perjantai 18. maaliskuuta 2016

Ovat joskus himmeitä ja harvassa.

Olen tuntenut olevani yksin. Juuri sillä lailla kuin pitikin, paitsi, että minulla on ollut vähän tylsää. Olen ollut vähän tylsä itse. Jos luen vanhoja tekstejäni, olen ollut aiemmin paljon hauskempi ihminen. Sokerilla tai ilman.

Joskus vuosi sitten, ehkä vähemmän tai kauemman aikaa sitten, mietin, että minun pitää opetella olevamaan ilman kaikupintaa, oppia olemaan ihan vain itse ilman että tiedän toiseen verraten olenko iso vai pieni tai kuinka nopeasti liikun. Jotenkin niin se meni. Se tuntui kovin abtraktilta asialta tuolloin, enkä oikeasti ymmärtänyt mitä sanoin, mutta niin se on mennyt. Ei muuten tunnu ainakaan vielä mitenkään euforistiselta, mutta oletan, että tämä on minulle terveellistä ja hyväksi, niin kuin kaikki hankala ja pitkäkestoisesti ikävä.

On päiviä, jolloin minusta tuntuu, että olen ihan paska. Monellakin tapaa. Sitten vain olen siinä tunteessa, ja kukaan ei sano, että etkä ole, vaan olet ihana. Tai sanoisihan joku, jos antaisin sanoa, mutta en anna, ja vaikka antaisinkin, sanat vain valuvat teflonhöyheniäni pitkin maahan ja hukkaan. Ja silti tiedän, että vaikka varmaan sitten olenkin melko paska, jos kerran minusta ihan objektiivisesti siltä tuntuu, en ole sitä varmaankaan mitenkään täysivaltaisesti. Vain osittain tai hetkellisesti, mutta nyt se tunne on päällimmäisenä. Muutkin ovat mitä ovat, eikä minua aina kamalasti edes kiinnosta mitä muut ovat. Nekään eivät todennäköisesti näe, että minä tunnen oloni paskaksi. Ehkä väsyneeksi ja vaisuksi, tai näkymättömämmäksi.

Onpa ruma sana tuo, oikeasti foneettisesti melko ruma. Ei yhtään sointuva, vaan juuri sellainen tantereeseen putoava lösähdys.

Realismia. Maailman ja itsen katsomista ihan vain oman valokeilani turvin, sen katsomista, millainen maailman on minua kohtaan, vain minulle, millainen minä olen ilman muita ja millaisia muut ovat kun katson heitä yksin. Tästä olotilasta on pitkä matka siihen, että tuntisi olonsa jotenkin oikeaksi ja hyväksi jonkun toisen kanssa. Enkä ole varma mihin suuntaan.

Nyt jotain mieltäkohottavampaa. Hemmottelen itseäni hyvällä seuralla huomenna. Teen ruokaa. Tein jälkiruuan jo valmiiksi, tosin en ole varma, onnistuuko tuo. Pannacottaa fazerin sinisellä suklaalla ja jallulla. Saattaa olla, että tuo ei hyydy yön aikana, mutta sitten juon sen aamupalaksi ja keksin illaksi jotain muuta.

Tarvitsen virikkeitä.

4 kommenttia:

  1. Sairaan ihanan kuuloinen jälkiruoka!
    Mutta minusta tuntuu, että mieki olin joskus hauskempi. Olen yrittänyt syyttää masennusta, mutta olinhan mie jo ennenkin masentunut. Enempi vähempi vuodesta 1980.

    VastaaPoista
  2. niin kuin kaikki hankala ja pitkäkestoisesti ikävä.
    Tälle minusta tänään tuntuu, hyvin sanottu.

    VastaaPoista
  3. Ooh, jallua, lempiystäväni alkoholi. Eiku. Sinulla on hieno tavoite, enkä epäile, ettetkö onnistuisi. Sen mie vaan sanon, että ole armollinen itsellesi. Opettelemassa ollaan täällä kaikki eikä valmista tule ennen kuin lopussa.

    VastaaPoista
  4. Ei se jallupannacotta ollut ihan sellaista kuin tehdessäni kuvittelin, mutta syötävää. Pääruoka onnistuikin vallan odotetusti. Nyt on väsynyt mutta levollinen olo, ja jalat kipeät, lonkkiin asti. Pää ei.

    VastaaPoista