Eksyin äsken vanhoihin sähköposteihin. Luin niistä viikoista ja päivistä, jolloin edellinen mies muutti pois. Siitä hitaudesta, olemattomuudesta, asioista, joita ei ollut mutta ne silti täyttivät kaiken ilman. Taloni oli akvaario johon salakavalasti kaadettiin juoksevaa sementtiä.
Siihen hetkeen asti kaikki hidastui hidastumistaan. Harpoin hitaasti jähmettyvässä sementissä, jonka pinta nousi koko ajan. Yritin tehdä valmiimpaa. Jos saisin kaikki tavarat jaettua ja inventoitua, mitä miehen keittiöstä puuttuisi, ja tehtyä ikea-listan, ja pestyä vuodevaatteet ja verhot, ja vietyä kierrätykseen, ja sulatettua pakastimen, tämä joskus loppuisi. Kaikki oli vaan niin kovin hidasta ja vaikeaa. Yhtä asiaa ei voinut tehdä ennen kuin toinen oli oli tehty, jota ennen kolmas. Nyt en enää lähtisi tuohon leikkiin. En uskoisi, että asiat on pakko tehdä juuri noin kankeasti, vaikka joku toinen uskoisikin. Minä olin kai lähinnä kohtelias, kun muka uskoin ja leikin mukana.
Uskoin siihenkin, että kun vain puskisin eteenpäin tähän suuntaan, johonkin suuntaan, asiat muuttuisivat, ja joisin lopulta kahvia kukkakupeista ja katselisin ikkunasta vanhaa tiilikattoa, johon kasvaa hipsterinkeltaista jäkälää. Se oli sellainen sunnuntaikuvitelma. Ikkunoista näkyy myös roskiksia ja graffiteja ja ihmisiä, jotka kävelevät portaita ylös ja alas toimistovaatteeissa. Mutta myös jäkälää.
Kesti näin kauan, ennen kuin pystyn edes jotenkin näkemään, mitä oikein tapahtui. Että viitsin katsoa taakseni. En varmaan vieläkään näe ihan tarkasti. Kohta olen taas kauempana, enkä tiedä, kiinnostaako minua enää niin kovin, että kääntyisin takaisin katsomaan. Olemme ystäviä vieläkin. Hän ei ole kadonnut elämästäni ja sydämestäni, mutta pääni sisältä vihdoin kyllä.
Jossain haasteessa oli kysymys, riitänkö itselleni. Silloin kun siihen vastasin, taisin sanoa, että en tiedä. Mutta luulen riittäväni. Tänään on päivä joka ei ole oikeastaan mitään, eikä se ole nojallaan eteen eikä taakse, ja minä en ole mitään vailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti