lauantai 24. lokakuuta 2015

Heitä minulle pelastusrengas.

Musiikillinen omavaraisuuteni on nyt riittävällä tasolla. Totesin aiemmin, että minulla on tässä kohtaa puute, että olen aina kuunnellut jotain muiden mukana. Lähinnä miesten. Selvästikin olen nyt ottanut myös tämän elämänalueen omaan haltuuni. Olen kyvykäs, ja minulla on omat kaiuttimet. Jaksan kiinnostua.

Sukelsin pää edellä, ehkä kuitenkin altaan matalammasta päästä. Se kuitenkin syveni, ja sukelsin pitkälle Big Countryn ja Stuart Adamsonin tuotantoon ja elämään. Renkutin samoja biisejä uudestaan ja uudestaan. Kuuntelin albumin toisensa perään. Livetaltiointeja, haastatteluja. Selasin fanisivustoja. Wikipedian. Katsoin valokuvia, mm. lehtileikkeestä, jossa Stuart poseeraa romanttisesti harmaantuneen kivitalon edessä pörröpäisen vaimonsa kanssa 80-luvun alussa. Stalkkeroin suorastaan. Vertailin bändin nykyisen laulajan ja Stuartin äänensävyä ja maneereja. Pohdin alkuperäisjäsenten keskinäisiä suhteita.

Stuart oli todellakin alussa ensisijaisesti loistava kitaristi ja musiikintekijä, joka sattui myös laulamaan. Myöhemmin hän alkoi nauttia laulamisesta ja esiintymisestä enemmän. Hän lauloi hyvin suoraan, eikä yrittänyt tuoda ääneensä mitään erityistä sävyä tai rock-asennetta. Ehkä juuri siitä pidin jo silloin erityisesti.



Käytökseni on siis tänään käynyt lähellä pakkomielteistä. Ehkä jotakuta helpottaa tieto, että samaan aikaan pesin jääkaapin, siivosin keittiön, laiton ruokaa ja leivoin täytekakun ja juustokakkukuppikakkuja. En minä aivan toimintakyvyton ole.

Tajusin, että olen sivunnut Big Countrya nuoruudessani hyvin viistosti, vain kaupallisinta kulmaa hipaisten, vaikka jotenkin kyllä hahmotin jo silloin vuonna -86, että "One great thing" ei ole sitä oleellisinta antia tässä ryhmässä. Ehkä en silloin osannut enempää. Nyt osaan.

Aina välillä saan välähdyksen neljätoistavuotiaasta itsestäni. Muistan, miltä minusta tuntui silloin, mutta se ei ole nyt tärkeintä. Tärkeämpää on upota hitaasti altaan pohjaan ja katsella pintaa kohden.

Pintaan tuleminen on vähän vaikeaa. Mikään muu ei hetkeen kuulosta oikealta. Onneksi Kaunomielellä on kavereita, ja kuuntelevat keittiössä Lana del Rayta ja muuta sekavaa.

Diiva on kotona. Hänkin on sukeltanut, toiseen sukuunsa. Heidän tapaansa puhua ja kävellä ja olla analysoimatta jokaista tielle tippuvaa kikkaretta tikulla kaivellen. Valitsin oksan hyvästä puusta, silloin kun tein pesän.

2 kommenttia:

  1. Postauksen viimeinen lause (eli virke, huutaa kielinatsi pääni sisällä) oli jotenkin tosi kauniisti sanottu. Tuli hyvä mieli, vaikken edes ole sukua (tietääkseni).

    VastaaPoista