As fortunate as me.

Nyt en taas muista enää mitään niistä äärimmäisen kiehtovista aiheista, joista olen ajatellut täällä avautua. Jotain syvällistä ja filosofista se muistaakseni oli, mutta ei nyt tule heti mieleen.

Tämä ei varmaankaan ole se minkä unohdin, mutta tämänkin olen unohtanut. Marralle ja minulle on ihan diagnoosi, Resting Bitch Face. Eli henkilö (kuvauksessa jonkinverran viitataan naispuoliseen henkilöön), joka kasvojen ollessa lepotilassa näyttää vihaiselta tai vähintäänkin epäystävälliseltä. Tai apealta. Wikipedian mukaan tätä termiä käytetään myös miesten yhteydessä, mitä en ollenkaan olettanut, ja kirjoitin jo usean rivin vuodatuksen siitä, miten "miehille ei ilmeisesti ole vastaavaa termiä, koska mies, joka ei jatkuvasti, myös yksin bussipysäkilä seiskoskellessaan, hymyile kujeilevasti ja näytä siltä kuin maailma olisi juuri kuiskannut hänelle jotain kivaa, ja muutenkin äärimmäisen valmiilta iloiseen sananvaihtoon, ei ole ole millään mittapuulla asia, joka koettaisiin hankaluudeksi tai ongelmaksi." Mutta kas, myös miehillä asiaa voidaan havainnoida. Kuten Ludvig XIV:llä ja muilla karpaaseilla.

Seppo Räty kuitenkin näyttää ihan vain lystikkään humoristiselta myös totisena.

Meillä on töissä some-seinä. Kirjoittelemme käytävän seinälle anonyymejä viestejä toisillemme. Anonyymiteetti riippuu jonkin verran käsialasta. Minulla on sellainen käsiäala, että kun työkaveri, jonka kanssa en tee töitä päivittäin, sai sähköpostilla ihan eri firmasta viestin, jossa oli valokuva valokuvasta, jonka päälle oli post-it-lapulle piirretty yksinäinen kysymysmerkki (käsialallani), ja tämä valokuva ei liittynyt mitenkään minuun, hän tiesi, että asialla oli kuitenkin jotain tekemistä minun kanssani.

Nyt minulla on myös mahdollisuus päivittää statustani. Vaihdoin istumaan huoneeseen, jonka käyttötarkoitus on aiemmin ollut eri. Sen ovessa on VARATTU/VAPAA -palkki, jossa jomman kumman sanoista voi peittää metallikuorella. Ei sillä, ei minulla ole mitään päivitettävää. Vaikka teen vasitella asioita, jotka vievät minut tilanteisiin, joissa voisivat johtaa minua tilanteisiin joissa statusasiat tulisivat ajankohtaisiksi, menetän kiinnostukseni vähäisimmästäkin syystä. Lyön jarrut päälle. Katoan. En vain tykkää. Tekniset laitteet jopa tukevat tätä ominaisuuttani heittäytymällä toimimasta. Kadottamalla kontaktini. Profiilini korruptoituu eikä enää toimi. Tökkään juuri sen kiinnostavan tyypin kohdalla vahingossa vasempaan, koska en hallitse käsiäni. Nämä tapahtumat muodostuva kuvioiksi, jotka ovat jo melkoisen säännönmukaisia.

Sen sijaan istun kotona, syön laktritsaa enemmän kuin minun pitäisi ja selailen kuvia Eddie Vedderistä. Olen ilmeisesti käynyt täällä. Nettilähteiden mukaan Pearl Jam ei olisi esiintynyt, vaan sen olisi paikannut Smashing Pumpkins. Minulla kuitenkin on muistissani koko ajan ollut lyhyt välähdys Pearl Jamista lavalla. Heidän musiikistaan, ja hassuista, valtavan kokoisista pyöreistä lakeista. Jos (ja kun) olen kuvitellut tuon kaiken, muistini on hyvin luova ja lähes huolestuttava. En ole löytänyt kuvia, joiden mukaan he olisivat koskaan käyttäneet aivan niin isoja hattuja. Sellaisia kalifiksi kalifin paikalle hattuja.

En joka tapauksessa katsonut koko keikkaa (jos sitä koskaan olikaan, ja tuskin siis oli), vain väläyksen lavan ohi kulkiessani, koska kaverini halusivat juuri silloin syömään (ja olimme kai vähän myöhässäkin). Nyt kyllä menisin katsomaan Eddie Vedderiä, ja jos hän tekisi stagediven, ottaisin kopin kuin hääkimpusta ja poistuisin vähin äänin.



Muistan hyvin elävästi Extremen, Lou Reedin, Red Hot Chili Peppersin, Bryan Adamsin. Jopa Crowded Housen, jonka jo silloin tiesi yhdenhitinihmeeksi. Pepperssien keikalla ihmiset alkoivat heitellä mutaa, ja lava piti välillä pestä. He esiintyivät silti. Minulla oli mokkanahkainen takki, jonka liottelu marseillensaippualla oli aika iso urakka sen jälkeen.