Se tunne, kun on ollut ns. radalla, ja herää aamulla löytäen vierestään suklaafiguurin. Tummasuklaisen pupun tällä kertaa. Onneksi en ole kierähtänyt sen päälle yöllä. Siirsin pupun turvaan Diivan huoneeseen, minne se on tarkoitettukin.
Löysin vain yhden vegaanin suklaapupun. Kaunomielelle ostin Lindtin pieniä tummia suklaamunia, niissä on maitoa mutta siedettävissä määrin. Diiva siis on maidostakieltäytyjä omasta tahdostaan, Kaunomieli lääketieteellisistä syistä, ja niissä syissä on onneksi hieman siedätysvaraa, riippuen tarjottavan herkun herkullisuudesta.
Lapseni eivät ole edes yötä kotona enää vaan omissa liesuissaan, tekemässä ties mitä, ja minä ostan niille virpomissuklaita.
Lapsena pääsiäisaamuna tyynyn alta löytyi suklaamuna. Se taisi olla vasta varsinaisena pääsiäisenä, ei palmusunnuntaina. En muista enää tarkasti. Perinnehän meni vanhastaan kuitenkin niin, että trullit kävivät virpomassa palmusunnuntaina, ja viikon päästä keräsivät palkkansa. Käytännössä virpomisesta 70-80-luvullakin sai kyllä palkan heti. Kerran tyynyyn alla oli peltinen pieni tipu, johon väännettiin nupista virtaa, ja se raksutti pienillä peltijaloillaan tipunaskelilla eteenpäin. Se oli nätti ja keltainen.
Kävin virpomassa vielä isona ala-asteelaisena. Kaikki kylän n. viisi tyttöä kävivät. Kaikki talot piti kiertää tai valittivat vanhemmille, kilometrejä tuli varmaan 20-30 jos pyöräili. Yhtenä vuonna sovimme, että emme pyöräile, koska se ei ole kovin noitamaista toimintaa, mutta se sopimus olikin vain suuri huijaus, ja isommat tytöt pyöräilivät kuitenkin ja keräsivät parhaat palkkiot päältä. Meihin kävelijöihin jotka tulimme perässä ei oltu monessa talossa enää varauduttu.
Emännät olivat varanneet mehukannuja ja pikkuleipiä. Karkkia oli jonkin verran, hyvin harvoin suklaamunia. Rahaakin saimme joskus, pieniä kolikoita. Muistan, että yhden palmusunnuntain saalis oli 16 markkaa ja 40 penniä, ja se oli valtavasti. Sinä vuonna yhden talon isäntä antoi meille haalarinsa taskusta kuulakärkikynät, joissa oli jonkin tuntemattoman tekniseltä kuullostavan firman mainos. Olisikohan siinä lukenut TEKNOS? Ne olivat valtavan hienot kynät, metallinväriset ja neliskanttiset muodoiltaan, hehkutimme niitä kavereillemme aivan innoissamme. Saattaa olla vieläkin tallessa se kynä.
Eniten on jäänyt mieleen ne vanhat emännät, jotka ottivat tuolin, nostivat sen keskelle lattiaa, istuivat siihen, henkäisivät syvään, laittoivat kädet eteensä syliin, silmät kiinni ja asettuivat ottamaan virpomisen vastaan kuin siunauksen.
Maalla taloihin meno muulloin oli usein vähän vaikeaa. Talonväki saattoi olla töissään missä tahansa ulkorakennuksessa. Talot ja pihapiirit olivat erikoisia, oli vanhaa ja uutta rakennusta. Piti tietää, mikä sisäänkäynneistä on se, mitä käytetään. Minä en aina tiennyt, vaikka äiti kyllä olisi tiennyt, ja tunsin olevani jotenkin avuton siksi.
Monessa talossa oli arkiovi ja paraatiovi. Kumpaa pitäisi käyttää, jos on odottamaton vieras? Mikä oli talon tapa? Missään ei ollut ovikelloja, ja jos koputit ulko-oveen, todennäköisesti kukaan ei kuullut, ja piti päättää, mennäkö sisään jos oli oli auki. Välttämättä seuraavaltakaan ovelta ei kuulunut koputus minnekään, saattoi olla monta porstuaa ja kammaria peräjälkeen, ennenkuin ketään löytyi. Lopulta olitkin hämärässä huoneessa, jossa hölmistynyt kuuro vanhaisäntä raappahousuissaan syö viiliä. Joka tapauksessa menit aina tilanteeseen, jossa ihmiset eivät odottaneet tulevansa vierailluksi. Maalaistaloissa oli aika vähän kävijöitä, ja tuntui epäkohteliaalta mennä häiritsemään ihmisiä kun he kuvittelivat olevansa kotona ihan rauhassa ja yksin.
Olen toki maalaistyttö, mutta rituaali, jossa kodin ovin on lukossa, ja vieras saapuu sisään ovikellon ja oven tietoisen avaamisen jälkeen kiehtoo minua syvästi.
Annoin eilen kavereideni leikkiä puhelimeni miestentarkkailusovelluksella. He svaippailivat vasemmalla ja oikealle reippaasti. Jotta materiaalia löytyisi, laajensin väliaikaisesti kriteerejä iän ja etäisyyksien suhteen. Nyt aamulla poistin muutaman osuman, jotka eivät oikein vastanneet minun käsitystäni todellisuudestani.
Yhden tyypin kohdalla mystinen on supertykkäyksestä kertova merkki, enkä tiedä, olenko se minä vai hän joka on supertykännyt. Supertykkäykselle on siis ihan oma nappinsa, jolla voi tehdä kiinnostuksensa tiedetyksi vastapuolelle jo heti, ennen kuin hän ottanut kantaa siihen, mennäänkö tässä vasemmalle vai oikealle. Oli miten oli, hän on innokas.
En jaksa suhtautua tuohon toimintaan kovin vakavasti. Ei toki pidäkään. Olen henkisesti paikassa, josta minua on vaikea tavoittaa millään viestintämuodolla tai aparaatilla. Torpedoin itsetuhoisen tehokkaasti kaikki keskustelut, joissa olisi potentiaalia mennä pinnan alle. Vastaavasti pidän tunnollisesti yllä päiväkausia jatkuvia viestinvaihtoja äärettömän tylsistä asioista. Vakuutuksista. Vesijuoksusta. Diagnooseista. Lumitöistä.
Ärsyynnyn ihmisiin, jotka kysyvät kysymyksiä. Ärsyynnyn ihmisiin, jotka kysyvät aina samoja asioita. "Mitäs Veelan iltaan kuuluu?" Ärsyynnyn ihmisiin, jotka eivät kannattele keskusteluja kysymällä mitään. Ärsyynnyn laajoihin sormenpäihini ja pieniin näppäimiin.
Jos tuota apparaattia ei olisi, tuntisin oloni eristyneemmäksi, ja näkökulmani elämääni voisi olla kapeampi. Se on siis tavallaan ihan hyödyllinen.
Tanssin eilen paljon. Se oli mukavaa. Jalkaterieni lisäksi polveni ja lonkkani ovat kipeähköt. Tästä onkin hyvä aloittaa uusi, liikunnallinen ja aktiivinen elämä. Sitä ennen juon aamupalaksi ison kupin liian laihaa fazerinsininensuklaajallupannacottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti