Don't you forget about me.

Tavoitteellisen tylsä viikonloppu lipui ohitseni ylväästi. Perjantaina tosin olin siellä pubissa. Ja vähän muuallakin. Lauantaina leivoin huonoa pullaa. Kuuntelin tyttölauman kikatusta ja pulinaa, jota kuulin lisää myös sunnuntaiaamuna. Jopa huono pulla kelpasi, mistä tunsin tyytyväisyyttä.

Sunnuntaina harkitsin ensin, etten tekisi mitään, mutta sitten tein oikein mukavan kävelylenkin ja lämmitin todella hyvän lautasellisen jauhelihakeittoa. Katsoin elokuvan, jossa Frendien Rachel vähintäänkin näyttelee vakavasti otettavaa näyttelijää. En nyt oikein luota arvostelukykyyni tällä hetkellä niin paljoa, että osaisin sanoa, näytteleekö hän tuossa hyvin vai huonosti.

Elokuvassa ei tapahtunut paljoa mitään, mikä oli erinomaisen vivahteikas ja sointuva valinta viikonloppuuni. Sen loppuhuipennuksessa Rachel (en muista, minkä niminen hän oli tässä elokuvassa, Jennifer Aniston siis) päättää nostaa auton istuimensa istuvaan asentoon taakse kallistetun sijaan. Elokuvan nimi on Cake, jos jotakuta kiinnostaa.

Mietin maanaintaitapäiviäni. Ja etukäteen tätä maanantaita. Sitä, miten minua alkaa aina erityisesti maanantaisin töissä väsyttää todella paljon. Tai ehkä tympiä tai ahdistaa. Luulen, että se johtuu iästä, ja siitä, että alan käyttäytyä enemmän normaalin ihmisen kuin yliviritetyn vieterilelun tavoin. Jotta tilanne ei olisi niin paha, olin reipas ja pilkoin valmiiksi sipulia porkkanaa, jotta saisin laitettua ruuan kotona nopeammin. Suunnittelin oikein, mitä ruokaa tekisin. Vähän eri asia kuin raivonälkäisenä pyöräyttää rulettia vittumaisuuden tetrisellämme. Olinpas nokkela.

Juuri näin tylsää elämäni siis on ollut. Kerrankin kun yritän jotain onnistun kertaheittämällä. Vastapainoksi unohdin tehdä kaksi juttua, jotka olisivat kyllä olleet ihan tarpeellisia tehdä. Ne liittyvät muihin ihmisiin, ja siksi ovat vähän vaikeampia kuin porkkanoiden pilkkominen. Unohdin myös katsoa VoF:n, mikä ei ollut helppoa tai vaikeaa.

En ole pelannut mitään mahjongin tai pasianssintyyppistä. Tarot-korttejakaan en ole pyöritellyt, koska ne ovat olleet kovin hiljaisia. Korttieni kuvitus on hyvin perinteinen, renesanssiajan italialaistyyppinen. Niissä elämä ja kuolema, kurjuus ja hyvinvointi, uskonto ja taivaankappaleet seikkailevat suurieleisesti. En usko, että mikään niissä kuvatuista kohtauksista olisi riittävän väritön tuomaan julki niitä sävyjä, joita elämäni kuvastimessa näinä päivinä kajastelee. Jos jakaisin itselleni pöydän, se olisi yksi risukasa täynnä miekkoja ja sauvoja.

Mietin lisää tapoja tehdä elämästäni entistä tasaisempaa. Laitoin sievät nappikorvakorut roikkuvien MM-tähtien sijaan ja kietaisin hiukset reippaalle ja käytännölliselle poninhännälle. Voisin kasvattaa etuhiuksetkin pois. Tällaisia mietin, mutta sitten näin tänään puolikkaan jakson Vuosia nuoremmaksi -ohjelmasta. Rajansa kaikella, luulisin.

Kaappimiehellä on surua. Katsoimme yhdessä kaksi viimeistä Downton Abbeyn jaksoa. Minä siis uusintana. Hän ei katso niitä yksin, koska minun kanssani ne ovat paljon sisältörikkaampia.