksessa epäilen, että se tunne oli nyt varmaan se tyhjän pesän syndrooma, eroahdistus tai yksinäisyys.

Minulla on nyt huomattavan paljon enemmän tilaa elämässäni kuin ennen. Näin kauan siinä meni, näin paljon tarvittiin muutoksia ja niiden jälkeen vielä tukuttain aikaa ja erilaisia hetkiä, yllättäviä ja suunniteltuja, ennenkuin pääsi muodostumaan riittävän iso tyhjiö, jotta siinä mahtuu tuntemaan olonsa yksinäiseksi edes hetkeksi.

Luulen, että ruuhkavuodet ovat osaltani nyt ohi. Sellainen kaoottisuus, jossa elämä on vain selviämistä ja priorisointia jotta jaksaa oleellisimmat, edes jotenkin. Sitä kesti niin pitkään, että välissä aina ajattelin, että kaoottisuus ja väsymys ja energianpuute johtui vain siitä etten itse jotenkin osannut tehdä asioita oikein, että käytin lapsia ja töitä ja elämäntilannetta tekosyynä siihen, että olen laiska enkä saa elämästä oikein otetta. En osaisi nauttia asioista vaikka voisinkin, joten oli helpompaa syytellä ympäristöä siitä, ettei voinut.

Mutta sainhan minä sen otteen, aina uudestaan, kun vaihdoin kättä ja kädensijaa riittävän usein. En haikaillut mitään vaikeaa tai kallista enkä korkealentoista vaan olin vain, olin paikalla ilta toisensa jälkeen lasten kanssa kotona, madalsin rimaa, en vaatinut itseltäni tai ympäristöltä täydellisyyttä.

Nyt kun katson taaksenpäin, muistan istuneeni paljon sohvalla, vastailleeni kysymyksiin. Laittaneeni ruokaa, kattaneeni pöytää, käyneeni kaupassa. Kävelleeni mäntymetsässä. Istuneeni sängyn laidalla neuvottomana kun lapsi itkee. Kesälomareissuja, automatkoja. Pesseeni pyykkiä. Kaikki tuo on ollut tärkeää, ja olen tuntenut olevani oikeassa paikassa ja tarpeellinen. Olen tykännyt kaikesta tuosta, myös pestä pyykkiä ja kattaa pöytää.

Ehkä juuri tänään jokin käyrä tai kaari tai mittari saavutti sellaisen lakipisteen, jonka jälkeen kaikki alkaa kääntyä nurinniskoin. En varmaan enää voi ajatella niin, että ensin nämä tyttäret ja tämä perheily, ja sitten, jos jää jotain jäljelle, mietin, josko vähän itsekin. Jos nyt jään sellaiseen ajattelutapaan, olen oikeasti vähän laiska ja tyhmä, ja se ei enää vie asioita positiiviseen suuntaan. Jos nyt mietinkin niin, että tästä lähtien elän minun elämääni, johon tyttärien elämät liittyvät vielä kovin kiinteästi, ja otan heitä huomioon, mutta silloin kun he eivät minua tarvitse, minulla olisi ihan hyvä olla jonkinlainen runko ja ruoto omassa elämässäni joka ei rakentuisi ensisijaisesti äiteilyyn. Että olisi ihan omat rutiinit. Että töiden jälkeen söisin jotain muuta kuin lohtusuklaata, vaikka ei olisi ketään kelle kokata. Että oletusarvo olisi, että illalla menisin lenkille, jollei mitään yllättävää tapahdu. Tähän asti se on ollut niin, että jos sattuu jotain yllättävää, josta syystä minulle vapautuu sopivasti omaa aikaa, käytän sen ehkä lenkille menemiseen. Ja sitten en ehkä käytäkään.

En tiedä saitteko ajatuksesta kiinni.

Diiva tanssi ja säteili. Kaikki ne nuoret olivat hämmentävän hyviä.´Teemana oli 90-luku. Sen nostalgisointi sai minut tuntemaan itseni vähän ärtyneeksi ja vanhaksi. Ei siitä nyt niin kauan ole, että jaksaisin pitää sitä ihan niin kiehtovana, kuin juontaja tuntui olettavan. Eikä se niin naurettavaa ole, grungeilu, ruutupaidat ja sen sellainen. Minusta eteeriset ja selkeät twin peaks -meikit ovat usein kauniimmat kuin monet nykypäivän suttauksista.

Mutta musiikki oli hyvää. En kyllä montaa kappaletta inhoa niin paljon kuin Whitney Houstonin I will always love you -biisiä, mutta kuulin siitäkin todella hyvän tulkinnan. Ja olihan se jännää katsoa, miten nuoret olivat stailanneet itseään 90-lukuisiksi.

Seuraavalle penkkiriville tuli pikkutyttö, joka kääntyi napottamaan minua silmiin ilmeettömästi. Katsoin takaisin, ja ihmettelin, miten se voikin olla niin tyttöjen pikkusiskon näköinen. Onko kaikki vaaleahiuksiset sinisilmäiset pikkutytöt periaatteessa ihan samannäköisiä? Sitten siihen tuli tyttöjen velikin, ja heidän vanhempansa.

Tunnelma oli ihan leppoisa ja mukava, mutta minulla oli yllättävästi vähän pöljä olo olla paikalla yksin. En minä välttämättä kaivannut seuraani jotain miestä. Kunhan nyt vain oli tänään tällainen kärsin-yksinäisyydestä-ja-säälin-itseäni-päivä.

Näin vanhoja naapureita. Heillä oli ihan sama asetelma. Toinen tyttäristä lavalla, isä yksin, äiti nelihenkisen uuden perheensä kanssa, jossa kaksi alle kouluikäistä. He eivät istuneet lähes vierekkäin ja jutelleet niitä näitä.

2 kommenttia:

  1. Justiin toisaalla oli puhetta, minkä ikäisiä ovat olleet, kun vanhemmat on eronnu... se on nykyään kai enempi normitila kuin poikkeus. Itse olin 11.

    Neuvottomana sängyn laidalla kun lapsi itkee- kohdassa tunsin kuuluvani joukkoon vahvasti. Näyttää siltä, että oot hoitanu ne tilanteet paremmin ku mie...

    Ja höh, 90-luku - siihen aikaan sitä jo lempeän ymmärtäväisesti katseli maailmaa ja ajatteli, että no, tämä on sitä nykynuorison elämää tämmönen. Paitsi että vaateparsi, jossa olin kulkenut viimeiset vuodet, oli yhtäkkiä muodikasta. Tosin vain pojilla. Se ruudullinen flanellipaita teepaidan päällä liehumassa.

    VastaaPoista
  2. Minä olin 18. Merkit olivat olleet ilmassa jo kai 20 vuotta siinä vaiheessa, minä tajusin tämän mahdollisuuden n. 9 vuotiaana.
    Minä olin silloin 90-luvulla nuori melkein aikuinen ja sitten äiti. Ruutupaita toimi hyvin. Taisin viettää noin vuoden verran aikaa ruudullisessa pyjamassa.

    VastaaPoista