sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Nothing to see here.

Lauantaina olin touhukas. Näin yöllä painajaista, joissa odotimme peloissamme joukolla kammottavan vampyyrin tai muun mystisen pahan ilmentymän saapumista paikalle. Aloin jo kyllästyä odotteluun, joten unennäkijän määräysvaltaa käyttäen muutin unen kulkua niin, että odotuksemme palkittiin, ja saapuva olento olikin tapahtumassamme vieraileva tähtiesiintyjä. Ei muuten ollut kovin pelottava enää sitten.

Heräsin, tein Diivalle letin, raivasin keittiön, asettelin köntän porsaanlihaa uuniin hautumaan, pyykit pyörimään. Keitin punaisia linssejä valmiiksi huomista varten, tein uuniin porsaan kaveriksi vegaanin kaalilaatikon, tummalla soijarouheella siis. Siitä tuli surkean pahaa mielestäni, ja pyöräytin sitten myös pottumuussia, että sain ruokittua meidät siansyöjät, joita tänään oli poikkeuksellisesti kolme. Diiva söi sitä kaalilaatikkoa ihan mielissään. En voinut sallia itseni tarjoavan jälkeläiselleni vain pahaa kaalilaatikkoa puoliseksi, joten sulatin pakastimesta myös tomaatti-sieni-soijarouhe-kidneypapuhärdelliä. Hän ihasteli kastikkeentyyppisen makua kovin, jopa enemmän kuin aiemmalla saman vuosikerran syöntikerralla. Luulen, että Diiva alkaa pikkuhiljaa unohtaa, miltä ei-vegaaniruoka maistuu, ja hänen laatuvaatimuksensa ruualle ovat alentuneet jyrkästi. Se kaalilaatikko oli nimittäin mielestäni kitkerää, vetelää ja surullista. Tehty vielä tummaan riisiin. Diiva vaan ihan tosissaan väittää pitävänsä pelkästä kasvisruuasta enemmän kuin eläinperäisestä.

Ihailen hänen vakaumustaan. Itse olen paljon mukavuudenhaluisempi.

Tein minä pullaakin. Piti oikein testata mikä viime kerralla meni vikaan. Tein kaiken aika lailla samoin, lisäsin siis rasvan sulattamatta ja aikaisemmassa vaiheessa jo kuuman vesi-kauramaitoseoksen sekaan. Maltoin kuitenkin odottaa, että litku oli riittävän haaleaa ennen hiivan lisäämistä, ja nyt taikina nousi valtaisasti. Käytin puolet rahkapiirakan pohjaksi, johon sain ympättyä viimeiset halpiskananmunat ja vanhentuneen rahkapurkin. Joulun tienoilla, kun leivoin maanisesti, ostin yhden jättikennollisen todella halpoja kananmunia. Yleensä ostan luomukananmunia, jos siis syön niitä keitettyinä tai munakkaissa. Maku on niin erilainen. Leipomuksissa sitä ei juuri huomaa.

Kävelin pikku lenkin, hoidin samalla yhden työasian. Saunoin. Join saunakahvit ja söin pullaa. Tunsin orastavaa tyytyväisyyttä elämääni. Luulen, että se tuntui selvemmin, koska en ole pelannut mahjongia kahteen viikkoon.

Nyt sunnuntaina olen laittanut lisää ruokaa, jonka jälkeen päädyin väistämättä työstämään yhtä kirjoitusprojektiani. Juuri näin tässä piti käydäkin. En käynyt ulkona edes pienenpienellä lenkillä, koska pakkasta oli -25 eikä minun ollut pakko, mikä oli tavallaan vähän sääli. Alan olla tyrmistynyt elämäni tasalaatuisuudesta. Tai siis tapahtumattomuudesta.

3 kommenttia:

  1. Jessus mutta sä olet saanut paljon aikaan. Omalta kohdaltani olen huomannut että nämä kirotut pakkaset kyllä lisäävät kotihommiin kohdistuvaa aktiviteettia mutta se on paljon vaatimattomampaa kuin teikäläisen uurastus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikein edes koe sitä aikaansaamiseksi, kun kaikki aikaansaannokseni katoavat syöjien vatsaan. Mutta kai tämä huonomminkin voisi sujua.

      Poista
  2. Minäkin olen kovasti miettinyt pullanleipomista, mutta jostain syystä mietteen on hirvittävän vaikea päästä toteutusasteelle. Mutta ehkä ne pullat sitten valmistuvat kovin helposti, kun viimein leipomaan pääsen, niin hyvin on asiaa mietitty.

    VastaaPoista