tiistai 13. lokakuuta 2015

Kutsuna jota pakoon ei pääse.

Muistin vielä yhden asian siitä, kun pyöräilin. Ajoin vanhojen omakotitalojen välistä, niitä oli paljon, ja välissä mutkitteli kapea pyöräilytie. Talot olivat eri-ikäisiä, pihoissa oli vanhoja autoja ja haalistuneita muoviämpäreitä, takkuuntuneita horsmia. Joissakin muotoonleikattuja koristepuita, veistoksia ja monimutkaisia kiveyksiä. Erilaisia.

Vanhassa kodissa, sillä alueella jossa se oli, talot eivät olleet niin tiiviisti, vaan välissä oli metsää. Ne olivat kuitenkin hyvin samanlaisia keskenään, samanikäisiä. Pihoissa samat kasvit, vuorenkilvet, aronia, hanhikit ja morsiushunnut. Kuunliljoja. Kelottunutta särentäaitaa. Se oli kaavan suositus.

Jotain samaa silti kuin näissä nyt. Takaovista pelmahti kosteaa ilmaa, huuhteluaineen tuoksua. Lämpöä, joka vaihteli kun ajoin ohi. Samoja unelmia.

Minä unelmoin niitä kai vain hetken, ja sitten se meni ohi.

Lapsena halusin enimmäkseen olla merirosvo. Kaunomieli myös. Katsoimme eilen piirrettyjä ja mietimme miksi. Merirosvot pukeutuvat hienosti, ovat huomion keskipiste ja niillä on aina hauskaa ja seikkailuja. Halusin olla myös intiaani ja maanviljelijä ja eläinkuiskaaja ja supersankari. Kirjailija, renttu ja moottoripyöräjengiläinen. Vakooja. Avaruusprinsessa, astronomi ja velho. Piirsin paperinuken, jolla oli sopiva asu jokaiseen näistä tilanteista.

Olen kuulemma sanonut joskus ystävälleni, että jos joskus saan lapsia, tuon ne päivähoitoon moottoripyörällä. En muista sanoneeni tuota, enkä koskaan tehnyt niin. Myin pyöräni kun Kaunomieli syntyi. En koskaan ollut riittävän hyvä ajamaan sillä.

Jossain vaiheessa halusin myös talon ja pihan ja pergolan. En koskaan rakentanut pergolaa, mutta kuivatin paljon pyykkiä ulkona pyykkinarulla. Se oli hienoa. En käyttänyt huuhteluainetta.

Mutta halusin minä aina lapsia, tytön tai mielellään useampia, jotka kysyisivät minulta ja vain minulta kysymyksiä koko ajan, ja minä saisin vastata niin rehellisesti kuin pystyisin. Sen minä muistan halunneeni, sen myös tein. Muistan hetken, kun tajusin haluavani lapsen. Olin ehkä 13 ja pyöräilin metsätiellä.

Se miten olen nyt, millainen olen, on lähempänä sitä mitä nuorena haaveilin, kuin mihin joskus luulin osuvani. Ei sen väliä mitä tekee, vaan miten sen tekee.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti