Teen työssäni jonkin verran kääntämistä. Käännähtelen suomen ja englannin välillä riittävällä tasolla, en virheettömästi enkä laaja-alaisesti, mutta ymmärrettävästi. Erityisosaamistani on kuitenkin insinööri-maailma-insinööri -tulkkaus. Kun sanon insinööri, tarkoitan henkilöä, jonka ymmärrys koostuu nollista ja ykkösistä, jolle maailma on loputonta, jännittävää binäärikoodia. Joka ongelman nähdessään haluaa tarjota siihen ratkaisun, joka haluaa tietää varmasti oikean tavan toimia joka tilanteessa, miten hämäriä tai absurdeja ne olisivatkaan. Joka päättää arvostaako asiaa tai ilmiötä, kunhan on ensin selvittänyt, kuka on meriittiensä mukaan sen asian/alan/ilmiön kiistaton asiantuntija, ja mitä mieltä hän siitä on. Että ihan fiilispohjalta ei ole tapana mennä.
Vastaavasti minun maailmani ja ajatukseni koostuvat väreistä ja abstrakteista muodoista, kolmi- ja useampiulotteisista, ja se muuttuu koko ajan katselukulmaa ja tunnetilaa vaihdellessa.
Kun insinööriä vahingossa sanoo insinööriksi (tai hän luulee, että sanon häntä insinööriksi), hän sanoo, ei, en minä ole insinööri. Minä olen Diplomi-insinööri.
Näissä maisemissa liikkuessani sain sähköpostiini kysymyksen: "Mikä on perhe?" Riittävän selkeän vastauksen muodostaakseni menin ensi töikseni Wikipediaan. Kuvat 50-luvun amerikkalaisperheestä ja 1900-luvun saamelaisperheestä eivät vaikuttaneet riittävän käyttökelpoisilta tilanteeseen, joka oli hyvin käytännönläheinen. Muotoilin vastauksen: Henkilö A, hänen puolisonsa B (tai sellaisesti johdonmukaisesti pyrkivä henkilö), ja näiden lapset. Toivon, että kysyjä ymmärtää, ettei lasten tarvitse olla kummankin yhteisiä.
Wikipediassa sanottiin mm. näin: Esimerkiksi perheen psykoterapeuttisessa hoidossa (perheterapiassa) perheen määrittely liittyy läheisesti siihen, keitä ovat ne perheenä elävät henkilöt, joita yhdistää samasta ongelmasta puhuminen.
Lapsuudenystäväni, jonka kanssa olen ajoittain jakanut elämääni melko tiiviisti, sivuaa tämän määritelmän mukaan perhettä, vaikka emme käykään yhdessä terapiassa. Hän oli luonani viikonlopun.
Oli muuten pitkä ja perusteellinen viikonloppu.
Tapasimme, ja menimme heti syömään tulista meksikolaista. Puhuimme yhtäaikaisesti ja kovaan ääneen, kilistelimme olutpullojamme nauroimme. Hän sanoi "Minä päätin tänään, että sinä olet minun ystäväni." Näytin varmaan vähän hölmistyneeltä. Hän täydensi: "Siis että me ollaan VAIN ystäviä." Minä vähän ihmettelin, kysyin, että ai niinkö, nyt kolmenkymmenenyhden vuoden jälkeen sitten ajattelit, että me olemme ihan ystäviä, mutta VAIN ystäviä? Erotuksena mille? Vastaus tähän oli "vertaistuelle".
Ystävät ovat kuitenkin parasta vertaistukea. Kaikkihan me kärsimme elämästä. Me molemmat kärsimme aikasyndroomasta.
Emme laittaneet ruokaa kertaakaan. Keitimme kyllä monta pannullista kahvia, jallulla ja ilman, tuhosimme pullon punaviiniä ja puoli pakettia jäätelöä, pussillisen croissantteja. Kumpikin meistä on yli kymmenen vuotta vastannut päämatruusina lapsiperheen ruokahuollosta, joten hetkellinen vapautus ruuanlaitosta on oikein piristävää. Minä en edes teeskennellyt olevani hyvä emäntä.
Kipitimme kivoista paikoista toisiin. Ihastelimme sistuksia, ihmisten vaatteita, jotka näyttivät vanhoista verhoista tehdyiltä, trendikästä pukeutumista pieksuihin (kotimaiset, ehkä jopa paikalliset, säänmukaiset kengät). Kuuntelimme örinäheviä ja huonosti laulettua karaokea.
Nyt minulla on kankut kipeät, ja jostain syystä myös olkapäät, en meinannut kauppakassia pystyä kantamaan. Puolen litran bitter-tuoppi onnistui kyllä ihan vasta. Oikea ranne ei myöskään kestä pientäkään painoa.
Saattelin äsken ystäväni junalle, tulin kotiin, nukahdin heti tunniksi, ehkä pariksi, ja kävin sitten hakemassa jääkaappin säällistä täytettä ennen kuin tyttäret palaisivat.
Unohdin ostaa omenoita.
Olen edistynyt. Osaan nukkua päiväunet. Myöhästyä. Olla väsynyt ja pottuuntunut maantantaisin, koska on maanantai. Ennen en osannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti